sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Traumahälytyksestä kotirauhaan

Iso ja hieno
Tämä on niitä viikonloppuja, joita en kaiholla muistele.  
Perjantaina Esikoinen lensi pitkän ja hirmuisen rynnistyslaukan jäljiltä kenttään ja lanssi kiidätti tytön sairaalaan pillit ujeltaen.
 
Kun itse ennätin sairaalaan, siellä oli jo täysi rähinä päällä, kirurgit ja nukutustiimi valmiina. Onneksi magneettikuvauksen jälkeen tuli tieto, että hälytys voidaan peruuttaa, ei tarvitse kriisileikkauksia eikä hätäsiirtoja mihinkään. Lujasti paljon kipulääkettä ja kärsivällisyyttä sekä lepoa, sillä tästä mylläkästä selvittäisiin.

Tänään Esikoinen tuli kotiin, pitivät kaksi yötä kirurgisen vuodeosastolla varuilta tarkkailussa. Onneksi perjantaina tehdyt tilannearviot pitivät kutinsa eikä sisäisiä verenvuotoja eikä muitakaan inhottavuuksia ilmennyt. 

Ainekset todella pahaan vammautumiseen olivat olemassa, tällä kertaa selvittiin ruhjeilla, kolhuilla ja kunnon tärskyllä. Huonompi tai heppoisempi kypärä olisi haljennut kuin munankuori, onneksi oli panostettu turvallisuuteen. Nythän se menee uusiksi, samoin kuin jokaikinen päältä leikkaamalla poistettu vaatekappale. Mutta en niitä sure, vakuutus on juuri näitä tilanteita varten. Ihmisiä ei voi korvata.

Hevosetsintä jatkuu, tämä yksilö on kyllä ihana ja hieno ja kaikkea. Mutta en kuitenkaan tapahtuneen jälkeen näe meillä yhteistä tulevaisuutta. Hevosen käytös tuli yllätyksenä kaikille paikallaolleille, eikä vähiten myyjälle joka järkyttyi silminnähden. Mietin hetken pitääkö toisen paikalle tulleen piipaa-auton ottaa hevoskauppias kyytiinsä. 

Tuiskutti akkunat tukkoon

Lauantaiaamuna heräsin hirvittävään tuulen ulvontaan ja tajusin lumimyrskyn hakkaavan Torpan seiniä. Kävin nakkaamassa hevosille heinät eteen, täytin vedet ja jätin ne tallin suojiin. Vasta myöhemmin päivällä kävin ulkoistamassa ne. 

Tapahtuneen johdosta viikonlopun suunnitelmat heittivät volttia ja minulta jäi näkemättä lätkänäytös jossa paikalliset legendat ottivat mittaa toisistaan, ukkoja oli vyörätty kaukaloon kautta kapoisan maamme. Nuorimmaisen kummisetäkin kaiveli pelivehkeet koipallojen seasta ja väläytteli kuulema haamupelastuksiaan.  Itse en siis paikalle päässyt mutta olin toki hengessä mukana. Ja voi sen matsin kuulema netistäkin katsoa.

Käytiin sairaalassa katsomassa toipilasta ja koska hänellä oli vakaa vointi ja kivut kurissa, uskalsin minäkin jo vähän höllätä huolestumistani.

Lauantain aikana tuli reilut 10 senttiä lunta ja nyt sitä on jo 15 senttiä. Alkaisi piisata jos minulta kysytään.

Nyt näyttää sade vähän laantuvan ja ilma jäähtyy entisestään, tuuli käy kylmän puolelta. Iso-J loittonee parhaillaan kohti etelän valoja ja on sillä suunnalla koko ensi viikon. Se on yleensä varma ennusmerkki jatkuville lumipyryille. No, teen minkä jaksan ja traktorimies hoitaa suuret linjat. Mikäli alkava räkäflunssa saa minusta niskalenkin, jätän senkin tekemättä. 

Lohturuokaa

Lauantaina muuten jumpattiin Iso-J:n kanssa 550 kg:n suursäkki olkipellettiä peräkärrystä riihen lattialle. Ilman traktoria. Kyllä se onnistuu ja kaikki vehkeet säilyivät ehjinä, meistä puhumattakaan. Vähän sisua, voimaa ja kekseliäisyyttä tarvittiin. Rakensivathan ne pyramiditkin ilman koneita. Meillä oli vähän samat systeemit, vinssiä ei värkätty riihen kattohirsiin vaan ihan aitatolppia ja puretun pihakeinun osia käyttämällä se säkinpiru saatiin muljautettua sijoilleen. Nyt on tallin kuivike vähän väärässä paikassa mutta eihän tuo ole aurattua pihaa pitkin mikään ongelma sitä kottikärryllä kuljetella.  

Vuosi on hujahtanut jo ensimmäiseen adventtiin ja suoraan sanoen olen ihan hirmuisen tyytyväinen, että tämä kauhujen ja koettelemusten vuosi alkaa kääntyä loppusuoralle. Perjantaina sain toisenkin jobinpostin, siitä sitten tarkemmin myöhemmin. Saa nähdä miten mustaksi tämä tästä vielä voikaan kääntyä. 

Niin kauan kuin on elämää, sitä toivoakin ehkä on. Toivottavasti.
Rauhallista adventin aikaa, missä lienetkin!

Lauantai-illan valot



tiistai 22. marraskuuta 2016

Tilannepäivitys



Töttiksen muuttopäivä on sovittu. 10.12.2016

Huomenna menemme katsomaan ensimmäistä ruunaa.

Olen pitänyt ensimmäisen täyden alkeistason mattosarjan Pilatesohjaukseni. Esikoiselle. Tuli hiki ja otti koville. Aivo kiehuu. Huomenna treenaan jos hevoskaupoilta ja leffaensi-illoilta ehdin. Torstaina veri punnitaan.

Lumi suli. Vesi tuli. Pääsen istuttamaan valkosipulia.

Viikko on vasta alussa ja nyt jo närästää.

Savon reissu meni kai ihan hyvin. Toimenpideradiologi oli hyvällä tuulella ja bunkkerin hoitokööri hilpeä. Perjantai on ilmeisesti kiva päivä, Savossakin. Tuloksia toivottavasti tulkitaan perjantaina, sitä odotellessa.

Päätän päiväni (hihhhii) nykyisin katsomalla jakson tai pari House of Cardsia. Francis on ÄIJÄ ja Claire on BOSS. Nehän on niinkuin me.



Nyt unta. Palataan.

PeeÄääs:
munintatauko loppui, taas munataan! Jei!





torstai 17. marraskuuta 2016

Ympyrä sulkeutuu



Tänään se puhelu tuli.
Töttiksen kasvattaja soitti ja kertoi saaneensa asiat siihen malliin, että voidaan hoitaa kaupat finaaliin. Hän järjestelee lähiviikoiksi kyydin ja kuljetuksen, Kauhajoelle vie tamman tie takaisin.

Onhan tämä aika onnellinen lopputulema, melko harvoin kai näin käy, että hevonen palaa takaisin kasvattajansa hoiviin. Minulla on melko luottavainen fiilis tällä hetkellä, näin tämän kai piti mennäkin. Katsotaan sitten miten pitkäksi naamat täällä Torpalla venähtää kun kuljetustraileri kääntyy pihasta pois.

Nimet eivät ole vielä papereissa ja kaikkea voi tapahtua. Meillä on kuitenkin maaliviiva määrättynä ja sitä kohden edetään, päivä kerrallaan.

