Siivet selässä, kello kaulassa

Otsikosta aasinsiltaa Torpan ovikelloihin. Niitä on kaksin kappalein, erilaisiin hälytystarpeisiin.

Siivet selässä ja kello kaulassa sitä on taas menty, arki alkoi yllättävän sujuvasti. Iso-J on reissunnut ja minä huolehtinut juoksevista/ajettavista asioista.

Älysin tarjota apuani naapurin lapsiperheelle jonka kolmosluokkalainen tintti kävelee koulumatkansa, matkaa on heiltä kolmisen kilometriä. Mutkainen, kapea, mäkinen, valoton tie jolla liikennöi koululaisten lisäksi sekä bussit että paikalliset. Ei kevyen liikenteen väylää.

Eihän siinä mitään muuten olisi, mutta tuntuu hassulta ajaa itse Nuorimmainen kyydissä samaa reittiä. Niinpä kysyin naapurilta, voisiko tyttö tulla kasin aamuina meille ja saisi kyydin. Ettei tarvitsisi seitsemältä lähteä kävelemään. Tarjous kelpasi ja niin minulla on tiettyinä aamuina pieni totinen tyttö takapenkkiläisenä. Hyvin sinne mahtuisi muutama pipopää lisääkin, mutta ei löydy naapurustosta enempää.

Kaupungin pakkosäästöjen takia syrjäkylien pikkukoululaisten kyyditys on lopetettu niin, että vain eka- ja tokaluokkalaiset saavat kyydin kun matka on yli tietyn kilometrimäärän. Sitten saavat itse pärjätä.
Tiedän, että on ihan oma valinta asua tämmöisessä kolkassa jossa julkinen liikenne on karsittu minimiin ja koulukyydit ovat kortilla, kirjaimellisesti.

Onneksi pystyn tänä vuonna auttamaan naapureita tällä tavalla. Ensi vuonna kun Nuorimmainen vaihtaa koulua, loppuu kyytiminenkin.

Silloin kun minä olin koululainen, matkaa kouluun oli myös useampi kilometri mutta ei ollut puhettakaan, että kyytiä olisi ollut. Fillarilla tai kävellen tai vaikka hiihtäen ja potkukelkalla, silleen me maalaislapset koulutiemme taivalsimme.

Oli kai mulla joku pointti mutta hukkasin sen. Taas.

Alkuviikosta satanut lumi on nyt kadonnut, sulanut ja haihtunut. Iloitsen. Ihan kuvan kaltaista väri-iloittelua ei ole nyt nautittavaksi sillä sataa. Sataa samperi maahan asti ja ties miten monetta päivää. Onneksi tulee vain vettä eikä lunta jonka aika on vasta adventin aikaan, IMHO.

Nyt pitäisi rientää kanalan kautta tallihommille ja kuurata pari kurassa rypenyttä hevosta puhtaaksi.
Kanalasta kuuluu kauheita, ovat mokomat munintalakossa! Pari vähäistä munukkaa per päivä on saalis, keskenään kolisevat munakorin pohjalla. Kaukana ovat ne ajat jolloin munukkaa pukkasi kuin rännistä ja munakkaita sai paistaa harva se päivä.

Toivon nyt, että tämä on vain väliaikaista ja rykivät kohta munauksiaan entiseen malliin. Enhän minä voi nöyrtyä äässimarketin munalaarille asioimaan. Kaulukset pystyssä ja pipo silmillä sinne hiivin, viimeisellä aukiolominuutilla.

Jees, tässähän tätä. Huomenna on treeneistä lepo ja Nuorimmaisen huoneen remontti alkaa. Se on siis jo toinen sisäpintaremppa asumishistoriamme aikana... omaa makkaria ei olla saatu alulle ensinkään. Sinne on vain kerätty kaikkea kamaa. Ja käyty nukkumassa.

Sisäsaunan osalta ei ole edistytty, siinä on ilmennyt yksi tuumaustauon arvoinen miettimisasia ennen loppurutistusta.

Palataan näihin, huomenna yritän ulkoiluttaa kameraakin. Mulla on sovittuna ensimmäinen oikea henkilökuvauskin, meidän salilta ihana piiskuri lupautui malliksi ja minä koetan olla tuottamatta isoa pettymystä. Ihmiskuvaus on niin oma taiteenlajinsa, että olisi parempi jättää osaavammille. Mutta toisaalta, enhän minä opi jos en kokeile. Ja onneksi urheita mallejakin löytyy.

Hypi lätäköissä, missä lienetkin!