maanantai 21. syyskuuta 2020

Yksin kotona

 



Elän omituisia aikoja - nyt sitä omaa aikaa sitten on. Ei olekaan yhtään niin hohdokasta kuin ruuhkavuosien tiimellyksessä unelmoin.

Reilu viikko sitten juhlittiin paukkukorkkijuomalla kilistellen kohtuullisen pitkää yhteistä taivaltamme Iso-J:n kanssa ja perikuntakin oli mukana kippistelemässä. Seuraavana päivänä tajusin katselevani  loittonevia auton perävaloja, Iso-J lähti kohti napapiiriä ja sen yli.

Myöhemmin illalla saattelin nuoremmankin perillisen kaupunkikotiinsa. Kun palasin kotiin, odottamassa olivat vain nälkäkuoleman partaalla hoippuvat spanielit. Onneksi on edes nelijalkaiset ystävät vaikkei niistä juttukaveriksi olekaan.

Hiljaista on ollut - ja ihan kummallista.  Oma aika on tässä iässä ihan ylimainostettu juttu.



Ensimmäinen viikko meni tenttiin lukiessa, levittäydyin tuvan pitkän pöydän ääreen. Ajattelin, että annan kirjojen, muistiinpanojen, läppärin ja muiden kamojen rönsytä pöydällä ihan vapaasti ja siivoilen ne sitten joskus tentin jälkeen pois. Päivällisaikaan huomasin jo raivaavani pöytää puhtaaksi. Eihän rutiinia hetkessä unohdeta.

Vuosikaudet kun muistuttaa toisia siivoamaan ruokapöydältä kaiken ajelehtivan irtoroinan pois, ei itsekään osaa niitä sinne ajelehtimaan jättää. Laiskana ihmisenä en taida opetellakaan.

Huomasin elämäni keskittyvän varsin vähäisiin neliöihin. Tuvassa on kaikki tarpeellinen ja siellä viihdymme sekä minä että koirat.

Hämärän tullen kiersin sytyttelemässä lamppuja ja valoja muihinkin huoneisiin, pimeät huoneet tuntuivat oikein huutavan tyhjyyttään. Samalla kierroksella varmistin ovien ja ikkunoiden lukituksen ja pihavalojen palamisen.

Iltaisin tuntui ihan kummalliselta kiivetä koirien kanssa yläkertaan nukkumaan ja hetken ihan oikeasti harkitsen kannanko petivaatteetkin tuvan soffalle. En kantanut.



Voin tunnustaa, ensimmäisinä öinä heräsin usein kuuntelemaan talon risauksia ja kolinoita. 

Yhtenä yönä olin ihan varma talossa kulkevasta kirvesmurhaajasta, sillä havahduin kamalaan kolinaan. No, sehän oli vain kömpelö erityiskissamme Elmo joka kieritti saunassa löylykiulun lauteita pitkin lattialle. Kiitossanat eivät vuolaasti virranneet kun kävin tilanteen toteamassa ja Elmon pettynyt ilme oli ikimuistoinen.

Kovasti etukäteen kuumottanut myrskykään ei aiheuttanut isompia tuhoja. Yhden kastelukannun lennätti nurin ja muutama salavan oksanpätkä oli tipahtanut nurmikolle. Vettä kyllä satoi myrskyä edeltävänä yönä ihan kaatamalla ja se tulikin ihan tarpeeseen.

Kaikkein vaikeinta on ollut opetella elämään oman ateriarytmin mukaan. Edelleen päivittäin tulee jonkinlaisia pakkoliikkeitä hellan suuntaan ja huomaan edelleen katsovani jääkaapin sisältöä 'sillä silmällä'. Nyt ei kuitenkaan ole tarvinnut pitää huolta kuin omista syömisistään eikä niin vähäisen asian takia toinna kattiloita ja kasareita sotkea.



Lauantaina sain kuuden tunnin kertauksen jälkeen tentin tehdyksi ja illalla hain perilliset kotiin. Olikin mukavaa kun täällä oli taas ääntä ja puhetta. Sunnuntaina pyörähdettiin savonmualla Ottoponia katsomassa ja pikaisella ikeahölkällä. Mukavaa vaihtelua sekin ja Otolla elämä enemmän kuin mallillaan.

Illalla palailin taas tyhjään kotiin, mutta enää se tuntunut ihan niin pakahduttavalta. Kaikkeen näköjään tottuu ja onhan se ihan eri asia olla yksin kuin jos olisi yksinäinen. Vaikka olenkin nyt yksin kotona, minulla on kuitenkin ne tärkeimmät ihmiset elämässäni.

