Huolettomia päiviä

Huoleton on hevoseton. Jeps. Pahuksen ärsyttävä ja kulunut sanonta. Jota itsekin hoen.

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun minusta tuli hevoseton.
Enimmän osan elämästäni olen toki hevosetta ollut. Mutta muutama hevosellinen vuosi muutti oikeastaan kaiken.

Ajattelun, ajan (ja rahan) käytön, organisoinnin, priorisoinnin, pukeutumisen... aivan kaiken.

Aikana ennen hevosta, aeh, olin tavallinen junantuoma perusespoolainen. Lorvailin kaupoissa, panostin vaatteisiin, laukkuihin, matkusteluun. Kävin ulkona syömässä, tapasin ystäviä ja vietin niin aktiivista seuraelämää kuin kahden pienen lapsen äiti nyt kohtuullisin ponnistuksin voi.

Ja sitten, lähestulkoon puskista, elämääni laukkasi Harmaa Hevonen. Tai ei laukannut, seisoi tallinkäytävällä ja näytti isolta. Takana oli skumpanporeinen viihdeilta Tallinnan laivalla ja aivan liian aikainen herätys. Oltiin hevosenkatsomisreissulla silloisen ratsastuksenopettajani kanssa. Ja kuten kunnon hevoskaupat tehdään, kohmelossa tietenkin. Ettei peräti hutikan puolella vielä aamullakin. Hevosen myyjä, Hieno Englantilainen Lady, katseli ryvettyneitä olemuksiamme hieman säälien mutta oli ilmeisesti jo tottunut pohjoismaalaisten ja balttien touhuihin.

Seuraavan kerran näin Harmaan Hevosen kun se talutettiin ulos ruotsalaisen ravikuskin autosta espoolaisen tallin pihalla. Aamuvarhaisesta olin toki hevoseni takia viettänyt tuskaisia tunteja. Ensin tullimuodollisuudet satamassa, rajaeläinlääkärin byrokratia Hakuninmaalla ja puistattava ajomatka lumipyryisessä Helsingissä.
Älysin sentään kantaa heinät lastaussillan ja tallinoven välille, hokkikenkiä ei Tallinnassa tarvittu.

Siitä se sitten alkoi. Hevosenomistajan elämä. Ekan kerran kun rapsutin hevostani, se puri minua hihaan. Luimi, potki ja protestoi. Hurraa. Kengittäjämestari Salonius heristeli minulle pajavasaraansa ja haukkui pataluhaksi ostokseni takia. Ei kuulema huonompia kauppoja olisi voinut tehdä. Kyyneliin päättyisi moinen hullutus.

Laihahan se Harmaa Hevonen oli. Stressasi. Minä stressasin. Mikään ei toiminut. Kadutti koko homma. Ja niin paljon kun yritin rakastaa hevostani terveeksi, hyväntuuliseksi ja kuuliaiseksi, vähältä piti etten porkkanoitakin tarjoillut raasteena. Sitä paitsi se oli tallin rumin hevonen.  Englantilainen ystäväni hoki: trust your horse. Enhän minä sitä silloin tajunnut, jännitin niin paljon -ja tartutin hösäämiseni hevoseen.

Sitten vaihdettiin rauhallisempaan talliin ja sain kaipaamaani tukea ja apua hevosenomistajan kivisellä tiellä. Löytyi rentous. Löytyi hyvä ruoka ja parempi mieli. Löytyi toimiva ruuansulatus ja lihaksikas iloinen hevonen.

Kyllä niihin yhteisiin vuosiin mahtui paljon. Kun yhteinen sävel alkoi löytyä, löysin itseni paikallisten seurakisojen verkkakentältä, kuljettiin siellä sun täällä. Osallistuttiin valmennuksiin, onnistuttiin ja mokattiin. Kerran mentiin nurin jäisellä metsätiellä, laukattiin hiekkakuopilla intiaanisotureina, köpsöteltiin vanhalla radanpohjalla ja höntsäiltiin muuten vaan. Se oli hyvää elämää, Harmaalla Hevosella oli pilkettä silmässä ja kunto huipussaan.