Tähän asiaan palataan myöhemmin, nyt näyttää melko valoisalta. Ja meidän pitää perehtyä markkinoiden tarjontaan. 

On vähän hassu olo.






Jokapäiväinen leipämme

Paras vaalea

Leipä ihmisen tiellä pitää.
Minulla on vähän kausiluontoinen suhde leipään. Tykkään kyllä leivästä, mutta voin hyvin olla ilmankin. Ja silloin kun leipää syön, siinä pitää olla suutuntumaa. Tehdastekoiset eivät maistu sitten yhtään, niissä kun ei ole makua. Eikä tuntumaa.

Eilen sain tämän hetken parasta vaaleaa leipää, Savonlinnan Kansakoulun (ravintola Kansakoulu) jyväleipää. On se kallis (5,90 €/kpl), mutta kun ei ole ihan jokapäiväinen eväs niin kyllähän sen maksaa. 

Jännä tuote, joka leipä on vähän eri makuinen, riippuu miten jyvät sattuu osumaan, miten suolahiput asettuvat ja miten ronskilla sudilla on vuoka öljytty. Ihan tuoreena en ole tätä herkkua maistanut, pitää ehkä mennä ihan kyseiseen ravintolaan kyselemään syntysijoiltaan josko lämpimäistä saisi.

Tätä pitää hakea Savonlinnasta. Eilen hain. Kun oli muutakin asiaa sinne. Hopianuoli kävi huollossa ja minä sain kampaajalle ajan. Tukasta lähti reilut 10 cm pois ja nyt on kevyttä. Ihan hullu olo.

Niin, tuota leipää ei voi syödä vain yhtä palaa. Vähintään kolme menee ihan samoilta seisomilta. Päälle se ei kaipaa mitään, ehkä siivun juustoa. Ja säilyy syötävänä useamman päivän. Käyttöpäiviä saisi varmasti lisää jos viimeiset palat käyttäisi paahtimessa.

Yksi pala ei riitä
Paras tumma

Ja tummista paras on oman kylän oman leipomon ikiaikaiseen taikinajuureen tehty pitkä ruis. Pitkä juuri siksi, että se on helppo leikata. Parasta tämä on leivontapäivänä (ma, ke, pe), silloin sisus on ihanan tahmeaa ja kuori kovaa. Siitä seuraavina päivinä maku topakoituu. Ja viimeiset palat veistelen hevosille herkuksi. Voi että, on se vaan hyvää. 

Pitää vielä erikseen mainita, että kylän leipomon leipuri ei ole niin estetiikan perään kuin voisi ehkä odottaa. Nämä tuotokset ovat aika rujoja puikeloita, leipomon karjalanpiirakoista puhumattakaan. Siinä on kirkkovene karilla ja pahasti. Vaan maku on kohdallaan ja sehän se on tärkeää. Ruisleipää syo silmillään vain hetken, mutta suussa sitä jäytää kauan. Siksi arvostan maun korkeammalle kuin ulkonäön puutteet. Hiivatonkin tämä on mikä tekee paksun plussan +++

Saattaa mennä viikkojakin, etten näitä leipäherkkuja syö, silloin rouskuttelen Leksandin näkkäriä tai elelen muilla eväillä. Mutta on se vaan aina ilon ja onnen päivä kun jompaakumpaa herkkua löytyy kotoa. Eilen oli Suuri Päivä kun oli molempia. Loppuviikon leipäjuhlat taattu!

Siellä Savonlinnassa piti useampi tunti tuhota ja kävin jopa vapaaehtoisesti Sokoksen tavaratalossa ihmettelemässä joulun esillepanoja. Ostin yhden Pentikin pitkän liinan kun oli niin kiva amarylliskuvio. Sopii tuvan pitkälle pöydälle hienosti. 

Iso-J:n kanssa meillä oli treffit ja juotiin osulassa kahvit. Että yskitti tuplaespresson hinta... ja se oli vielä kylmänhaalea, kylkiäissuklaa ties miten vanhaa (maistui ikävältä) eikä muutenkaan ollut hommassa hurraamista.

Kotiin Torpalle laskeuduin vasta iltakuuden kieppeillä. Kökkö ajoreissu mutta leipähuolto on nyt hetkeksi turvattu.<3 div="">

Ihanan kallista!

PeeÄääs:
tämä postaus sisältää tuotesijoittelua, mutta lanttiakaan en sponssirahoja tästä(kään) saa. Ihan vaan merkitsen muistiin hyviä asioita ja elämän pieniä iloja. Kahvia en kiittele vaikka maksettaisiin.



tiistai 15. marraskuuta 2016

Fylli-täti


Työkaluja

Maanantai oli kiva päivä. Aamusta kun aloittaa, ehtii puoleen päivään mennessä tekemään vaikka mitä, eilen myös erityisen roiman annoksen liikuntaa. Pakko oli ahtaa ne samalle aamulle kun loppuviikko on melkoista mylläkkää siellä sun täällä.

Illan pimettyä nakkasin Ponimiehen satulan Hopianuolen konttiin ja hurautin Esikoisen kanssa eteläiseen naapurikaupunkiin satulan toppauksen merkeissä.

Olipa se mielenkiintoista! Olenhan minä toppauttanut satuloitani, mutta ne on aina lähetetty jonnekin Ypäjän seudulle ja takaisin ovat tulleet viikon, parin päästä topattuna ja lasku kyljessä. Nyt pääsin ihan vierestä kurkkimaan tätä tuikitärkeää toimitusta.

Ensin tutkittiin satulahuopa, sen mahdolliset epätasaiset painaumat. Satulan ongelmana on ollut sen valuminen vasemmalle puolelle.

Seuraavaksi tarkassa tunnustelussa olivat satulan toppaukset. Oli siellä ihan selviä tyhjempiä kohtia  joten ainakin osatoppaus oli tulossa. Sisätilan tarkastelu kertoisi enemmän. Joten ripsraps etukaaren kohdalta ompeleet auki. Jotkut osat (nimet jäi kysymättä) sieltä nykäistiin pois taskuistaan ja satula aukeni nätisti, istuinosa siis nostettiin ylös ja auki. Järkytyin siitä hevosenkarvojen määrästä joka satulan sisälle oli varastoitunut. Keltaisten vuonohevosen karvojen lisäksi sieltä löytyi ainakin punarautiaan karvaa.

Sitten tsekattiin runko, se oli oikein hyvä, kaikki niitit ja naulat paikoillaan, vastinhihnat olivat myös (ne joihin satulavyö kiinnitetään soljillaan) hyvässä kunnossa. Osatoppauksessa voitiin tällä kertaa ujuttaa villat paikoilleen entisistä aukoista, ei tarvinnut avata enempää eikä varsinkaan vaihtaa möykkyyntyneitä ja litistyneitä villoja. Jos vaihdetaan fyllit kokonaan, satula avataan ja toimitus on pidempi. Ja kalliimpi.

Nyt päästiin vähemmällä työllä. Toki tämä toppaus tehdään tarvittaessa uudelleen ja seuraavalla kerralla täällä meillä niin, että voidaan välillä nakata satula Ponimiehen selkään ja katsoa ihan ratsastajan kanssa miten se istuu. 

Villaa ylle -ja alle
Näppituntumalla
Vajaat kaksi tuntia siihen meni. Toki välillä ihasteltiin toppaajan omien hevosten kuvia. Mukava iltapuhde ja ehdottoman hyödyllinen. Hyvillä mielin pakkasimme satulan takaisin kyytiin ja ajelimme lauhtuvassa (pliukasta oli) pakkaskelissä kotiin.

Tänään se maailman pienuus taas nähtiin. Nimittäin tämä toppaaja on sama henkilö jonka valmistamat suitset kuvattiin entisen hevoseni Herra Harmaan jalomuotoisessa kyömynenäisessä päässä joskus kymmenisen vuotta sitten. Emmehän me toisiamme silloin tienneet, hevoseni vain sattui olemaan samalla tallilla kuin kädentaitokilpailujen järjestäjän edustajan hevonen ja kuvausstudio järjestettiin tallin käytävälle. 

Niitä suitsia ei kuulema enää ole alkuperäisessä kokoonpanossaan, mutta otsapanta kuulema pitäisi olla jossain tallessa. Mikäli se löytyy, olen enemmän kuin innokas sen lunastamaan meille. Jonkinlainen kohtalon kiertohan siinäkin on. Ja mitä tulee muihin sulkeutuviin ympyröihin, Töttiksellä taisi käydä vallan peikkomainen flaksi, toivottavasti voin lähipäivinä julkistaa erittäin iloisen asian! Siihen saakka, pitäkää peukkuja niinkuin viimeistä päivää!

Tästä satulantoppauksesta suurkiitos Saranialle, nopeaa ja ystävällistä auttamista!

Nyt tulee heinäkuorma, pitää mennä!

Yksinkertaisen tyylikästä



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Tuontitavaraa

129 min silkkaa iloa. Tai sitten ei.

Otetaan vielä pikakurkistus menneeseen viikonloppuun. Isänpäivä ehti väliin ja tämän julkaiseminen jäi muihin kiireisiin.

Perjantaina hyppäsin siellä 'astetta paremmalla salilla' Keiserin satulaan ja parituntinen maratooni polkaistiin käyntiin. Hirvittävä, korvista verta valuttava kattaus kotimaista iskelmää ja vähän uudempaa ulkolaista poppia (onneksi sitäkin oli). Mutta voi pojat kun me hullut poljettiin! Pikkuisen meinasin hätääntyä kun sadan minuutin kohdalla aikalaskuri nollaantui. Lopulliseen aikaan sai siis lisätä 1:sen eteen, noin 130 minuttia silkkaa liikunnan riemua.

Kilometrejä kertyi ihan mojovasti, vajaat 60. Hurjimmat polkivat yli 70 km, siihen vaikuttaa sekä polkemisnopeus että vastus (gear tuosta vasemmalta alhaalta). Omaan kuntooni nähden olen hyvinkin tyytyväinen tähän suoritukseen. Uuteen maratooniin olen jo ilmoittautunut ja alkukevään ultramatkatkaan eivät ole poissuljettu vaihtoehto. Oikeastaan alan koukuttua.

Sillä aikaa kun minä poljin, Iso-J ohjasti omaa kuljetintaan kotia kohti. Kyydissä oli myös vähän Hakaniemeläisen itämaan kaupan tuliaisia. Piti olla erilaista chilimajoneesia, mutta kun se oli molemmista kaupoista loppu, tuli tuota tuttua srirachaa, eli räksäsoosia. Ei ole räksäsoosikaan pahaa, hyvin menee höystön höystönä.

Tuontitavaraa
Ja kun nyt näihin tuontitavaroihin päästiin, tämä oliiviöljy ansaitsee kehut, kuvan ja kiitoksen.
Sain elokuussa maistaa elämäni parasta oliiviöljyä, kiitos vaan S ja O. Tehtiin itse asiassa pikainen kotikeittiötasting, otettiin kaikkia kotoa löytyviä oliiviöljyjä lusikallinen (joo, vessaan tuli sitten myöhemmin asiaa). Ihan laadukkaana pitämäni öljy maistui aivan kauhean tunkkaiselta ja tahmealta tämän raikkaan ja hapokkaan (!!) öljyn jälkeen. Uskomaton ero.

Onneksi S & O, nuo iloisen Espanjan ystävät ovat jo harjoitelleet tämän herkun rahtausta ja tiesivät mistä ja miten tilaus tehdään. Meillekin tulee 5 tuollaista kahden litran pönikkää, laskeskelin sen riittävän muutaman kuukauden. Litrahinnaksi ei jää rahdin jälkeenkään kuin rapiat 8 euroa. Ja laatuhan on aivan omaa luokkaansa. Meinaan hillota pöntöt sillanaluseen pimeään ja viileään, sieltä sitten pönttö kerrallaan vajuttelen pienempään öljykannuun ja nautin joka lurauksesta.
Nämä parhaat maut näköjään löytyvät aina vähän sattumalta ja kun hyvän makuun pääsee, ei enää muuta kelpuuta.

Öljyjen aatelia, Mestral

Nämä eivät sen sijaan ole tuontitavaraa vaan ihan ehtaa oman paikkakunnan tuotantoa, Äitin pojat!
Lauantaina hevosten aamu-ulkoistuksen jälkeen kipusin vielä toviksi sänkyyn ja tokihan pojat tulivat kaveriksi. Tankkasin unta reilun tunnin ja kun avasin silmäni, näky oli kutakuinkin tämä.
Ovat ne vaan hassut ja kivat. 

Kivaa viikkoa sinulle, missä lienetkin!

Aamunaamat lauantaina
Niin mikä oli ihmisen oma tila?
Me ollaan ne. Äitinpojat.




Isänpäivänä 2016


Leppoisaa Isänpäivää kaikille isille ja isänmielisille, missä lienettekin!

Torpalla mentiin ihan perinteisellä tyylillä, Iso-J sai kahvit sänkyyn hoilotuksen kera ja laiskan aamupäivän lämpimässä tuvassa kruunasivat ensimmäiset luumutortut. 

Päivään kuuluu hevoshommia ja ihan tavallista puuhaa ja askaretta. Sisällä ja ulkona. 

Iloa päivääsi!


PeeÄäs:
kl. 21.06 on vielä pakko tulla vähän editoimaan.
Ensinnäkin, nuo ruusut ovat ihan huikean hauskan näköiset. Ihan pirsman kukkaämpäristä nipun ostin, ovat jotain afrikkalaisia tertturuusuja. Mutta tuo punakeltainen väritys on hieno! Ihan tulee espanjan värit mieleen. Pitää huomenna uhrautua uudelleen ja luikkia kaulukset pystyssä osulan ovesta sisään pari ruusunippua hakemaan. Hintaakaan ei ollut kuin muutama hikinen euro per puntti joten lissee pitää saada. Kaipa siitä hinnasta jokunen euro menee reilun kaupan hengessä sille afrikkalaiselle ruusukasvattajallekin?

Juttu 2. Töttis teki ihan valtavan uutterasti töitä, ei tainnut olla koko elukassa yhtään kuivaa karvaa, semmoiseen hikeen itsensä puksutti ettei ole ennen nähty. Ja millä tyylillä ämmähevonen askelsi! Voihan vieteri, ravisuvusta huolimatta ja ehkä juuri siksi askel oli pitkä ja lennokas.
Esikoinenkin hyppäsi kyytiin ja pääsi herkuttelemaan kunnolla läpiratsastetun hevosen letkeydestä ja kuuliaisuudesta. Kyllä Töttiskin osaa olla kuuliainen vaikka omanlaisensa puksujuna onkin. Hyvä siitä tulee ja ällistyttävän pienellä laitolla! Tästä on hyvä jatkaa.



keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Pojat



Hiphei, sain kuin sainkin aikaiseksi siirtää kameralta kuvia. Vähän se opettelutti kun viime kerrasta on aikaa, mutta läppärin työpöydän Marraskuu -kansiossa niitä nyt on. Mitään kunnianhimoista the photoartist -tuotosta ei ole luvassa.

Marraskuun valo on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen hieno, aurinko on nimittäin paistanut ja se jos mikä on näillä leveysasteilla harvinaista.
Tietysti juuri sillä hetkellä, kun retuutin kameraa ulkona, taivaalla ajelehti jotain pilvihuttua mutta sehän ei haittaa oikeastaan yhtään.  Valkoista koiraa jos yrittää kuvata, liikaa valotehosteita ei tarvita. Otin nimittäin jätkät laidunpellolle juoksemaan. Jäinen, kova maa, rapiseva ruoho ja myyränkolot, sehän on maalaispojille onni ja autuus. Bonuksena jäätyneitä lantapalleroita joita etenkin Leffe rakastaa juoksuttaa paikasta toiseen.


Nättipoika-Leif on aina yhtä hauska, milloin on huuli vinksallaan tai korva nurin, ryhti vähintään on johonkin suuntaan hassusti. Mutta se johtuu vain siitä, että Lefalla on aina niin kova meno päällä, ettei se ehdi poseerata. Poistin kuvaerästä noin 99% Leffekuvista juuri siitä syystä, että kuvassa oli epämääräinen suttu tuommoista vaniljafudgen väristä liikkuvaa kohdetta. Jäljelle jäi näitä stand-by -kuvia joiden ryhtiä ei kasvattaja tahi tuomari kiittelisi. Mutta Leffeä ei haittaa! Sitä ei haittaa muutenkaan ikinä mikään vaan kaikki on aina ihanaa, just great!

Minä tykkään tuosta jenkkispanielin asenteesta, kaikki on niin aidon kivaa ihan koko ajan. Hirveän vaikeaa, käytännössä mahdotonta olisi kuvitella Leffe murisemassa, ärisemässä kiukuissaan tai vihaisena. Leffe on niin innoissaan, kaikesta. Ja se on semmoinen kokovartalokoira, että kun häntä heiluu, posketkin lopsahtelevat ikeniä vasten. 

Osaa se kyllä mököttää. Ainakin muutaman sekunnin. Ja syyllistää, sen se ryökäle osaa. Vetistävät silmät ja vetoava katse.



Pikkukoira Peetu on jo aikamies. Tietynlaista harkitsevuutta on (vihdoin) tullut ja aika on tasinut myös luonteesta terrierille tyypilliset itsestään syttyvät kipinät vähemmäksi. Pinna ei pala enää niin herkästi eikä niin vähästä kuin ennen. Osasyynä on se, että Peetun asema alfauroksena on kiistaton, ei Leffe ymmärrä vallasta taistella, samat raksut ja lihat ropisee kahdesti päivässä kuppiin olipa pomona kuka tahansa. Eli Peetu.

Nasse-pappa asuu mummolassa ja rauha on maassa sielläkin, pois ovat kiistat ja jäpitykset. Liian kovat luonteet eivät saman katon alle mahtuneet, onneksi mummolassa oli juuri Nassen mentävä aukko. Ja Nassehan on pennusta saakka ollut yhteishuoltajuudessa Äitikullan kanssa. 

Peetu ei ole nyt vähään aikaan käynyt näytillä, syytä olisi kyllä taas lähteä kylille sertijahtiin, komia Mieskoira pojasta on kypsynyt. Ja vaikka näytillä ei ole käyty, morsmaikkuja on käynyt. Kolme pentuetta saa kunnian kantaa Peetun nimeä sukutauluissaan isäsarakkeessa, viimeisimmät tassuttelevat Iisalmen suunnalla.

Peetun viimekeväinen anaalirauhastulehdus lääkekuureineen aiheutti paljon murhetta, lääkekuurista tuli nimittäin jonkinlainen outo ihoreaktio ja karvat tipahtelivat pois silmien ja suun ympäriltä. Kesti kauan kasvatella ne takaisin. Nyt karvaa on taas vaikka muille jakaa ja Peetu anteliaasti valkoisia karvojaan ripottelikin kaikkialle. Kunnes Kasvistäti otti koiran kanssa istunnon ja virtaviivaisti koiran sporttisen ulkomuodon taas normaaliksi. Sinne jäivät hapsut ja hipsut.




Viikko on edennyt jo keskiviikkoon ja piti oikein ottaa tuima tuijotus kalenteriin, kaikenlaista sinne on taas kertynyt. Tänään sain nivaskan papereita kirjanpitäjälle ja kurvasin pikakeikan maatalouskauppaan, parin muun vähäisemmän pysähdyksen lisäksi. Huomiselle on bonushommana vuorossa kanalan siivous, sulkasato alkaa olla loppusuoralla ja nyt on jonkinlainen järki siellä siivota.

Voi kun muistaisin kaiken sovitun, satulan toppausta ja auton huoltoakin on luvassa lähipäiville. Ilahduin muuten aidosti kun satulaseppä lupasi katsoa Ponimiehen penkkiä per heti. Koska välimatkaa on vain reilut 50 km, huitaisen keikan alta pois hetimmiten. Jos nyt en ihan väärin muista, tämä samainen toppaaja on tehnyt aikanaan opinnäytetyönään suitset. Ja ne suitset kuvattiin Herra Harmaan päässä. Maailma on pieni, MOT.

Ai niin, ne vaalit. Ne vaalit hyvinkin. Aamulla kurkkasin puhelimen uutisvirtaa jo kuuden aikoihin, silmät lävähtivät renkaiksi otsikot nähtyäni, Mr. T oli ällistyttävässä johdossa. No eipä siinä enää kannattanut unta yritellä. 

Jännäksi menee maailmanmeno, niinkuin jännää ei olisi tarpeeksi joka kolkalle jo nyt. Luotan kuitenkin siihen, että byrokratia toimii tehokkaana jarruna mikäli Mr. T meinaa jotain aivan päätöntä huseerata. Sille, mitä se hyypiö suustaan päästää, ei tietenkään voi mitään. Omaa oksaansa sahaa, uskoisin.

Päivääkään en ole amerikassa asunut, enkä sikäläistä ajatusmaailmaa ole sisäistänyt. Uskallan silti omana mielipiteenäni sanoa, että pettymys tulee olemaan valtava. Suulla suuremmalla on äijä haastellut sitä ja tätä, luvannut ties mitä. Ja samalla ärsyttänyt loukkauksin ja uhkauksin valtavan joukon ihmisiä. Ei tule olemaan helppoa ei.

Pitää vastedes iltarukoukseen lisätä se maailmanrauha. 
Lähden tästä talliin hakemaan oman rauhallisen hetkeni, sieltä se löytyy. Iltafanfaarit töräyttelee Ponimies ja niin on hyvä.



PeeÄääs:

No nyt tuli päivän pelastus!
Puhuin juuri pitkän puhelun Töttiksen kasvattajan kanssa ja hän on -mikäli asiat sujuvat hyvin- halukas hankkimaan hevosen takaisin omistukseensa. Nythän tämä menee todella mielenkiintoiseksi...

tiistai 8. marraskuuta 2016

Pakkaspäivää!




Morjensta pöytään!
Se tuli sitten talvi ja jätti kokonaan väliin (ainakin toistaiseksi) vetisen räntäkauden. Se onkin oikeastaan ainoa asia josta minä tässä nykytilanteessa säätilasta nautin. Iloitsen jokaisesta päivästä jolloin näen sinistä taivasta ja häikäistyn oman erinomaisuuteni (kehukehu) lisäksi auringosta.

Pakkasta on ravakat -8-9° ja hirvittävä koillisen kulmalta puhaltava tuuli tekee siitä sietämättömän purevan. Onneksi, oi onneksi nykyisin en kärsi enää kolmoishermosärystä, se ja viima yhdessä olivat jotain niin kauheaa etten edes välittäisi muistella. Migreenikin voisi ärsyyntyä vinosta valosta ja viimasta, mutta senkin suhteen olen saanut olla rauhassa. Kiitos siitä.

Etelässä kuulema tulee lunta, Iso-J ihmettelee tämän viikon Ison Kirkon rientoja ja nauttii sekä ruuhkista, että lumisateesta. Sinne Helsinginniemelle mahtuvat melko huonosti sekä lumi että ruuhkat, mutta sekaanhan se on survottava kun työt on hoidettava.

Toimettomana ei täälläkään lojuta, puoleen päivään mennessä olin jo käynyt kaupungissa ja siivonnut tallin sekä täyttänyt uuden vesipaljun hevosille pakkasen (ja Ponimiehen) halkaiseman tilalle. Paperityöt säästin iltapäivän puhteeksi ja välillä haen inspiraatiota kanalasta, siellä alkavat munahanat taas aueta, eilisen saalis oli kokonaista kaksi sussexinmunaa! Juuri kun ostin ensimmäiset kaupanmunat moniin vuosiin.



Oli muuten vaikea valita munahyllyn antimista kanaystävällisintä versiota. Riistomunia en halunnut, siksi jätin jo hinnan perusteella halvimmat pois. Luomumunissakaan ei ole mitään takeita muusta kuin kanojen ruuasta, samanlaisissa massahalleissa ne luomukanatkin elävät, nokkivat vain luomustatuksen rehua. Virikekanalassa massahalliin lisätään muutama orsi ja vähän jotain 'virikettä', yhtä stressaava paikka se kanoille on kuin häkkikanalakin.

Ostoskärryyn päätyi loppujen lopuksi Kultamunan Luomumuna jonka infolapussa kerrottiin kanojen pääsevän ulkoilemaankin. Hinnasta (n. 2,50€/ 6 kpl) voisi päätellä, että tuottajakin saa jotain. Ja mitä tulee oman kotikanalan muniin, nehän ne vasta kalliita ovatkin! Mutta ei kotikanalassa mietitä rehukustannuksia kun kanoja on vain parikymmentä ja saavat aivan rauhassa munia ja hautoa kun huvittaa. Joku tietävämpi voisi kertoa mikä olisi kanan kannalta ystävällisin munavalinta kaupan hyllyltä, makuhan näissä ei kuitenkaan ikinä yllä omatuotannon tasolle.

Torpalla tyrkätään pökköä pesään ja iloitaan lämpiävästä uuninkyljestä. Ylemmässä kuvassa Oscar kuumottelee persaustaan uunin kyljessä ja Peetu tullaa korvat.

Ilta ja yö taitaa mennä presidentinvaalien tuloksia seuratessa, pikkuisen kylmäävä ajatus kieltämättä on Herra T:sta pressanvirassa. Olisi edes vähän pienemmästä valtiosta kyse.

Tämmöistä tänään!

Hukkapiilojemmassa Oscar, Felix etsii
PeeÄäs:
piti tilata Ponimiehelle uusi talvitakki. Otin samaa merkkiä kuin kaikki muutkin meillä käytössä olevat loimet, Horsewaren valikoimasta löytyy sopivat ja taatusti meidän epeleiden käytössä kestävät kunnolliset. Se tässä on mainitsemisen arvoista, että kun nuo kunnon loimet eivät mene rikki, uusi pitää hommata kun entinen katoaa! Aivan oikein, meiltä on hukassa yksi kappale toppaloimia.

Loimivarastoa tullatessani totesin, että meillä ovat vain fleeceloimet (2 kpl) ja yksi toppaloimi muuta merkkiä, eivät ne istu ja ovat muuten vain rasittavia ja hankalia.  Siksi niitä ei käytetäkään. Myyn nuokin pois ja hommaan samaa sarjaa uudet tilalle. Nih! Siinä on hevosten joululahjat sitten samalla.

Ja sekin pitää mainita, että tänään Ponimies hirnui tarhassa kun avasin tallinoven ja oltiin niitä ottamassa sisään. Se oli sellainen oli jo aikakin tulla hakemaan -hirnahdus. On se hassu kaveri.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Tunnustus


Kiitos, Nollis!

Jo lokakuussa pukkasi tunnustusta, Nollavaimo muisti kauniiden sanojen kera Torpan Päiväkirjoja. Nyt vasta saan aikaiseksi tehdä asialle yhtään mitään.

Tunnustuksen 'säännöt' menevät seuraavasti:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi


Ja nyt sitten näihin sääntöihin:

1. tehty

2. 
Bloggaaminen alkoi jostain tarpeesta kirjata asioita muistiin maallepalaajan elämän uusista käänteistä. Muistoksi itselle ja yleisluonteiseksi tiedottamiseksi ystäville ja tuttaville. Suuri muutosten vuosi oli 2009 jolloin Elämäni Hevonen Herra Harmaa vaihtoi hiippakuntaa, muutimme Espoosta Karjalan kunnaille, menetin ankaran sairastaminen jälkeen sappirakkoni ja lopetin tupakoinnin. Suurten tunteiden vuosi.

3. 
Ole oma itsesi. Kirjoita aidosti omalla tyylilläsi, juuri itsellesi tärkeistä asioista. Ole rehellinen. Jos kyseessä on mielikuvitusblogi, kerro se. Aina on joku joka ottaa tosissaan, koska se on netissä.

4.

5.
Juuri tällä hetkellä luen säännöllisen epäsäännöllisesti muutamia blogeja. Uskollisimmin palaan tällä hetkellä kurkkaamaan näiden veitikoiden kuulumisia:

Unelmia ruusuista
Titamiinin ansiokas ruusuprojekti. Bonuksena hienot kuvat ja jumalattoman vankka tietotaito puutarhuroinnin saralta. Lisäksi hersyvän hauska ulosanti ja ihanan vino huumori.

Tuulikummun tila
Heidin ja Tallimiehen elämänmakuinen blogi perhe- ja maalaiselämän iloista ja suruista. Laajalla skaalalla ja isolla pensselillä. 

Jillan blogi
Hevosaiheinen blogi jossa huikean upeat kuvat (myös muita kuin hevoskuvia).

Ässän hihasta
Ässän mainio blogi jonka erityisbonuksena matkaraportit!

Omalla lukulistallani paljon lisääkin luettavaa, hienoja blogeja kaikki.
Lukeminen kannattaa aina.







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Nelivedolla


Lauantain kurvailua

Talvi on tullut, ainakin toistaiseksi. Niin jäivät (toistaiseksi ainakin) maahanpanematta valkosipulin istukaskynnet. En kyllä mitenkään jaksa uskoa, että talvi olisi tullut ihan oikeasti, ehkä tämä on vain väliaikainen Luonto-Äidin höyrähdys ja kohta taas rapa roiskuu ja tintit sirkuttaa.