Tällä viikolla Iso-J palaa pohjoisesta ja elämä palaa sikäli normaaliksi. Saunamökin remontti etenee tällä viikolla lattioiden laatoitukseen ja terassin laudoitukseen. Seuraavaksi työmaa siirtyy takkatuvan puolelle. Siellä ei onneksi ole muuta kuin hirsiseinien ja lattian käsittely, sitten pääsee sisustamaan.

Erinomaisen mukavaa viikkoa sinulle, missä lienetkin!







tiistai 15. syyskuuta 2020

Kurkistus kaivokselle

 



Taisin edellisessä päiväkirjamerkinnässä lupailla, että laitan muutaman kuvan kanatarhan edustan kaivoksesta. Sadepäivänä näpätyt puhelinkuvat eivät ehkä ihan parasta näkymää anna, mutta ainakin pihalla jossain vaiheessa pyörähtäneet näkevät ison muutoksen.

Hommahan on niin, että nuo kolme isoa terijoen salavaa ovat imuttaneet juuriltaan lähes kaiken ravinteikkaan maan ja kasvualustassa viihtyivät vain rikkaruohot ja salavan omat juuret. Ravinteita toki puskee kanatarhan puolelta mutta yleisnäkymä oli karu ja ankea. Meille salavien kaataminen ei ollut vaihtoehto joten vanhaa periaatetta korosta sitä mitä et voi muuttaa (poistaa) noudattaen päädyimme nostamaan komeat salavat kunnolla esiin.

Niinpä keväällä pihaan tuodusta multakuormasta iso osa päätyi salavan juurille. Sekaan kärräsin kymmeniä kuormallisia tallin terveisiä ja sitten taas lisää multaa. Tuli komeat kohopenkit.

Takaosaan siirrettiin etupihan kaivannosta jättimäiseksi kasvaneet kuunliljat, niitä oli monta ja suurimpien siirtopaakkujen halkaisija noin metrin. Ei lähdetty jakamaan, antaa rehottaa vaan.

Kaivannon pihanpuoleisen etureunan kaikkein valoisimpaan kohtaan istutin kirjavalehtisiä kuunliljoja ja niiden kanssa limittäin muutamia pioneita. Kanalanpuoleinen takareuna näyttää tältä:



Salavien runkoja kiipeää sitkeiksi toivomiani alppikärhöjä ja yksi loistokärhökin, muistaakseni valitsin valkokukkaisia lajikkeita jotta näkyisivät kauemmaskin.

On siellä seassa valkokukkaisia liljojakin ja kevään kukkijat ovat vielä sipuleina eteisen nurkassa. Valitsin paljon vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkijoita.

Ylimmässä kuvassa (se jossa tököttää kukkopatsas) näkyy revontuliatsaleojen alue ja salavan runkoa kiipeää hyvin ponteva köynnöshortensia. Tuohon päätyyn on mätetty kuoriketta paksu kerros ja nyt mietinkin, kuinka saan nypittyä sieltä salavanlehdet aikanaan pois. Onneksi alue ei ole kuin vajaan aarin kokoinen, ehkä sen saa siivottua.

Istutusalueet rajattiin isoilla kivenmurikoilla joita tältä tilalta löytyy ihan etsimättäkin. Multaa riitti paksu kerros istutusalueiden ulkopuolellekin ja nurmikonsiemenet lähtivät vinhaan kasvuun kun vihdoin saatiin vähän sateita. 



Kanatarhaan johtaa punaisten lyhtyjen polku, se on tarkoitus pitää talvisinkin auki vaikka kanat pääsääntöisesti sisätiloissa talvensa viettävätkin. Vähälumisena ja leutona aikana saavat ulkoilla halutessaan. 

Takaoikealla repsottaa vielä leikkimökin raato, se on ulkosaunan remontin ajan varastona ja sitten se puretaan. Vihdoin.

Leikkimökkirumiluksen eteen tulee ulkosaunan terassin vasen puoli paljuineen ja paljun päälle tulee pergola. Pihasaunan terassi tulee olemaan koko rakennuksen levyinen. Seuraavasta kuvasta leikkimökki ei näy mutta se on kuvan vasemmassa laidassa, nelisen metriä kottikärryistä poispäin.

Jo olemassa olevat istutukset ympäroivät terassikokonaisuutta toivoakseni aika onnistuneeksi eikä mitään tarvitse terassin tieltä siirtää. Kunhan pihasaunan remppakokonaisuus valmistuu, oleskelupiha alkaakin olla valmis. Alue on melko iso joten siitä on aika hankala ottaa yleiskuvaa mutta ehkä joskus sellaisen saan otettua.


