Pakkanen kiristää otettaan ja halkoja saa kantaa tupaan miesvoimin. Eipä tarvitse aamulla pyjamanpöksyissä kirmata riiheen halkosylystä kantamaan. Ennakoi tuleva tilanne... kun voit.
Elämän on jatkuttava, sitähän se kuitenkin tekee.
Lehdissä julkaistaan tutkintamateriaalia ja havainnekuvia mistä kukin uhri löytyi ja jokainen Selloon päin torstaina vilkaissutkaan pääsee ääneen.
Nyt pitäisi antaa sureville rauha surra, tarjota apua tai kuunnella surevan kanssa myös hiljaisuutta, sanoja ei aina tarvita.
Sanoilla ei aina paranneta. Sen moni unohtaa kun pitää sanansa päästä sanomaan. Varsinkin ne maailmanparantajat, jotka katsovat nyt tarpeelliseksi vaatia netissäkin ymmärrystä Shkupollille ja tukea hänen perheelleen.
Sille perheelle, jonka se paskaläjä jätti aikoja sitten? Hehän saivat pitää henkensä koska Shkupolli toteutti miehistä viettiään ja piinasi nyt tapettuna oikeuslääketieteellisen kylmiössä makaavaa naisystäväänsä. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, uhkaa, tappaa, ei rakasta.
Minä onnittelen Shkupollin perhettä ja sukua kun pääsivät mätämunastaan eroon. Selvisivät hengissä.
Ajatukseni ovat surevien perheiden luona, surevan työyhteisön luona ja niiden, jotka menettivät läheisensä, ystävän, lapsen kummisedän, pelikaverin.
Karulla tavalla onnittelen myös itseäni. Minun ei tarvitse mennä seuraavaan työvuoroon, pukea työvaatteita päälle ja kohdata marketin arki. Se arki ei anna armoa niille, jotka palaavat töihin, jatkavat nyt kuolleiden työtä, opettelevat elämään ilman heitä. Kohtaavat asiakkaat. Minä saan vielä jäädä kotiin.
Niin ne asioiden merkitykset muuttuvat. Elämä ottaa, antaa ja opettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com