Ilon kautta?

Torpan vahtikukko kommandona lumipuvussa

Aamu oli kaunis ja siedettävine pakkaslukemineen vielä ihan puhdas ja viaton. Se oli silkkaa hämäystä. Luontoäiti teki ikävän oharin, pakkaslukemat kiristyivät niin, että nyt iltatallista hiihtelin reinot lipsuen tavallista vikkelämmin. Pakkasmittari näyttää julmia -25° lukemia ja yöksi senkun kiristyy. Voi ristus tätä talven taakkaa. Ei ole ennen tuntunut näin vaikealta. Ja pakkaskausihan on vasta alussa.

Minun aamuni alkoi rumalla päänsäryllä ja ankaralla väsymyksellä vaikka olin nukkunut kohtuulliset (ei suinkaan riittävät) 7 tuntia.

Tallissa totesin Soosipossun nyhtäneen loimitelineeltään molemmat nuttunsa alusikseen, onneksi se törkimys ei kuseksinut niiden päälle. Toppatakkiloimesta oli riipinyt häntäläpän irti. Kukapa sitä nyt roiskeläppää tarvitseekaan. Se ponihan särkee vaikka metrisen ratakiskon pätkän jos heinät loppuu ja Hänen Norjalainen Aatelispersoonansa pitkästyy. Sisäinen viikinki herää väärällä jalalla. Nakkasin karvakorvat kartanolle heinäkekoalttaria kumartamaan ja sinne ne jäivät, oikein tyytyväisen näköisinä ja oloisina. Silkkaa hämäystä!

Tallikäynnin jälkeen torkutin tuvan soffalla ja odotin, että Nuorin Perillinen ilmoittaisi olevansa valmis koulukuljetukseen. Silmät aamuauringossa sirrittäen (aiheuttaa ryppyjä, vaatii seerumikuurin ulkoisesti ja flavonoideja juoksevassa muodossa suun kautta) ajelin koululle vaaleanpunaisessa aamussa.

Seuraava kyyditys oli kymmeneltä, silloin paistoi jo lujaa ja räikeimmän kautta. Vinosti. Sekin vielä.
Onneksi päänsärky talttui eikä yltynyt migreenimittoihin. Muistutti kuitenkin, että kantsii napsia nätisti niitä estolääkkeitä, ettei iso paha jysäri iske isolla moukarilla.

Koulun jälkeen Esikoinen (pienen teiniangsti vs. ikävä äiti -väännön jälkeen) ilmoitti ratsastavansa Tössetamman. Okei, remelit mukaan ja ratsaille. Karsinoita siivotessani totesin, että tamma viilettää häntä suorana kohti takalaittoman raja ja Esikoinen seisoo suitset kädessään portilla. Hetken päästä sama juttu. Sama vauhti ja sama suunta. Katsoin parhaimmaksi puuttua asiaan ja kysäistä, olisiko järkevää tuoda hevonen talliin varusteltavaksi. Ei, kyllä mä sen tässä saan.

Ei saanut. Minäkin seisoin neuvottomana ja kerrankin sanattomana. Sitten aukaisin sanaisen arkkuni ja kerroin sekä Esikoiselle, että erityisesti hevoselle mitä mieltä olen mokomasta syntymässäsäikähtäneestä hevoseläimestä joka käyttäytyy kuin krapulahysteerinen primadonna. Ilmoitin, että nyt on terapiat ja siedätykset koitettu, ainoa mikä tepsii on lyijyhoito suoraan otsaluuhun. Jos työmoraali on hevosella noin arveluttavissa lukemissa, ei meillä moista tarvita eikä elätetä.

Esikoinen lähti kehotuksestani lannistuneena laahustaen pois ja minä jäin miettimään arvoitusta nimeltä Neitihevosen PMS-päivä. Sitähän se varmaan oli.

Hain hevoselle tutut ja turvalliset lohtupäitset, narusellaiset. Viskasin ne hevosen eteen ja sanoin, että nyt sopii näyttää yhteistyöhalua jos sellaista löytyy. Vaihtoehtoja ei enää ole.
Hevonen nuuski päitsiä ja vilkaisi minuun. Huokaisi ja laski päänsä. Ja pujotti itse päänsä sisään, ihan nätisti ja niinkuin meillä on aina tapana.

Jätin naruköyden kaulalle ja hevosen seisomaan niille sijoilleen. Kävelin aidan viereen, selkä hevosiin. Kuului epätietoista askellushaahuilua ja suorastaan hirmuinen siritys kun tamman luupäänsisäinen ratas pyöri. Vilkaisin ja silloin Soosipossu otti ohjat käsiinsä, kirjaimellisesti.

Se nykäisi tamman kaulalla olevasta köydestä ja otti selkeästi askeleet minua päin, tamma seurasi ja poni talutti. Lopuksi Soosikulta käänsi ahterinsa meihin päin, tamma seisoi edessäni ja näytti taas sen tuhannesti nähdyn sori, ylireagoin -ilmeensä ja vetistävän bambinkatseen perään.

Jo vuonna 2012, bambin katse

Hevonen seurasi minua portille, en koskenut siihen pikkusormellakaan yhteisen kävelymme aikana. Portilla riisuin päitset ja jätin hevosen siihen. Hetken päästä se tuli luokseni uudestaan ja pujotti päänsä tavallisiin ulkoiluremeleihin, ihan itse, vapaasta tahdostaan.

Että se osaa olla hankala. Ja ihana. Ja ihan maailman ärsyttävin otus. Minulta pääsi itkuntyrskähdys kun koko tunneskaala kulki pääni halki. Ujelsi mennessään.