Terijoen salavat ovat majesteetillisia puita ja ne vaativat runsaasti tilaa ympärilleen. 
Pienessä pihassa niistä ei ole kuin riesaa. Meillä onneksi tilaa riittää ja nuo jättiläiset saavat kaiken haluamansa tilan. Niiden juurille on saatu ennenkin rakennettua reheviä istutusalueita enkä yhtään epäile etteikö tämä viimeisinkin lähtisi hyvään kasvuun.

Nyt kun syksy vähitellen hyökyy päälle, pihalla riittää haravajumppaa ja lehtien kärräystä kaikille vapaille hetkille. Eipähän siinä mitään, luentojen ja esseiden kirjoittamisen välissä on oikein tervetullutta vaihtelua tarttua haravaan. Rakkaat salavat pitävät huolen, ettei se urakka ihan heti lopu.

Tänään on ilmeisesti tyyntä myrskyn edellä, keskiviikoksi on luvattu tuulta joka voimistuu täälläkin myrskyksi torstaihin mennessä. Saa nähdä valmistaudunko ensimmäiseen anatomian tenttiin kynttilän valossa vai pysyvätkö sähköt, elämme jännittäviä aikoja.

Mukavaa syksyistä viikkoa, missä lienetkin !







maanantai 7. syyskuuta 2020

Uusia alkuja ja arjen paluu

 


Kynnys postauksen aloittamiselle on vähän huomaamattakin kasvanut yllättävän korkeaksi. 

Juuri nyt elämässäni tapahtuu niin valtavan paljon asioita, että vapaa-aika menee lähinnä niiden sulatteluun ja ymmärtämiseen. On kuitenkin syytä uhmata bloggerin uudistuksia ja merkitä muistiin havaintoja Torpan arjen uudesta normaalista.

Tämän kummallisen koronavuoden sadonkorjuuseen kuuluu ehdottomasti opiskelujen alku. Yhtään opintopistettä ei laariin ole vielä satanut, mutta lupaava alku niitäkin antaa odottaa.

Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat menneet lähinnä kampusalueen hahmottamiseen ja uuden rutiinin sisäistämiseen. Suurimmaksi tavoitteekseni otin oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisen ja ainakin toistaiseksi olen tavoitteessa onnistunut. Kursseille ilmoittautuminen ja kirjautuminen on käsittääkseni omalla kohdalla ajan tasalla. Opetuksessa olemme hybridimallin mukaisesti osittain verkossa, osittain läsnä, muuan viruspirulainen pitää pientä jännää yllä ja muutokset ovat mahdollisia. Hämmästyin kuinka sujuvasti teams-kokoukset ja etäluennot onnistuvat.

Kouluruoka on kieltämättä kokenut aikamoisen muutoksen. On kertakaikkiaan ylellistä kerätä linjastosta erittäin maistuvaa ja monipuolista ruokaa kohtuulliseen hintaan 2.50 €  per annos. En ole varmaan vielä koskaan syönyt niin monipuolisia kasvisruoka-annoksia. Kyllä kannattaa etäviikoillakin ajoittaa kaupunkireissut ruokatuntien aikaan ja kurvata kampuksen kautta.

Edellisen tutkintoni opiskeluajoista on jo sen verran aikaa, että oikeastaan kaikki on mullistunut. Äkkiseltään en keksi moitittavaa.

Vaikka lähes kaikki tieto ja opetus on verkossa, vanhaa kunnon kirjakäyttöliittymää tarvitaan edelleen. Tuvan pöydän kulmalla on varsin kunnioitusta herättävä pino oppikirjoja. Etenkin lääkehoidon perusteet on pienoista kauhua nostattava opus, melkein 800 sivua pelkkää asiaa.

Anatomian ja fysiologian tenttejä varten hankin anatomian värityskirjan ja setin värikyniä. Visuaalisena oppijana hahmotan verisuoniston ja muut ihmiskropan ihmeet paljon varmemmin itse osallistuen, vaikkapa sitten värittämällä. 
Kaikki rehelliset ja lailliset oppimisen tukimuodot lienevät tarpeen.

Sähköiset tentit eivät juurikaan jännitä, olivathan pääsykokeetkin verkossa ja niissä ainakin lopputulos oli mieluinen. Kunhan vain yhteydet pelittävät, kaikki on hyvin. Kielten lähtötasotestit menivät ihmeen hyvin läpi ja etenkin ruotsin osalta yllätyin iloisesti. 





Tallin tyhjyys on korvia raastavaa.
Kasper paranteli pallihaavansa ja siirtyi kokeilemaan ponilaumassa elämistä uudemman kerran.  Se on ottanut ruunan roolinsa nyt uudella asenteella ja huomattavasti menestyksekkäämmin kuin heinäkuinen, lyhyeen loppunut kokeilu. 

