Yksin kotona

Onhan ollut omituinen torstai.
Jäin koira kainalossa portaille huiskuttamaan kun muu perhe luikahti tietä pitkin etelään.

Minä ja karvajalat jäimme torpanmäelle ja sitä ihmettä on ällistelty koko päivä.

Onneksi päivä oli aurinkoinen. Pakkasella mentiin pitkälle iltaan jolloin nousi sumu ja lämpötila nousi vihdoin nollan yläpuolelle.

Ei tämmöistä paikkaa ole luotu yhden ihmisen elettäväksi. Tänne tarvitaan ääntä, touhua ja toimintaa. Pelkkä kissanhyrritys ja koiran suolistontoiminnan äänet eivät riitä täyttämään taloa.

Välillä aika käy pitkäksi ja välillä pelottaa.

Onneksi puuhaa ja askaretta on useammaksi tunniksi ja onneksi talossa on mukavan pehmeä soffa jossa voi rojottaa teemukin kanssa.

Onneksi torstaina voi ladata kaupalla sylin täyteen painotuoreita lehtiä ja leipomosta lämpimiä piirakoita ja kuumottavan herkullisen ruislimpun. Onneksi osaa vielä hetkittäin pysähtyä nauttimaan joutenolosta.

Päivä meni villasukissa hissutellen ja toinen puoli päivästä pipo höyryten pihalla touhuamassa. Kunnianhimoinen tavoitteeni ahtautua ratsastushousuihin ja kampeutumiseen ratsun selkään jäi sitten sinne mielikuvitusleikin tasolle. En minä joutanut enkä saanut aikaiseksi.

Mummolan puolella Patsymummo tahtoi seuraa tv:stä tulleen Eduskunnan kyselytunnin ajaksi ja minähän istuin kissan alustana tunnin. Luin puutarhalehtiä ja podin huonoa omaatuntoa tekemättömistä puutarhahommista. Rappioromantiikka on ilmeisesti näillä tiluksilla puutarhatrendi jota olosuhteiden ja aikapulan takia kannatan seuraavat vuodet.

Rappeutuuhan tässä omakin habitus vaikka mitä suunnittelisi senkin eteen tekevänsä ... *ehhehhehehe*

Iltatallista osasin jopa nauttia. Hevoset olivat vähän ihmeissään ja pyörittiin koko troikka vähän hukassa. Kaikille oli pikkuisen epäselvää kuka menee mistäkin ovessa ja kuka menee ekana.

Onneksi hevoset eivät ole ovista ryysääjätyyppejä eivätkä mitään karvajyriä joiden pitää olla jokapaikassa ekana. Nätisti odottelevat, että minä selvittelen köydet ja availen portit.
Harjailin molemmat siisteiksi ja syöttelin tammalle iltapuuron. Se sopanryystäjä tuhoaa valkean yksiönsä valkeat seinät. Nyt jo täynnä röppöroiskeita!!

Soppaponi on siisti poika. Papanat nätissä rivissä seinustalla ja heinät syötynä viimeistä kortta myöten. Tamma senkus urpoilee yötkin läpeensä.

Kuvan nimi on Aamiainen Jäätiköllä:

Ilta onkin sujunut leppoisammin. Rakas ystävä soitti ja puhetta piisasi pitkäksi ajaksi. Hienotunteisuus ei todellakaan ole vahvin lajini mutta tarkoitus on sentään vilpitön, tiedäthän sen kuomaseni ;-)

Yksinolokaan ei ole mukavuusalueellani. Se onkin muuten merkillinen juttu.

Silloin kun perhe on paikalla, olen mielelläni läsnä, mutta silti omassa rauhassani, omilla rajoittuneen sosiaalisuuden ehdoillani. Puhutaan ja osataan olla hiljaakin. Välillä toivotan joka sorkan huittulan kuuseen mölyämästä.

Mutta sitten kun ne oikeasti lähtevät reissuun, jäädyn yksinäisyyteen.
En osaa olla ja jos olen, kökötän tuijottamassa horisonttiin, kas näin kuiten Veli Winston demonstroi:

Meillä on näköjään niin kovin erilaisia tapoja olla sosiaalisia. Kuulua joukkoon.
Iso-J soittaa läheiset läpi viikottain, vähintään kuukausittain. Pysyy kartalla kaikkien kuulumisista ja osaa olla avuksi siellä missä tarvitaan.

Minä laitan joulukortit ja muistan merkkipäivät, enimmäkseen. Minulla on vaikeaa ottaa luuri käteen, valita nimi ja soittaa ja kysellä kuulumisia. Luotan siihen, että jos mitään ei kuulu, asiat sujuvat mukavasti ja arki rullaa kullakin omaan tahtiinsa. No news is good news. Tai jotain semmoista.

Tämmöinen blogipäiväkirja sopii minulle kuin nenä päähän. Olen sosiaalinen silloin kun se minulle sopii ja tavalla joka minun mielentilaani milloinkin sopii.

Tämä on kuitenkin myös tärkeä väylä kertoa teille kaikille, te olette tärkeitä.

Omalle perheelleni yritän sen kuitenkin kertoa myös teoin, sanat sanottuina eivät aina osu oikein. Syömään! Se on tapanani kertoa että perhe on rakas ja perhe on tärkeä. Mitä enemmän sakkia pöydän ääressä, sitä parempi.

Hyvää yötä, nähdään aamulla! Sen merkitys on tullut entistä tärkeämmäksi. Jälleennäkeminenkään ei ole itsestään selvää.

Mnä yritän nyt rentoutua liian hiljaisen talon yöhön.
Kollit mätkähtelevät portaissa, Elli kurnuttaa ja Nasse tuhnuttaa syvää tupaterrierin unta.
Outoa porukkaa seurassani tämmöisenä sumuisena kuutamoyönä.

Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne.