Luisut ja muuta hölinää

Ellille kenkää?

Ja näin sitä ollaan jo keskiviikossa.
Tiistai oli eilen ja se oli jo aivan kohtuullinen, ei suurempia vastoinkäymisiä.
Se, että onnistuin livistämään kaupungille ja tekemään helvet hirmuisen raskaan alakroppajumpan, aikaansai mukavan rennon ja raukean olon loppupäiväksi.

Kaikki liikenevät vapaahetket vietin tuvan soffalla vaaka-asennossa. Ei niitä montaa herunut mutta yhdet pienet vartin nokoset onnistuin kuitenkin näpistämään. Heräsin omaan kuorsaukseeni *punastus*

Pystyin myös eilen pitämään kiinni itse itselleni määräämistä ruoka-ajoista ja olo oli siitäkin johtuen hyvä. Se on kuulkaa hauska tunne kun oikeasti tuntee miten kroppa tekee hulluna duunia (polttaa rasvaa) vaikka vaan makaa. Vrt. Uuno Turhapuron logiikka: Siis miten sinä vaimokulta voit väittää, etten minä muka tee mitään. Tässä näin minä makaan ja koko ajan tämä kroppa raataa hulluna. Miljoonat pienet soluset ja entsyymit täällä sisälläni ahkeroivat koko ajan. Pitäähän minun antaa niille työrauha.

Lainaus on muistinvarainen eikä täten sanasta sanaan autenttinen. Mutta idea, se on tärkein.
Aamulla totesin, että vaaka näytti kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Ja kun vähitellen tajuan kehonkoostumuksen matematiikkaa, tuo yksi miinuskilo on ihan vaan pintaraapaisu. Sisällä kropassa on tuon kilonkadotuksen aikana tapahtunut paljon enemmän.

Jaa niin, luisut. Maanantaina jouduin useammankin kertaan kontilleni, polvilleni, sivuluisuun ja muuhun hallittua etenemistä hankaloittavaan tilanteeseen. Yksi syyllinen löytyy ylimmistä kuvista. Nuo pinkit räjähtäneen näköiset reinoni! Niiden erikoisliukkaiden pohjien vuoksi etenemiseni tuolla sileäksi kolatulla pihalla on kyläläisten kannalta varmasti hyvin riemukasta katseltavaa. Otin vertailun vuoksi kuvaan yhdet entisestä elämästä muistuttavat kuljettimet, The Luisut. Arvatkaapa kumpia käytän nykyisin mieluummin?

Aivan.

Eilen huomasimme, että meillähän on vielä tuo muumio-Justiinakin. Kissa joka nukkuu viikon, käy syömässä mikäli muistaa reitin ruokakipoille, murjaisee hiekkalaatikon tukkoon ja häipyy taas nukkumaan. Eilen tuo kauhistuttava vanha kummitus ilmiintyi komentamaan pennuleita. Ei se kyllä mitään tajunnut mutta kävi haistamassa, katsomassa ja häipyi sitten, nukkumaan. Ja miettii varmaan seuraavat päivät, mitä ne pienet vipeltäjät olivatkaan.

Pienet vipeltäjät... joo *huokaus*
Ne ovat koko ajan, kaikkialla. Ihan turvallisuussyistä ne eivät liikehdi ympäri tölliä ilman valvontaa. Vaikka meillä on laaja koti- ja irtaimistovakuutus, olisi aivan tarpeetonta riskinottoa päästää tuo kolmen kissan hunnilauma irti. Silti säännöllisen epäsäännöllisesti jossain päin kolisee, rämisee ja paukkuu. Tänään yksi neropatti kiipesi seinää vasten nojanneen silityslaudan pohjaa pitkin ja oli vain sekunnin päässä, ettei lauta ja kissa rojahtaneet päin lattiaa.

Näiden pennuleiden kanssa kävi nyt niin, että harmaa menee naapurikaupunkiin. Ja kaksi muuta päätyvät Jyväskylän seudulle. Logistiikka etelän suuntaan ei onnistu aivan näinä viikkoina ja mieluusti annan kaksi tuholaista samaan kotiin kuin levitän kauhua hajautetusti.

Meille taitaa tulla reissu Kuopijoon lähiaikoina ja samalle reissulle voisi ehkä ottaa nuo miukulaisetkin. Ota Anni yhteyttä jos vielä, kaikesta huolimatta, haluat nuo kaksi tihulaista.

Haloo, oliko siellä Jyväskylän suunnassa ketään, haloo? *tuut-tuut-tuut, valitsemaanne numeroon ei enää saada yhteyttä...*

Tällä päivämäärällä, kolmetoista vuotta sitten, minusta tuli Äiti. Aamulla totesimme Iso-J:n kanssa, että koska meillä on jo noin kamalan vanhat lapset, meidän on vähitellen syytä ryhtyä itse samassa suhteessa lapsellisemmiksi. Vaippavuodet ovat toivottavasti kaukana edessä, mutta ihan vaan Perillisten mielenvirkeyden kannalta voisimme ryhtyä ns. maksamaan potut pottuina.

Säästetään ne järeimmät aseet siihen, että Perilliset ovat aikuisia. Mutta nyt alkaisi olla aika möläytellä kaikkea viatonta, etenkin silloin kun heillä on kavereita kylässä. En nimittäin koskaan koskaan koskaan voi unohtaa sitä ilmettä, mikä päiväkodin johtajarouvalla oli, kun hän kertoi eräästäkin retkiruokailusta. Esikoinen oli hyvin tarmokkaasti selittänyt, kuinka hänen äitinsä juo aina viiniä kun syödään. Aina vai aina?

Onneksi päiväkodin johtajarouva oli huumorinaisia. Hän vakuutti, että eivät he usko aivan kaikkea mitä lapset kotioloistaan kertovat. Eikä meidän vanhempien kannata uskoa aivan kaikkea mitä lapset päiväkotipäivästään kertovat.

Muutama muukin mieltä ja poskia kuumottavaa asiaa nousee mieleen kun kelailen äitivuosiani taaksepäin. Toisaalta, ei kannata kovin häijyksi heretä vaikka haastelliset vuodet teinien kanssa ovat vääjäämättä edessä. Nuo samat Perilliset nimittäin aikanaan päättävät mihin hoitokotiin meidät kärräävät...

Päivääkään sen silti antaisi pois. Ihania vuosia, rakastettavia pentuja. Omikseni tunnen, hyvässä ja pahassa. Ja siksi voin hyvällä omallatunnolla ottaa vähän iisimmin, silloin kun se on mahdollista. Kissoilla on taito tassuissaan ja rentous rangassa, näistä otan mielelläni mallia.

Ketterää keskiviikkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Menna, tervetuloa lukijakuntaan. Mistäs minä sinut löydän? Olisin tullut vastavierailulle pullapitko kainalossa mutta törmäsin seinään...