Otto elää onnellista, aktiivista ja liikkuvaa elämäänsä uusien ihmistensä silmäteränä. On valtavan palkitsevaa nähdä ja kuulla yhteiselon sujuneen niin hyvin ja positiivisen kokemusten kautta. Meiltä lähti tasapainoinen ja siivotapainen hevonen jonka kanssa on hyvä elää ja harrastaa. 

Koska hevosillamme on elämässä kaikki hyvin, minun täytyy vain tottua sietämään ajatusta tyhjästä tallista. Kasperin lähettyä heräsin pari kertaa tuhannen tuskassa keskellä yötä tajuten, etten ole koko päivänä käynyt tallissa. Kesti hetken tajuta aamuyön hämärässä, ettei minun tarvinnutkaan käydä.

Aamuisin seisoin monta kertaa pihalla epätietoisena suunnasta ja kesti varmaan viikon opetella uudet askelmerkit aamurutiineihin. Koirien kanssa pellolle, ei enää Felixin kanssa tallihommiin.

Koiraporukkakin meni uusiksi, ryhmä hau on nykyisin spanieliduo. Peetu muutti karanteenin tiimellyksessä kaupunkiin ja on jo sopeutunut urbaaniin ympäristöön.

Mian elokuinen juoksu yllätti meidät kaikki ja pisti koirapojat riutumaan lemmentuskissa melkein kuukaudeksi. Nyt on taas rauha maassa ja soittopyyntö jätetty eläinlääkärille jotta koettu juoksu jäisi muikkelin viimeiseksi.

Arki mullistui lisäksi siten, että nyt me Iso-J:n kanssa elämme taas kahden aikuisen taloudessa. Se näkyy kaikessa; jääkaapissa ja pyykkikorissa, kylppärin hyllyillä ja pankkitilillä. Onneksi tiivis yhteys naperoihin säilyy välimatkasta huolimatta ja kumpainenkin hankkiutuu mielellään loppuviikon kauppareissulle mukaan ja käyvät kotikotona viikottain. Perikunnan vanhempaan saatan törmätä myös kampuksella, jahtaamme opintopisteitä saman katon alla. Hän muuten sosialisoi järkkärinkin. Hyvästä riittää usealle ja hänelle kamera on juuri nyt tarpeellisempi kuin minulle.


Eivät muutokset tähän lopu.
Pihasaunalla ahertaa nyt toista viikkoa timpuri. Saunaremonttia on vatuloitu jo vuosia ja kaikki tarvittavat materiaalitkin ovat odottaneet töiden alkua varastossa useamman kuukauden. 

Otettiin sitten vihdoin järki käteen ja palkattiin ammattimies asialle. Eikähän homma olisi omantyylisemme ellei työmaa vähän paisuisi. Nyt tulee pihasaunalle ulkoterassi paljuineen ja laajennettuine oleskelualueineen samassa rysäyksessä.

Mikäli saan ideani terassin pergolasta ujutettua Iso-J:n mieleen hänen omaksi oivalluksekseen, pääsen ehkä vielä tänä syksynä suunnittelemaan uusia istutuksia, köynnöksiä nyt ainakin tarvitaan.

Pihahommat ovat muuten varsin hyvällä mallilla. Kitkemistähän toki olisi varmaan maailman tappiin saakka, mutta ei nyt puhuta siitä. 

Viikonlopun reissulta Jyväskylään kyytiin tarttui ihana syyshortensia Wim's red ja ensimmäiset nyytin kevätkukkien sipuleita. Rusokirsikoiden juurelle tarvitaan röykkiöittäin kevätkukkijoita.

Daaliat kukkivat aivan käsittämättömän komeasti ja niitä riittää leikoiksi maljakoihinkin.

Kanalan edustan salavien alustan kaivos saatiin hienosti valmiiksi ja ehkä jo seuraavaan päiväkirjamerkintään saan kuvia sieltäkin. Se kaivos kyllä kannatti tehdä, piha otti taas uutta ryhtiä. Kaiken lisäksi kaivos linkittyy hienosti nyt tulevan ulkosaunan terassiin. Kärhöt ja köynnöshortensia kiipeävät jo pontevasti salavien rungoilla, ei niiltä kiipeäminen ihan heti lopu.

Kaiken kaikkiaan tämä hullun vuoden syksykin vaikuttaa varsin kutkuttavalta. On mukavaa, että sain elämääni taas ihan tavallisen arjen jossa perjantai oikeasti tuntuu viikon viimeiseltä arkipäivältä.

Kohta minulla alkavat omanlaisensa hiljaiset viikot kun jään Torpalle aivan yksin, Iso-J lähtee parin viikon työreissulle. Saan keskittyä oikein huolella pänttäämiseen ja ensimmäisiin tentteihin. 

Jännä nähdä millaiseksi tämä uusi arki nyt lopulta muotoutuu. Siitä sitten enemmän seuraavissa päiväkirjamerkinnöissä.

Kaikkeen kuulema tottuu ja kaikella on tapana järjestyä.

Mukavaa viikkoa sinulle. Missä lienetkin.



perjantai 21. elokuuta 2020

Karanteenissa osa 2, pikkukierros pihalla

 




Daaliat, nuo loppukesän kaunottaret ovat kasvaneet hienosti.

Tilasin viime syksynä Eurobulbilta laatikollisen juurakoita ja istutin ne ruukkuihin keväällä. Osa lähti kasvuun heti, osa piinallisen hitaasti. Tietenkin eniten odottamani, suosittu 'Cafe au lait' puski lehtensä pintaan viimeisenä. Nyt se on läväyttänyt ällistyttävän kokoisen kukintonsa auki ja monta nuppuakin odottaa vuoroaan.

Olen pitänyt daalioita vähän 'mummokukkina' mutta nyt ne ovat aivan ehdottomia suosikkejani. Onneksi minulla on hyvät tilat talvettaa juurakoita, talliin ja kanalaan mahtuu paljon paperikasseja ja ruukkuja.

Ovathan ne hieman työläitä kun niitä joutuu ensin pyörittelemään ruukuissa, sitten istuttamaan, syksyllä ylösnostamaan ja jakamaan ja ties mitä. Ehdottomasti kaiken vaivannäön arvoisia.

Aiemmista vuosista edes jotain oppineena olen pitänyt visusti tallessa nimisäleet. Tietenkään en juuri nyt muista nimiä kuvatekstien kirjoittamista varten ja pitäisi kipaista kasvupaikoille lunttaamaan. Tämä alempi on kuitenkin 'Cafe au lait' avautumisvaiheessa. Se on niin kaunis ja hieno ja ihana ja upea. Ihan paras. 

Vaikka toisaalta pidänkin ehkä enemmän noista hillitymmista kuten ensimmäisen kuvasarjan alimmainen, keltainen 'Sunshine'. Toisaalta räiskyvän tulenpunainen 'Volcano' on hieno, aivan ylenpalttisen iso ja näyttävä. Se hehkuu omalla paikallaan kuin punainen liikennevalo vaatien pysähtymään... oi että, ovat ne vaan niin hienoja nuo jorriinit.



Perennapenkkejä hallitsevat myös erilaiset leimukukat, vihdoin!

Heinäkuun puolivälin jälkeen perennapenkkini ovat varsin tylsiä vihreydessään. Totesin tämän faktan jälleen kerran. Nyt hiljalleen käynnistyvä leimukausi tuo kaivattua väriä pihaan. Ja kyllä, valkoinenkin on väri. Pimeässä elokuun illassa valkoiset leimut hehkuvat kuin lyhdyt. 

Olen koonnut niitä isoiksi ryhmiksi ja se kieltämättä kannattaa, näyttävyydessään ovat aivan huikeita. Ajoittain olen kuullut leimujen kärsivän härmästä ja muistakin vaivoista mutta toistaiseksi semmoisista on täällä vältytty. Koirapojat ovat saattaneet jonkun kusaista keväällä tainnoksiin.

Seniorikansalaisen etelän puolen penkeissä korkeimmalla heiluu kultapallo ja heti sen kainalossa valkoiset  ja pinkit leimut. Huisan hienoja.



Ilokseni myös päivänliljat ovat tuuhistuneet muhkeiksi pehkoiksi. En ole niitä vielä koskaan jakanut, muutaman siirtokiikutuksen olen tehnyt jakamatta paakkuja ja varannut niille tilan jossa saavat aivan vapaasti ottaa alansa. Minusta tällaiseen vanhaan maalaispihaan kuuluvat sekä leimut että päivänliljat, daalioitten lisäksi.  Suurina ryhminä.

Uskoisin, että täältä löytyy suurin osa viimeisen kymmenen vuoden aikana markkinoilla olleista leimujen ja päivänliljojen lajikkeista. Lisääkin mahtuu joten mielenkiinnolla ja suurella kiinnostuksella selailen tarjontaa.

Vääjämättä lähestyvän syksyn mukavimpiin puuhiin kuuluu kevään kukkasipuleiden hankkiminen, istuttaminenkin on mukavaa, ainakin kuulaina ja aurinkoisina syyspäivinä. Olen päättänyt olla ostamatta yhtä ainoaa uutta tulppaania, vaikka tänä keväänä iloitsinkin niiden kukinnasta sillä myyrät nukkuivat onnensa ohi viime talvena.

