Joskus jotain valmistakin

Vuosien varrella Torpan mäellä on värkkäilty niin talossa kuin puutarhassakin. Talo on nyt kutakuinkin kaikilta pinnoilta läpikäyty ja päivitetty viimeistä pikkuvessaa ja lämminvesivaraajaa myöten. Viime kesänä talo sai uuden ulkomaalin ja yläkerran ikkunat uusittiin.

Koska ikkunaremppa on noin tonni per reikä, alakerran 13 vanhaa ikkunaa saavat odottaa vaihtoa vielä hetken. Eikä ulko-oviakaan uusita vielä vaikka säiden ravistamat ja kauhtuneet ovatkin. Ei tässä enää itsekään ihan tuorein painos ole.

Keittiöremontti, johon vuoden -22  postauksessa taisin viitata, valmistui ajallaan. Siitä tuli just niin kiva ja hyvä kuin toivoin.  Taloudellisten ja ajallisten realiteettien vaatimat kompromissit tiettyjen laitteiden ja pintamateriaalien suhteen tuntuivat aluksi kipeiltäkin. Mutta jännästi sitä on saanut keittiössä hommat tehtyä ilman hybridiliettä ja marmoritasojakin.  Saarekkeen jääminen hitusen hiertää vieläkin, mutta tuvan kiinteät asiat eivät mahdollistaneet sellaista ainakaan tässä remontissa.

Tämän vuoden suurin ponnistus sisätiloissa tulee olemaan leivinuunin uudelleenmuuraus arinatasosta ylöspäin.  Yläosasta tippuu lämmittäessä nyrkinkokoisia murikoita arinalle.

Hartaasti toivon, että löydän jostain hieman esteettisemmän uunin muodon kuin tuo vm-1985 laatikkomainen tiilikasa. Sattui vielä niin, että uunimestari jolle soitimme, oli sama joka tämän nykyisen on muurannut. Hyvän uunin teki, nyt on aika uuden. Myös uuden muodon.

Uuni oli tummaa tiiltä, maalasimme sen vuosia sitten pitkän harkinnan jälkeen valkoiseksi ja kuvastakin näkee, että jo parin talven lämmitys jättää jälkensä. Hyviä vinkkikuvia leivinuunista vm-2025 otetaan vastaan. Lasiluukku nyt ainakin pitää olla. Mieluummin vähän leveämpi, olisi käytännöllisempikin.

Ja sitten mennään pihalle, on sielläkin paikoitellen valmista tullut, ainakin osittain.

Tässä talvenhuurteinen kuva yläpihalta eli takaovelta. Tämä on pääasiallista ja toiminnallisinta aluetta pihasta. Emme me paljoakaan aikaa tienpuoleisella etupihan osalla vietä. Saunan remontti tehtiin muutama vuosi sitten ja samalla rakennettiin terassi ja paljun paikka. 

Takalaidalla irvisteli aivan järjettömän ruma leikkimökin raato josta suurista suunnitelmista huolimatta ei tullut viihtyisää vierasmajaa eikä kesäkeidasta. Enkä todellakaan laita kuvaa, niin ruma se höskä oli.

Rumilus purettiin ja ajatuksissa vain epämääräisenä visiona häälyneestä nuotiopaikasta jalostui työn edetessä ulko-olohuone terassialueen jatkeeksi.

Niin monet työjälkeiset oman pään sisäiset purkupalaverit olen tuossa pitänyt tuleen tuijotellen. Syksyllä siinä on kiva istua katselemassa tähtiä ja revontulia, keväällä pihakauden aloittavat ensimäiset talkootulet ja -makkarat.

Reunakasveina on sekalainen lajitelma havuja, lamohietakirsikkaa ja sulohelmipihlajan taimia, portin pielessä jasmike. Alueen lähellä on myös kaksi tuurenpihlajaa ja läheistä (rumaa) kanalan aitaa vasten erilaisia köynnöskuusamoita. Kunniapaikalla vartioi pikkuisena taimenpiiskana istutettu lehtikuusi joka on venynyt jo varsin pätevän kokoiseksi. Jonain sopivana syksynä jolloin energiaa on vielä tarpeeksi, piilotan havujen sekaan paljon kevätkukkien sipuleita.

Toinen ikuisuusprojekti on mulkoillut syyttävällä olemuksella myös since koronakevät...

