Pelasta, auta, oi!

Syntiä tehnyt Tuhmuri-Elli, kotoisammin LuNppu-Elli alkaa jo näyttää äitiyden näivettämältä ja kannattaa ilmeisen vilpittömin mielin pentujen varhaista vieroitusta.

Kaihoten Elli katselee ikkunasta kuinka Veljekset Hilpeydessä kytistävät pihalla tinttejä, kuinka ne hulluttelevat päästäisparan kustannuksella ja kuinka ne jallittavat Tyhmyri-Peetua niin, että koirareppana ei tiedä kuka vie ja kuka jahtaa.

Ellillä on vain kotiaresti ja kolme rakkauten hetelmää hoivattavana. Isästä ei ole kesäöisen iloittelun jälkeen näkynyt viiksikarvan vilaustakaan, ei ole käynyt edes kusaisemassa Torpan tilusten rajapyykkiin. Taitaa isipappa vedellä sikeitä naapurinavetan lämmössä.

Jotenkin minä tunnen aitoa sympatiaa Elliä kohtaan. En tietenkään ole ajanut asioitani niin huonoon jamaan kuin Elli mutta lastenkasvatuksellisissa asioissa jaan Ellin tuskan.

Elli sentään vapautuu taakastaan lähiviikkoina, mutta minulla on tämä itseaiheutettu elinkautinen, äitiys, ja sen mukanaan tuomat henkistä kasvuani epäilemättä edistävät haasteet.

Noh, kaikilla meillä on taakkamme. Osin jopa ilolla itse valittu.

Joulupukin tuoma kissanpeti mallia Aristokatit koki uudelleenmuotoilun. Eihän tuommoisessa ryskäämisessä pysy mikään kuosissaan. Kaksi kattia aikaansai melkoisen mylläkän. Punkka liikkui ainakin metrin suunnilleen kymmenessä sekunnissa kun nuo kaksi huimaa kokeilivat kissanpolkkaa karjalan malliin.

Teki mieleni toimia kuin Edgar, Aristokattien katala hovimestari. Napata vasu kainaloon ja jättää se yönkähmyssä naapuritilallisen navettaan. Isänpäivälahja pappakollille.

Ei näistä vintiöistä oikein vieläkään ota tolkkua kuka mitäkin sorttia on. Tämä valkoharmaa on kuitenkin paljon sileämpi kuin ne kaksi muuta. Mustavalkea on ehdottomasti äitiinsä tullut, pörröinen pallero. Harmaa on sievä kuin mikä, puolipitkäkarvainen vähintään.

Tämä harmaa möllikkä on ainoa jolla on varaus. Muut kaksi ovat vielä vapaana, odottaen omaa kärsivällistä ja huumorintajuista omaa kotiväkeään. Painotanko riittävästi kärsivällisyyden ja huumorintajun vaatimusta?

Näiden karvapallojen kanssa menee siivoushullulta hermot hetkessä, kysykää vaikka kuinka Iso-J, tuo maailmankaikkeuden uutterin pölynkyttääjä, kärsii tässä tilanteessa. Koko ajan on joku tassu räpläämässä jotain paikkaa, aina on joku potkimassa hiekkoja pitkin lattioita ja aina on joku oikaissut ruokakupin kautta ja tassuttanut latz-tassuin pitkin lattiaa.

Puhumattakaan siitä yöunia terrorisoivasta töminästä, rapistelusta ja kolahduksista.
Käytännön arjen sujumiseksi kattikakarat asuvat nuoremman Perillisen huoneessa ja Perillinen nukkuu yönsä korvatulpat korvissa.

Koirat ovat öisin meidän huoneessamme ja ainoastaan EsikoisPerillinen saa nukkua ilman öisiä hilupilttuita. Hänen unensa on nykyisen, suhteellisen haastavan ikävaiheen takia perherauhan kannalta ensiarvoisen tärkeää. Kukaan ei kestä huonostinukkunutta teiniä. Ei kukaan! Eikä suoraansanoen kiinnosta kokeillakaan. Eikä uskalleta.