On nimittäin viheliäisen kurja kausi kun kukkapenkeissä töröttää haljunvaljuja tulppaaninlehtiä eikä muu kasvillisuus vielä niitä peitä. Niin paljoa viitseliäisyyttä minulla ei ole, että nostaisin kukkineet tulppaanit pois kesäksi. Lehtiä ei oikein passaa leikata heti kukinnan jälkeen sillä sipuli ymmärtääkseni ottaa nokkiinsa mikäli näin tekee liian aikaisin. Tässäkin on yhtä monta totuutta kuin on sanojiakin ja minä jätän tulppaanit jatkossa toisten iloksi.


Etupihan rusokirsikka-alueelle aion hankkia lisää esikoita ja krookuksia sekä tietysti narsisseja ja aivan ehdottomasti paljon laukkoja.

Aivan varmasti kurkistan myös Eurobulbin joriinivalikoiman. Nyt minulla on vähän liikaa siniliilan sävyä, taidan kuitenkin enemmän pitää punaisemmista ja haalean vaaleista...

Nyt on kuitenkin kesän toistaiseksi viimeinen lämmin päivä ja meillä on vielä läjässä paljon mattoja jotka odottavat pesua. Seuraavat tunnit kuuntelen painepesurin ujellusta ja ihastelen samalla pihamaan värien ilotulitusta. Maanantaina alkaakin uusi vaihe elämässä, paluu opiskelujen pariin.

Mukavaa kesäviikonloppua !




keskiviikko 19. elokuuta 2020

Karanteenikuulumisia, osa 1


 


Heipä hei, täällä sitä ollaan. Kotona. 

Huolto- ja tankkausreissu aurinkoiselle rannikolle on tehty. Kotiin palattu hyvässä järjestyksessä THL:n ohjeita tarkasti noudattaen. Karanteenia jäljellä vielä vajaa viikko ja loppuun asti lusitaan.

         Kuvia olisi paljonkin, mutta koska Bloggerin uusi ja uskomattoman kökköinen versio on niin                         hankala, julkaistavaa jää pitkäksi aikaa. 

Olihan se järkkärikin reissussa mukana, mutta koko aikana en sitä ottanut esiin. Tuntui työläältä raahata sitä missään. Yli +30° lämmöt päivisin ja hitusen alle öisin verottivat jaksamista eikä julkisilla paikoilla pakollinen kasvomaski oloa ainakaan helpottanut. Pienellä pintahiellä mentiin koko ajan.

         Lähes kaikki tarpeellinen saatiin tehdyksi ja hoidetuksi ja jäi aikaa jopa pötkötellä rannallakin. Merellä pyörähdettiin delfiinejä bongaamassa, suloisesti sirkuttava ja iloisesti aalloissa pomppiva parvi löytyikin.


Ei tullut yllätyksenä se, että koko vuoden vapaasti rehottanut bougainvillea tavoitteli räystäitä ja kattotiiliä. Sadevesirännin ja seinän väliin se olikin jo vahvat lonkeronsa ujuttanut. Iso-J saksi ja hakkasi totisen savotan verran ja minä muutaman hikisen rupeaman leikkelin pitkiä piiskoja lyhyemmiksi. Kun ei ole kompostia eikä haketinta, puutarhajäte viedään jätesäkeissä niille varattuihin roskiksiin. 

Bougainvilleassahan on todella äkäiset ja pistävät piikit, ne ovat kuin terävät hampaat ja taistelun jälkeen minulla olikin komeat naarmut käsissä ja kintuissa. Luontaisilla asuinsijoillaan kasvi vaatii säännöllistä kuritusta, etenkin jos se kasvaa talon seinustalla. Sitä eivät rännit ja räystäät rajoita, kasvi vääntää vaikka ruuvit ja pultit irti mikäli niitä kasvuvimman tielle osuu.

Viidakonraivausvälineitä tarvittiin huoltohommissa muutenkin.

Parvekkeen edessä kasvava johanneksen leipäpuu oli sekin tavoitellut lisää elintilaa oksilleen parvekkeelta. Sekin pääsi vuorollaan kohtuullisen radikaalien typistystoimenpiteiden kohteeksi.

Minua ei lakkaa ällistyttämästä se valtava voima jolla kasvit siellä kasvavat. Kuumaa on ja kuivuutta ja silti jättikokoiset hibiskuksetkin jaksavat kukkia noin kymmenen kuukautta vuodesta. Rahapuu näyttää menevän virransäästötilaan ja rypistää lehtensä rusinaksi. Sitten kun talon ilmastoinnin poistoputkesta taas tippuu vettä, se suorastaan pullahtaa paksulehtiseksi. 