Paljon mahtui puhettakin niihin aikoihin. Aina oli joku, jolla oli sanansa sanottavana.  Jos ei muusta niin pinteleiden väristä, eihän nyt ruunalle punaista. Yleensä puhuivat selän takana, omissa porukuissaan, nettipalstoilla. Silloin se sattui, loukkasikin, koska kyllähän nuo juorut omiini korviinikin kiirivät. Mutta nyt niille osaa jo kohauttaa olkiaan. Puhukoot, tietäkööt, pätekööt. Ressukat.

Oli terveitä kausia jolloin molemmat oltiin enemmän kuin vireessä. Onnistuin tallettamaan ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiin sen, miltä täydellisen rento, pyöreä laukka pitää tuntua, pieniä upeita hetkiä jolloin yhteistyö ihmisen ja hevosen välillä on saumatonta, iloista ja toistaan kunnioittavaa. Jotkut puhuvat Flow-ilmiöstä. Minä puhun tekemisen ilosta.

Kuinka paljon Harmaa Hevonen minua opettikaan. En eläissäni osaisi itse ratsastaa hevosta piaffeen, passageen tai laukkapiruetteihin, sarjavaihtoihin. Ja kaikkia noita herkkuja taitava hevoseni minulle tarjosi. Maneesin hiljaisessa iltaöisessä hämärässä, rauhassa keskittyen. Kesäiltoina kentällä tanssivat hyttyset -ja hevoseni. Ei se ollut virtuaaliratsastusta. Istuin hiljaa satulassa ja annoin hevosen viedä.

Ja sitten sairastettiin, minä tai hevonen. Tuli ähky, sädemätä,  mystisiä ontumisia, aristuksia, jännevamma, kaviopaise ja monimoni muukin asia tutuksi. Ainainen huono omatunto, olinpa sitten tallilla (poissa lasten luota) tai kotona (poissa hevosen luota). Vuorotyön, kouluikäisten lasten, reissaavan puolison ja normaalin perhearjen yhteensovittaminen liikkumaan luodun hevosen tarpeiden kanssa kävi työlääksi. Eikä sitä rahaakaan olisi aina ollut ihan kaikkiin klinikkareissuihin sun muihin pakollisiin, äkillisiin tai yllättäviin kuluihin.

Kun hevonen sitten täytti pyöreitä, oli aika pohtia yhteisen tulevaisuuden näkymiä. Hilpeä Benny Hill, steppaava Monty Python alkoi harmaantua, laihtua ja menettää lihaksia. Hampaissakin oli jo vähän sanomista. Ei ollut mieltä pitää valmennustallipaikalla vanhenevaa hevosta, eikä ollut vanhuudenkotia. Olin hevoselleni luvannut, että minä olen viimeinen joka riimusta irti päästää. Se oli paljon luvattu ja hemmetin vaikea päätös pitää. Mutta sen pidin. Minun hevoseni siirtyi ilmavoimien hevosprikaatiin omat hampaat suussa ja kengät jaloissa. Komeasti.

Mitä tästä elämänjaksosta sitten jäi käteen? Ei mitään paitsi nahkainen riimu ja klinikan kuitti. Sieluun jäi hevosen kokoinen haava, mieleen miljoona muistoa. Upeita ystäviä, itseluottamusta, uskoa ihmeparantumisiin ja paljon hiljaista tietoa, kokemuksia ja elämyksiä. Oivalluksia, nöyryyttä, toivoa, iloa, surua. Niille ei ole hintaa. Ne pitää itse kokea. Onneksi minulla oli tuo mahdollisuus.

Ja sen minä sanon, jokaisella joka hevosensa klinikan ovesta taluttaa, pitää olla mukana oma Seija. Vankkumaton järkevä peruskallio joka pitää suunsa kiinni silloin kun sanoja ei tarvita. Ja jonka olkaa vasten voi itkeä nekin kyyneleet jotka eivät vielä ole kypsiä ulostulemaan.

Kiitos Hawk. Kiitos Seija. Kauan eläköön Harmaa Hevonen!