Tilanne vuodelta 2023 tai jotain

Tuo tiilikasa hiersi sielua kaikki ne vuodet jotka se jökötti paikallaan oikeaa hetkeä odotellen. Kissat tykkäsivät lekotella auringon lämmittämillä tiilillä ja olihan se kätevä laskupaikka kaikenlaiselle tavaralle. Mutta ei niitä sitä tarkoitusta varten ostettu vaan tätä:

Koska hommat aina lähteävät laukalle, pelkän kasvihuoneen etupihan ja sivujen kiveämisen sijaan vedettiinkin ympäri. 

Tietenkään tarjolla ei enää ollut tuota ensin hankittua jämäerää jäljellä, uudet lisätiilet olivat ihan erinäköiset. Pystyn kyllä elämään värierojen kanssa, kukapa tässä täydellinen olisi.

Kasvarin takana havut pääsevät nyt paremmin esiin. Olen typistänyt sinnikkäästi vuorimännyn vuosikasvuja ja nyt se on tuollainen hassun epämääräinen pörhö. Marjakuusikin kasvaa hassusti harottamalla, antaa kasvaa. Ihme ylipäätään, että se täällä viihtyy koska käsittääkseni tuo paikka ei ole sille edullinen, vahingossa Iso-J sen siihen tökkäsi. Kauriitkaan eivät ole sitä vielä älynneet.

Olin ajatellut havujenkin juurelle sipulikasveja mutta Iso-J ehti ensin kivikuormineen.

Pihasaunan takaseinän kasvilavoissa kasvaa lähinnä kesän leikkokukkia, salaattia ja kuvan ulkopuolle jäävän lavan viiniköynnös jonka kaverina laventelirivistö. Ihmeekseni laventelikin on muutamana vuonna talvehtinut, yleensä ei.

Viime kesänä siellä oli jo kiva aurinkoinen kesäkeidas, yksi kauan tavoitelluista visioistani. Monet työntäyteiset pihapäivät kruunasi istuskelu raukeana ilta-auringossa. Jokunen uusi ideakin niinä hetkinä saattoi ehkä syntyä.

Yksi tärkeimmistä oppimistani asioista taitaa kuitenkin olla se, että osaan jo kääntää katseeni pois -ei niin täydellisistä, tuollekin pitäisi tehdä jotain- kohdista. Nautin siitä mikä on valmista, kaunista ja iloa tuottavaa.

Teen tätä itselleni ja täällä oleville, siihen tahtiin kuin elämä sallii. Kaiken tekemisen keskellä muistan jo nykyisin ottaa aikaa havainnoida äänet, värit ja tuoksut. Iloita valmiista asioista.

Puutarhassa eletään nyt, ei sitku.

Kasvihuoneen edessä kesälomailivat myös sitrukset, oliivipuu, lyijykukka, bougainvillea ja hirmuisen kasvupyrähdyksen tehnyt sinisade.

Ajoittain siinä oli ilmatila sakeana eksoottisten kukkien medestä juopuneita pörriäisiä, perhosia ja mitälie lentäviä jurriaisia, tykkäsivät nekin.

Uusina lomailijoina kannan sinne tuoksunuijakukan ja toivon sen tuovan tuulahduksen huikean huumaavaa tuoksuaan lämpimiin kesäiltoihin.  

Ties vaikka sinisadekin intoutuisi kukkimaan, lehtiä se ainakin työntää ihan hurjana. Kukinta olisi kyllä tosi jees yllätys.

Työmaa jatkuu tulevina vuosina kasvihuoneen eteläpuolelle, siellä vanha mansikkamaa oli pakko kääntää ympäri. Vuohenputki ja muut ikiriesat ottivat niskalenkin kitkijästä ja mansikka tikahtui omaan ankeuteensa. Satoa ei moneen kesään saatu ja pakastemarjat piti ostaa ammattilaisilta.

Otin talteen muutamia Äitikullan aikoinaan istuttamia mansikantaimia rönsyineen ja toivon niille monia satoisia vuosia pikkuhiljaa valmistuvan kivikäytävän laidalla.

Projektithan sitä aina huimuuksissaan ja voimansa tunnossa päräyttää käyntiin, mutta lopputulosta saakin usein syystä tai toisesta odotella. Onneksi lopputulos on useimmiten odotukset ylittävä ja kaiken vaivan väärti.

Sinniä ja sisua projekteihesi, missä lienetkin!