Viikunapuu puski hedelmää niin, että meillä oli seutukunnan pulskimmat mustarastaat. Niitä kävi monta nokkimassa pudokkaita ja aidalla vislailemassa. Mandariini ja sitruuna näyttivät myös tekevän ennätysmäistä satoa.



Nurmikko oli kastelujärjestelmästä huolimatta palanut osittain poroksi. Nurmikkohan sillä pihalla ei ole samanlaista golfnurmea kuin meillä. Se on jotain kummallista maata pitkin köynnöksenä kasvavaa pahuksen sitkeää 'vihreää'. Se oli hienosti hirttänyt kastelujärjestelmän ajastimella nousevat suihkutustapit ja koska ne eivät päässeet nousemaan, kasteluvesi jäi jonnekin putkiin.

Niinpä siellä piti konttaamalla könytä koko viheralue ja etsiä kastelujärjestelmän liikkuvat osat ja puhdistaa ne. 

Nämä huoltohommat oli viisainta tehdä auringon laskettua sillä takapihalla oli todelliset Death Valley -lukemat. Ikkunanpesupäivänä +42 eikä pientäkään tuulenvirettä.

Death Valley -tunnelmaa tehosti pesuveden punaiseksi värjäävä Saharan hiekka joka narskui hampaissa ja hiertyi pesuvälineissä.

Mutta en valita, en missään nimessä. On niin ihanaa tepastella auringon laskettua lämpimillä pihalaatoilla ja kuunnella hulluna sirittäviä kaskaita, kaiken muun ylenpalttisen levon lisäksi. Pitkät samettiset illat takapihalla ovat mannaa sielulle. Gekkoja oli kiva seurailla, vilistivät muurilla ja seinillä. 

Vanha Rusina-kissakin tassutteli paikalle ja viihtyi kanssamme koko ajan. Se on jostain 2000-luvun alusta saakka ollut muutaman naapurin yhteiskissana. Pentuna adoptoitu ja sittemmin steriloitu kilpikonnan värinen kissa. 

Auto saatiin huollettua mutta katsastus jäi seuraavaan kertaan eli hamaan tulevaisuuteen. Siellä on kevään pitkän lock downin jäljiltä kasautunutta huolto- ja katsastustyötä niin, että korjaamot painavat hyvin pitkää päivää. Samoin rakennus- ja huoltokeikkaa tekevät yrittäjät myyvät ei oota pitkälle syksyyn. Uima-altaan huoltoa ei varmaan tälle syksylle saa jos sitä on vailla, monesta muusta hommasta puhumattakaan.

Valitettavan monelta työt ovat loppuneet kokonaan, syvä ja pitkä lama lienee väistämätön tosiasia.



Tunnelma siellä oli erikoinen ja jotenkin vaisu. En ollut millään uskoa silmiäni nähdessäni Mijas Pueblon kadut tyhjinä parhaan sesongin aikan, hiljaista oli kuin helmikuussa.

Todella monet kaupat olivat kiinni, toivottavasti eivät pysyvästi.

Arki kuitenkin rullasi ja hyvä niin. Maski päässä jonotettiin kiltisti vähän kaikkialle. Kauppojen ovella oli vartija joka ruikkasi kaikille käsiin desinfiointilitkua ja joka samalla vahti että turvavälejä noudatettiin. Kauppakeskuksissa oli lattioihin teipattu kulkusuunnat ja kauppoihin pääsi rajoitettu määrä ihmisiä kerrallaan. Ravintolassa maskin sai ottaa pois kun tilaus oli hoidettu mutta jos pöydästä nousi vaikkapa toilettikäynnille, maski piti taas laittaa.

Siellä maski oli oikeastaan kaikilla paitsi aivan pienillä vauvoilla ja taaperoilla. Poliisi oli tarkkana eikä kuunnellut selityksiä, sakkoa paukahti 160 euroa niin turistille kuin teinitytöllekin.

Synttäripäivänäni istuimme illalla intialaisessa ravintolassa ja siellä keittiön kuumuudessa kokit avasivat maskejaan hetkittäin. Sattui niin, että ravintolan terassilla istui kaksi siviilipukuista poliisia ja siinä seurasi sitten se, ravintolan toiminta keskeytettiin asian selvittelyn ajaksi.

Sakkoahan siitä seurasi niin kurittomille kokeille kuin ravintolan omistajallekin. 



Kaikkiaan minulla oli siellä erittäin turvallinen olo ja onneksi seuransa ja ajanviettotapansa voi valita.

Emme liikkuneet väkijoukoissa ja ihmiset pitivät visusti huolta etäisyyksistä. Ruotsia puhuvat saivat reilusti tilaa ympärilleen ja ruokakaupassa pitkiä katseita, Leilat ja Lennartit pitivät varsin matalaa profiilia katukuvassakin.