Onhan tämä nyt ihan kummallista, että lokakuu oli kuivista kuivin kuukausi ja marraskuu aurinkoisista aurinkoisin. Joka tapauksessa, viikonloppuna on Torpalla nähty laaja kattaus nelivetoisia  etenijöitä, tässä nyt ensi alkuun Ponimiehen jäkitystä lauantailta ja alla Leffen liehuntaa tältä päivältä.

Ylinopeus
Pöpelikön Dumbo

Leffe oli haljeta onnesta päästessään päästelemään ihan täysillä, Nasse-pappa paineli Esikoisen perässä metsään havuja hevosille hakemaan, Leffe ei osannut päättää jäisikö mammaa vahtimaan vai menisikö havuja hakemaan. Niinpä se pöljä juoksi kahdella työmaalla -ja lujaa juoksikin. Peetu liputettiin varikolle heti aamusta kun laitumella riehuessa etutassusta murtui kynsi. Verta ei näkynyt mutta kynsi repsotti murheellisen näköisenä. Tilanne on nyt seurannassa ja lääkäriin lähdetään oitis jos alkaa oirehtia. Toistaiseksi koiraa on eniten ärsyttänyt tilanteen tuoma pakkolepo ja se, että pitää toisten ilkamointia ikkunalasin takaa kommentoida. Sekin pännii, että tiukassa seurannassa ikkunalasi huurustuu eikä kyyläys onnistu ennenkuin huuru hälvenee. Pikkukoiraa masentaa moinen.

Molemmat hevosetkin ovat liikehtineet hienosti. Ponimies nyt liikkuu muutenkin, mutta Töttis on ollut kevyemmällä koska kaikenlaista epämääräistä käytöshäiriötä ja kurivajetta on ilmennyt. Epäilin jo hammasongelmia (ei ole), jotain piehtarointiruhjetta tai lihasjumia (ei ole), kavionpohjan arkuutta (ei ole), satulan äkillistä sopivuusongelmaa (ei ole) ja tämän päiväisen testiratsastuksen perusteella kyseessä onkin puhtaasti tammamainen asenneongelma. Osaavampi ihminen tämän meille kertoi ja havainnollisti hevosen selästä käsin. Ponimiehen satula tosin lainattiin tänään käyttöön, ihan vaan istunnan vakauttamisen vuoksi.

Siinä kävi nimittäin niin, että aikansa tukkaa heiluteltuaan ja taakse potkittuaan Töttis oivalsikin eteenpäinmenon mielekkyyden taaksepakittelun sijaan ja liikehdintä oli pahuksen hienoa ja letkeää. 

Joopajoo, minähän sanoin alusta asti, että sen hevosen ns. 'ongelmat' ovat korvien välissä, joko hevosen tai ratsastajan. Nyt ilmennyt ämmäily on ihan puhtaasti ämmien juttuja. Ehkä tämä aurinkoinen marraskuu on pistänyt pikku pissishevosen päänupin ja kiimakierron ylikierroksille ja siksikin "eniten ärsyttää kaikki".

Jatkossa edetään nyt niin, että Osaavampi Ihminen käy viikottain hevosen ratsastamassa ja pitää samalla reissulla Esikoiselle opetustuokion. Muina päivinä Töttis liikehtii Esikoisen tahdittamana. Suunnilleen samoina päivinä on myös Nuorimmaisen ja Ponimiehen viikottainen oppitunti. Ponimies on kieltämättä luokkansa priimus ja omasta mielestään ihan kaiken osaava ratsu, kuka muu muka?

Kaikenkaikkiaan, tänään(kin) sain olla iloinen omista karvaisista nelivedoista, kukin tyylillään ja kukin tavallaan, kivoja ne ovat. Ja rakkaita.

Ponimies

Viikonloppuun mahtui myös mukavaa vaihtelua, lauantaina luikahdettiin Iso-J:n kanssa ystäväpariskunnan mökille iltaa viettämään. Raclettepannu kävi kuumana ja vatsanahka soi kireänä. Hirveän myöhään ei kukaan jaksanut valvoa, puolen yön jälkeen kömmittiin jo unille.

Aamulla oli hieno sää ja hiljalleen jäätyvä järvi näytti kauniilta.
Kyllä se talvi on tulossa, haluttiin tai ei.

Mukavaa alkuviikkoa, missä lienetkin!

Winter is coming!


PeeÄäs:
maassa oleva noin 2 sentin lumikerros paljasti rusakoiden ja jänesten öiset kekkaloinnit pihalta. Ja tänään nuoret hedelmäpuut, aremmat koristepuskat ja taistotammi on suojattu yöllisten tihulaisten varalta. Iso-J ja Äitikulta kieputtivat kanaverkkoa ja muovista (järjettömän rumaa) vihreää muoviverkkoa niiden ympärille, Nasse ja Leffe kusivat antaumuksella hökötykset aromirikkaiksi joten ainakin pari yötä rusakot irvistelevät ihan muista syistä kuin vahingonteonilosta. Hähhähhää.



torstai 3. marraskuuta 2016

Ulkona ja sisällä

Ulkoruokinta

Torpalla alkoi (pitkin hampain myönnyin vallitsevaan vuodenaikaan) talvikausi. Riihi on täynnä kuivaa polttopuuta, sieltä passaa kantaa uuniin, hellaan, takkaan ja saunoihin poltettavaa. Sähkölaitokselle näyttäisin pitkää nenää jos voisin, ruuvaamme sentään patterit pienemmälle ja tuomme lämmön tölliin klapi kerrallaan.

Tänään nautin (!!) pakkaspäivästä ja auringosta ilahtuneena kannoin aitasta tinttien talviruokintahärvelit päivänvaloon. Kaikki rispaantuneet eli rikkinäiset vehkeet on vihdoin siivottu pois kuleksimasta, ei niitä tule ikinä kuitenkaan hitsattua tai naulattua ehjiksi taas. Ne mitä oli jäljellä, latasin siemenkaurapähkinäseoksella ja talipalloilla.

Pari minuuttia tintit katselivat ruokavarastoaan päät kallellaan kunnes syöksyivät apajille. Ihan kuin olisivat nälässä olleet. Joku paksu tintti räpytteli kanalan ulkotarhan kaura-astialta laudalle, onhan se vasiten tinteille katettu tarjotin parempi ja mieluisempi kuin kanojen kauralaarin jämät.

Ja äkäisiä ovat tintit. Hirmuinen nahistelu ja kuhina, tuskin saivat jyvää suuhunsa kun piti joka suuntaan rähäköidä. Mitenköhän muut tirpat mahtuvat sekaan kun tuo tinttien hunnilauma terrorisoi nyt takapihaa?

Likaisen lasin läpi kytistin tinttien touhuja ja kuvan kattokassinen oli ainoa jonka tintiksi tunnistaa kuvasta. Muut vaikuttivat enemmän kolibreilta, hirveä hulina ja siipien läiske!

Ostoslistaan kirjataan purupaalien lisäksi (kanalan sisäkausi) talipalloämpäri, auringonkukansiemenet ja pähkinät. Ja katson visusti, että auringonkukansiemenet tulevat Hipsaaniasta, siellä niitä peltoja on silmänkantamattomiin. Eivät ne kai kaikkea öljyksi purista?