Olen pohtinut viimeaikoina paljon itsekkyyttä, sen erilaisia muotoja ja sitä vimmaa, mihin itsekkyys ihmisen ajaa. Minä olen joutunut ottamaan omaa aikaa, välillä (ollaksen rehellinen; usein) kivistävin sydämin. Silloin kun Perilliset olivat pieniä ja asuimme Espoon tuulisella rannalla, minulla oli henkireikänä hevonen, hieno Harmaa Hevoseni.

Tallireissu oli ajomatkoineen, 70 km per keikka, vähintään kolmituntinen. Monena iltana tulin kotiin kun lapset olivat jo nukkumassa ja lähdin aamulla töihin kun he vielä jäivät nukkumaan. Laskin joskus, että pahimmillaan en neljään päivään nähnyt lapsia hereillä. Syyllisyys oli ainainen seuralaiseni, se istui olkapäälläni autossa, se kulki mukana töissä.

Itse tein silloin vuorotyötä ja jokainen moista tehnyt tietää, että siinä joutuu moni venymään ja aina joku jää vähemmälle.

Se oli sellainen elämänvaihe se. Nyt asiat ovat toisin. Olen pääsääntöisesti kotona, saatavilla. Iso-J:n reissutkin ovat lyhentyneet tänne muuton myötä päivänmittaisiksi. Espoon aikoina hän oli viikon reissussa, kävi kotona viikonlopun ja lähti taas. Ilman Äitikultaa se kuvio ei olisi toiminut edes sen vertaa kuin minimi vaati.

Nyt minä hölmö koen hetkittäin syyllisyyttä siitä, että iltaisin jätän perheen pärjäämään keskenään kun luikin trikoot lepattaen pimeyteen. Pärjääväthän ne, en epäile hetkeäkään. Kyseessä on kuitenkin vain vajaa tunti, jonka jälkeen kotiin palaan aina paremmalla mielellä kuin mitä olin lähtiessäni.

Jotenkin minun on kuitenkin kamalan vaikea käsittää tuttavaperheen ratkaisua. Isä lähtee omasta tahdostaan työkeikalle yhteen maailman vaarallisimmista paikoista ja kolmivuorotyötä tekevä vaimo jää kolmen 8-14 vuotiaan lapsen kanssa tänne. Ovat he käsittääkseni asian perheen kesken selvittäneet ja me kaikki läheiset toki autamme aina kun se on mahdollista. Toimihan se viimeksikin, silloin isä oli työkeikalla jossainpäin Bosniaa vai oliko se Kosovo vai mikälie, joku niistä uusista valtioista joissa hommat ovat sekaisin kuin kaikki seinäkellot yhteensä.

Tienaahan siellä hemmetin hyvät fyrkat ja hyvällä tuurilla pääsee hengissä kotiinkin. Mutta minusta ne lapset tarvitsevat näinä vuosina isäänsä enemmän kuin isä seikkailuaan. Toki nuo ulkomaankeikat, spesiaalikomennukset, näyttävät hyvältä ansioluettelossa mutta paljonko se lohduttaa lapsia?

Asia ei loppuviimeksi minulle kuulu millään muotoa, tiedostan sen enkä jauha tästä asiasta enempää.
Tämmöisiä sitä vaan tulee pohtineeksi kun miettii ja hakee soveliaita rajoja omalle itsekkyydelleen ja oman tilan tarpeelleen.

Nämä kissanpennut tarvitsevat nyt uuden kodin ja paljon aktiviteetteja. Sehän se mun pointtini oli ja sitähän sää kysyit?

Nyt talliin ja sitten huilimaan. Minulla on paljon piilolihaksia jotka ovat kipeitä.
Pysy ihmisenä, missä lienetkin!

---

PeeÄäs: tuosta itsekkyydestä ei sitten kannata kenenkään vetäistä hernettä rööreihinsä, mitään kautta. Eihän muutamassa kappaleessa ehdi kuin pintaa raapaista ja monta näkökulmaa jäi mainitsematta.