Turisteja oli noin 70 % vähemmän kuin normaalisti elokuussa, osa hotelleista vaikutti olevan kiinni ja hyvä niin. En minäkään olisi hotellireissulle lähtenyt ja buffetaamiaisiin tungeksimaan. Kaikkein hölmöintä käytöstä näki (ilahduttavan) harvalukuisilta brittituristeilta, heitä ei näyttänyt kiinnostavan pukeutumisetiketti (paljaalla kaljamahalla ruokailemaan) eikä turvavälitkään. Marokkolaisten naisten suuret seurueet eivät myöskään näyttäneet piittaavan etäisyyksistä, ryysivät kuin basaarissa konsanaan.

Koska emme liikkuneet iltaelämässä paria ruokailukertaa lukuunottamatta ollenkaan, en tiedä millainen meno baarikaduilla oli iltaisin ja öisin.

Enin osa turisteista oli sisämaasta rannikolle tulleita espanjalaisia. Heillä kaikilla on tuore kokemus pitkästä lock downista eikä kukaan halua sellaista uudelleen. Niinpä arvostavat saamaansa vapautta ja noudattavat sääntöjä.

Lentokentällä ja koneessa maskit pysyivät päässä. 

Helsinki-Vantaalla Malagan kone rullasi ties minne varikolle ja meidät kyydittiin busseilla (täyttöaste n. 1/3 normaalista) terminaaliin. Pitkien käytävämarssien jälkeen päädyttiin passintarkastukseen. Passin lisäksi käteen annettiin kaksi ohjelehdykkää ja sitten pääsikin jo matkatavarahihnalle odottelemaan. 

Olimme odottaneet testausta edes satunnaisotantana, mutta mitään sen kaltaista toimintaa en huomannut. Mennessä Malagan päässä vastassa oli kuumemittaukset ja suojapukuiset ihmiset, kyseltiin oireista, syynättiin oloja ja tiloja.

Espanjan rumat lukemat johtuvat lähinnä Katalonian ja pohjoisempien suurkaupunkien tilanteesta, etelässä on ollut pitkään hyvin rauhallista. Kunnes elokuun lomakuukausi alkoi. Perikunnan vanhempi siirsi oman matkansa kevääseen, päivittäin myös Andaluciassa kohonneet tartuntaluvut herättivät meissä kaikissa huolta. 

Kotimaassa kaikkivoipien suomalaisten käytös on sitten jotain ihan muuta. Maski roikkui poskella ja omaa laukkua hyökättiin hakemaan muista piittaamatta. 'Oho' on edelleen ihan käypäinen äännähdys jos sattuu kanssamatkustajan tönäisemään polvilleen. Eikä näköjään Suomen maaperällä tarvitse enää piitata turvaväleistä. Eppäillä soppii näiden urveloitten sitoutumisesta omaehtoiseen karanteeninkaan. 

Meille oli itsestään selvää, että kotimatkan istuimme kiltisti auton takapenkillä maskit naamalla ja ruokailut hoidettiin parkkipaikalla tai autossa.


Kotona on onneksi ollut aivan riittävästi puuhaa ja askaretta eikä karanteeni tunnu oikeastaan missään eikä miltään. Kaupasta on todella kätevä tilata ostoksensa noutoon ja hakea laatikot sovittuna aikana sovitusta paikasta.

Omaa oloa ja vointia on tietenkin seurattu tarkasti. Huomaan analysoivani jokaisen yskähdyksen ja aivastuksen. Joka kesä tähän samaan aikaan reagoin horsman haituviin ja kaikkeen muuhun ilmassa leijuvaan, nyt sekin tuntuu epäilyttävältä.

Luonnollisesti mihinkään yleisötapahtumiin ei nyt mennä ja kaikki mahdolliset kontaktit hoidetaan etäisyydeltä ulkoilmassa tai puhelimitse. Seniorikansalaista joutuu hetkittäin juoksemaan karkuun kun hän ei tahdo millään muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti karanteenissa.

Tämän hetken tilanteessa emme välttämättä enää matkustaisi, mutta ei minulla ole millään tavalla huono omatunto vaikka pari viikkoa välimerellisessä maisemassa vietimmekin. 

On kuitenkin ihan kamalan turhauttavaa lueskella nettilehdistä kansan syvien rivien kommentointia. Surulliseksi minut tekee se, että suurin osa kommentoijista vaikuttaa kokevan ulkomaan matkailun hillittömäksi kännäämiseksija estottomaksi riekkumiseksi. Jos se heille onkin normi ja vakiintunut tapa?

Hasta luego, nähdään taas -ja pysytään terveinä !