Niin, kanalan sakki on tungettu talviasumuksiin ja aamuinen piha on ihanan hiljainen kun kukot eivät mekasta! Nyt ne karjuvat sisätiloissa toisilleen, ilmankos ilmapiiri on hivenen kireä sisällä kanalassa.
Jättikochpariskunta oli viimeinen jonka kannoin kanalaan, niillä ei ollut minkään valtakunnan hätää heinillä vuoratussa mökissä kun ei ollut edes pakkasia. Ja se kukko onkin oppinut kiekumaan aivan hirvittävän lujaa. Kyllähän semmoisesta tynnyristä kaikupohjaa löytyy ja desibelit sen mukaan. Ihme, että naapurit vielä päivää sanovat, huokaisevat taatusti helpotuksesta kun se mölykukkokin on nyt siirretty talviaikaan.

Ja sitten meillä on tämä toisen ääripään eläimistö, kermapersausten porukka josta tyyppiesimerkkinä Leffen suoritus:

Sisäruokinta

Puheet koiranvirasta hieman halventavassa sävyssä eivät mielestäni päde tässä. Huomatkaa niskan ja tyynyn väliin taltioitu ananaspoika, ikioma unilelu.

Koska eilenkin (!) oli aavistus auringosta, kuivaa ja kirkasta, otin koirapojat ulos ja päästin laitumelle juoksemaan. Kamerakin oli mukana. Tämän koirat + kamera -yhtälön tulokset siirtyvät jollain aikataululla läppärille ja kenties päätyvät tännekin. Suuri mysteeri nykyisin onkin se, miten ja kuinka kuvien siirto kameran kortilta kannettavalle onkin nykyisin niin vaikeaa? Mahdotonta suorastaan.
Seuraavan kameran olisi parasta olla jonkinlaisella bluetooth -yhteydellä varustettu jotta siirto olisi ns. yhden napin takana.

Säät ovat olleet tälle syksylle kunniaksi. Koko lokakuu oli kuiva, joskin ankean harmaa ja pilvinen. Mutta harvoin kai lokakuu on muistettu aurinkoisista päivistään? Alkanut marraskuu (puistatus) on toistaiseksi ollut kylmä ja kirkas. Nytkin näkyy enemmän sinistä taivasta kuin pilviä.  Jos tämä nyt kerrankin menisi ihmismielen mukaan, säät pysyisivät sopivasti kylminä jotta maa hiljalleen kohmettuisi (ne valkosipulit!!!) ja sitten saisi sataa vähän koristeeksi lunta. Mutta sitä vain sen verran minkä kasvit tarvitsevat talvisuojakseen, ei juurikaan enempää. No okei, hiihtokeskusten tarpeisiin toki vähän enemmän mutta sekin sinne paikallisesti, Torpalle ei tarvita kuin vähän.

Ainahan sitä saa toivoa. Jokaisesta kivasta kirpeästä kuivasta päivästä iloitsen, niitä muita vaihtoehtoja en nyt viitsi murehtia.

Niskasta sen sijaan murehdin, ihan kuin kylkikaaren vasemman alalaidan rustoruhje ei olisi tarpeeksi, nyt äkeentyi niskakin. Panacod aamulääkkeiden kanssa ei suoranaisesti päivää piristä, tänäänkin lähti melkein jalat alta kun lääkkeen vaikuttavat aineet jysähtivät käyntiin.

Vaan ei auta valittaa, se on tanssittava kun on tahti annettu! Vielä on tekemätöntä hommaa tälle päivälle, aloitan ajohommista.
Palataan pytylle!



tiistai 1. marraskuuta 2016

Kerrataas vielä

Sunnuntaina, aamulla

Viikonloppu oli huikea.
Perjantaina kellon rapsahdettua kahdeksaan, Hopeanuoli hurahti eteläntien liikenteeseen (ei ketään muita) ja  kohteena oli entinen (yksi niistä) kotikaupunginosani, Helsingin Etelä-Haaga.

Matka joutui lumi- ja räntäsateessa, kokeilin uutta reittiä kun aikaakin oli varattu. Lappeenrannan jälkeen on tietyömaa joka joskus valmistuttuaan jouduttaa etelän reissuja entisestään. Luumäeltä poikkesin Haminan suuntaan ja Haminasta porhalsin moottoritietä koko loppumatkan. Tylsäähän se moottoritiellä ajaminen on, ei juuri mitään nähtävää, muutama tunneli, pari siltaa ja liittymiä toisensa perään.

Kurssipaikka löytyi ulkomuistista lasetellen ja kieltämättä jo pikkuisen jännitti.
Meitä oli tällä ohjaajakurssilla neljä (naista), kaksi helsinkiläistä ja kaksi maalaista, minä ja muuan siilinjärveläinen. Kouluttaja, Masteropettaja itse, oli varsin karismaattinen ja persoonaallinen tyyppi. Ilo katsoa ihmistä joka on rutinoitunut esiintyjä ja kuitenkin 110%:sti läsnä. Eikä viikonlopun aikana keksitty sellaista kysymystä johon Masterilla ei olisi aukotonta vastausta ollut. Selkeytti äärimmäisen monta ajatusta ja antoi hyvän pohjan omalle ajatusmaailmalle, joka on vielä lentohiekalle perustettu mitä kokemukseen tulee.

Perjantaina tutustuttiin perusliikesarjaan, siihen settiin joka on klassisen Pilateksen alku ja loppu. Perusliikkeet käytiin läpi tekemällä monen monta kertaa, jokaisella kerralla keskityttiin eri asioihin, rakennettiin entisen päälle uutta ajattelemisen arvoista yksityiskohtaa. Rankkaa. Eikä muuten oltu lattialla. Matto oli Reformer -laitteen päällä eli puolessa metrissä heiluttiin koko ajan. Tällä tasapainolla se oli jo melkoisen jännää.

Illan ruokailut hoidettiin Siskolikan kanssa kiinalaisen ravitsemusliikkeen antimin, hyvin me vedettiin. Kolme lautasellista per kuono.

Lauantain koulutus alkoi kl. 9 ja jatkui iltapäivään, aina kello 17 saakka. Neljän maissa tuntui siltä, että voin fyysisesti sangen pahoin, lounassalaatti pyrkii takaisin päivänvaloon. Mutta se oli vain vatsalihakseni jotka alkoivat kouristella viimeisissä tuskissaan. Iltatehtäväksi saimme sekä teoriakokeen (25 monivalintakysymystä), että sunnuntain näyttökokeen ohjattavat liikeet, 4-5 kpl per oppilas. Minulle neljä ja siirtymät päälle.

Lauantain ilta kuittaantui äkkiä saunalla, ruualla, herkkukakulla ja sitten pitikin syventyä kokeeseen. Olihan omanlaisensa. Americanenglish, you know. Hiotti ja ahisti.
Treenasin Siskolikalla vielä omat näyttökoeliikkeeni, ei mennyt vahvasti.

Sunnuntaina aloitettiin taas ysiltä ja ensimmäiseksi käytiin läpi teoriakokeen mahdollisesti epäselviä kohtia, eipä niitä ollutkaan kuin semmoiset 20 kohtaa... loppujen lopuksi korjasin omasta kokeestani vain kahden vastauksia, muut lukitsin semmoisenaan.

Tehtiin monenlaisia opetusharjoituksia, opin mm. ohjaamaan liikkeen rytmin ilman sanoja tai numeroita, pelkillä äänteillä piti saada harjoituspari kääntämään katseensa vasemman kautta oikealle. 
Näyttökokeen eka osa oli kauhea, aloituksen jälkeen Masteri ilmoitti ainoastaan "seuraava" merkiksi liikkeen vaihtamisesta tai "suunnan vaihto". Ja me suoritimme koko liikesarjan hiljaa,  keskittyen muistamaan kaiken oppimamme ja osaamamme. Tein yhden ison virheen (unohdin liikkeen) ja arvelin mahdollisuuksien  läpimenoon tärvääntyneen siihen. Yksi virhe nimittäin sai olla ja virheeksi katsotaan väärän tekniikan lisäksi myös pienemmät puutteet. Suoritin kuitenkin loppuun kun muutakaan ei voinut tehdä ja olisi ollut tyhmää jättää kesken.

Pienen tauon jälkeen jatkettiin näyttökoetta henkilökohtaisilla ohjausnäytöillä. Tehtiin taas sama jo tutuksi tullut sarja niin, että ensimmäinen meistä aloitti koko sarjan ohjaamalla neljä ensimmäistä liikettä ja siirtymän seuraavaan josta seuraava opettajakokelas jatkoi omaa liikesarjaansa. Ne jotka eivät olleet ohjausvuorossa, tekivät ohjauksen mukaisesti sarjaa. Näin edettiin opettaja kerrallaan sarjaa eteenpäin. Oman sarjani ohjasin niinkuin parhaaksi tiesin. Lopettaessani olin aivan varma, että olin unohtanut jotain. Mietin ja mietin enkä saanut selvyyttä mitä unohtui.

Kun näyttö oli tehty, Masteri antoi yleistä palautetta. Kysyin mikä oli se unohtamani liike, semmoista ei kuulema ollut. Jahas.

Päivän päätteeksi joristiin niitä näitä jatkoista. Lopuksi sitten kysyin, että kauanko tässä nyt pitää tuloksia odotellessa kärvistellä, että koska voi uusia ja että miten se käytännössä tapahtuu. Masteri olikin huijannut meitä kahden viikon odotusajasta, saimme tietää läpäisseemme koulutuksen, ihan meistä jokainen! Siinä vaiheessa silmissä sumeni ja tuli helpotuksen itku. Ei mitään räkätyrskettä vaan ihan hillitty ja sivistynyt 'hikoilevat silmät' -reaktio. Oltiin kai jo aika väsyneitä ja kaikki tunteetkin oli ammennettu viikonlopun aikana tyhjiin.

Saimme ohjeistuksen jatkosta ja kehotuksen jatkaa valitsemallamme tiellä. Varmaan sitten jatkokoulutuksissa nähdään, ensimmäinen Intermediate -koulutus olisi jo helmikuussa.
Minä siirryin tätini residenssiin, parin kilometrin päähän eli melkein naapuriin. Mukava leppoisa ilta ihan muista asioista rupatellessa oli täydellinen pään nollauskeino. Pari valkoviinilasillista auttoivat nollausta ihmeesti.

Unta sai vähän aikaa odotella, mutta kun se sitten tuli, uni oli syvää ja levollista.

Halloweenin herkkuja

Maanantaiaamuun oli mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen.
Aamukahvin jälkeen pakkasin Hopianuolen ja liityin kehä ykkösen letkaan kohti itää.
Ensimmäinen pysähdys oli Loviisassa, luvassa oli kahvihetki vanhan ja rakkaan hevosnaisystävän seurassa. Voi jestas sen kahvilan vitriiniä! Valinta oli äärimmäisen vaikea, jopa kirsikkatorttua oli tyrkyllä ja vain hyvä kotikasvatukseni esti minua valitsemasta jokaista palasen. Päädyin porkkanakakkuun ja vuohenjuustopiirakkaan. Kahvikin oli justiinsa oikeanlaista, jopa kuumaa maitoa oli tarjolla niin, että sai vapaasti valita oman sekoitussuhteensa. Melko ylellistä. Mutta kahvilaa emännöidäänkin jo neljännessä polvessa, nytkin maanantaina aamupäivällä lähes kaikki pöydät olivat varattuina. Vain peräkammarissa oli muutama vapaa paikka. Cafe Vaherkylä, menkää ja maistakaa! Vahva suositus.

Sittenhän se kotimatka meni jännäksi. Siinä kävi nimittäin niin, että Hopianuoli ilmoitti olevansa janoinen, bensapumpun merkkivalo lämähti keltaiseksi. Nooh, arvelin, että itärajan suuntaan ajettaessa matkalla on useampikin tankkauspiste ja Haminan liepeillä voin tankata helposti ja kätevästi. Ajelin moottoritietä eteenpäin ja odottelin semmoista liittymää jossa on huoltoasemasta kertova opaste. Virhe! Semmoista ei tullut. Tuli tietyöalue ja bensatolppa meni punaiseksi ja kutistui kutistumistaan. Katsoin turvallisen pysähdyspaikan bussipysäkiltä ja ryhdyin selvittämään puhelimen karttojen avulla lähimmän bensiksen sijaintia. Lähin olisi SEO, matkaa vajaat 8 km, valtatiestä sivuun. Mittari oli aivan nollassa. 

Otin kuitenkin bensanloppumisriskin ja lähdin hyssyttelemään. Tie oli mutkainen, sorainen, kapea ja kapeni aina vaan. Laskettelin mäet vapaalla ja toivoin joka mutkan jälkeen näkeväni bensiksen kyltin. En nähnyt, mittari kiljui punaisena ja odotin vain viimeistä korahdusta.

Sitten se oli, kapinen ja hylätyn näköinen pumppu keskellä hylätyn näköistä mäennyppylää. Koska mittari oli auki ja eliksiiri virtasi esteettä Hopianuolen janoiseen kitaan, annoin bensan valua ja katselin ympärilleni mistä löytyisi maksupiste ja vessa. Hätä bensan loppumisesta oli nimittäin luonut muutakin hätää. No onneksi viereisen rakennuksen baari näytti olevan auki ja siellä oli myös bensakassa.

Ikinä, ei koskaan ikinä ole mennyt noin tiukille bensojen kanssa. Yleensä ajan ensimmäiselle bensikselle tankkivalon syttyessä. Ja pidän muutenkin huolen, että tankki on vähintään puolillaan.
Nyt ei ollut edes varalitraa mukana autossa.

Rangaistukseksi huolimattomuudestani reitti Vaalimaalle tuosta pienestä kylästä vei äärimmäistä kiertotietä metsien halki. Olin jo vähällä kääntyä takaisin, mutta karttapalvelu väitti minun olevan hitaasti mutta varmasti matkalla kohti itärajaa. Arvelin jo seuraavan kulkijan olevan venäläisen rajavartijan, onneksi se oli pystykorvan pylly ja pyylevä setä remmin jatkona.

Vaalimaalta käännyin kohti Lappeenrantaa ja reitti muuttui oitis tutummaksi. Kotiin Torpalle karautin illan jo pimettyä (samperin talviaika). Oli ihana palata kotiin! Väsytti niin, että tuskin jaksoin kissaa sanoa. Rojahdin ruuan jälkeen punkkaan ja sammuin kuin se kuuluisa saunalyhty. Vasta aamuyöstä virkosin ja tiedostin olevani kotona.

Tämä päivä on mennyt elpyessä ja asioita sulatellessa.
Huomenna huitaisen liikesarjan ihan vertymisen vuoksi, otan varuilta ajan ja katson paljonko siihen menee kun leppoisaan tahtiin tekee.

Marraskuu on alkanut ja sen näkee säätilasta. Sataa vettä erilaisissa olomuodoissa. Maa on sula ja vetinen. Hevosia ei erota maisemasta ja omakin naama on harmaa kuin märkä villasukka. Mihin se kesän hieno rusketus katosi?? 

Pysytään kuulolla, kuitenkin.

Olen valmis