Lykkäsin tuvan uunin tulille ja totesin, että tänään ei enää pääse millään ilveellä ihmisten aikaan (ennen iltaryysistä) salille, treenataan siis hevosia. Nuorimmainen tuli testikuskiksi, hänellä on kova luotto poniinsa.

Soosipossu oli kuitenkin sen verran virtaa täysi, että katsoin parhaimmaksi juoksuttaa ponia pitkässä liinassa ja Nuorimmainen juoksi poninsa rinnalla ulkorataa. Eipähän paleltunut. Kas ihmettä, juoksutus sujuu hienosti käynti-seis-ravi-käynti-seis -rytmillä. Molempiin suuntiin. Ehkä mukanani ollut juoksutusraippa toimi apuopena ja poni askelsi innolla. Näytti myös komeaa laukkaa hanki pöllyten ja yhden sinkoloikan kohti ääretöntä ja sen yli. Pysyi narun päässä myös leijaponihetkenään.

Koska Tössekin norkoili ja hengaili siinä hollilla, otin senkin ympyrälle. Nätisti käynti-seis-käynti-seis-ravi-käynti-seis molempiin suuntiin. Kiitos ja näkemiin, heinäalttari on katettu, herrasväki ottaa ja maistaa.

Humppalaukkaa vuodelta 2012

Tupa lämpeni ja mieli koheni hyvän ruuan ansiosta. Ei se auta kuin ottaa nyt tuohon hevoshommaan uusi ote. Turhat jaagailut sikseen ja kopukat hommiin.

Koska minä osaan olla (uskokaa tai älkää) varsinainen bitch, päätin koetella tamman kärsivällisyyttä kolmannenkin kerran. Talutin hevosen iltaröpöille talliin ja kas kuinka hevonen hölmistyi kun puuro ei ollutkaan karsinassa odottamassa. Sen sijaan nakkasin heinäkasan päälle kahdet suitset. Hölväsin kuolaimet siirapilla ja tarjosin niitä epäluuloisena mulkoilevalle hevoselle. Vähän epätietoista pyörintää, strutsiksi tekeytymistä (painan pääni nurkkaan, en siis ole olemassa) ja lopulta nieli sisunsa, ylpeytensä, whatever. Ja antoi laittaa suitset päähän. Sokeria perään ja kiitos. Suitset pois ja toiset kokeiluun. Sama homma, hevonen siirapissa otsatukkaa ja korvia myöten, suitset päässä ja kuolaimet suussa. Hyvä.

Olin päivän urakasta aivan naatti. Henkisesti hirmuisen raskasta vaikka sivustakatsoja saattaa lähinnä ihmetellä sitä eestaasveivaamista. Se on tahtojen taistelu jota ei käydä käsivoimin vaan henkisellä tasolla. Luottamus ihmisen ja hevosen välillä on heikoimmillaan hauras kuin vesipisara ja vahvimmillaan kuin näkymätän lanka kahden täysin erilaisen luontokappaleen välillä. Saalis ja saalistaja. Ei yhteistä kieltä. Kaikki pitää ansaita olemalla saaliseläimen luottamuksen arvoinen, ottamalla sen utelias tutustumishalu vastaan ja olla silti lauman vanhin narttu johtohahmo.

Jos tänään ei olisi tullut näitä onnistumisia, olisin soittanut huomenna Sen Puhelun ja hankkiutunut hevosesta eroon. Nyt sain taas vähän tsemppiä ja sisua tehdä tuon oudon otuksen kanssa hommia.

Joo, tämä meni nyt tämmöiseksi. En oikein osaa iloita vaikka ehkä pitäisi. Tämä väsymys ja kaamosketutus vie mielen matalaksi ja ihmisen epävireeseen vaikka olisi miten hyvässä kunnossa fyysisesti. Henkisesti kunto on pelottavan alhaalla.

Ilahduin aivan liikutukseen saakka kun Nuorimmainen hihkui pihalta; revontulia! No jopas, ne tulivat tanssimaan kuin tilauksesta. Otavan ympärillä ne leimusivat, laimean vihreinä mutta kuitenkin. Hienoja kuvioita, pystysuoria piikkejä ja vaakatason laineilua. Ketunnaamoja ei tällä kertaa näkynyt.
Pakkasyö kiristyy yhä, joten valveillakukkuja saattaisi nähdä upeita loimotuksia.

Kävin äsken viemässä hevosille ja lampaille lämpimät yövedet, kumpainenkin halusi juoda ämpäristä suoraan joten minähän se kannattelin sankoa ja hevoset imivät kumpikin monta litraa. On ne pilalle lellittyjäkin, tunnustan. Iltarituaaleihin kuuluu yöheinien lisäys ja parin porkkananpalan piilotus heinien sekaan.

Huomenna on pakko ottaa aikaa hevoshengailua varten. Talutan tamman aamulla tarhaan suitset päässä joten siirapilla läträäminen jatkuu edelleen. Suitsista ei saa tulla minkäänlaista kysymystä enää koskaan.

Tällä päivällä oli varmasti jokin opetus, sen kun tajuaisi. Ehkä yöuni tuo valaistuksen ja herään aamulla a) henkistyneenä b) viisastuneena c) jotain suurta oivaltaneena.

Sitä odotellessa. Huominen on sentään perjantai.

Tähän loppuun vielä tirpantunnistustehtävä. Mikä toi on? Näyttää haalistuneelta talitintiltä mutta ei se ole. Vieressä kökki useampikin tintti ja tuo oli ihan eri sorttia. Kuva on epätarkka koska se oli ainoa jonka sain zuumattua riittävän isoksi. Tuon linnun rinta on aivan eri sävyä, punertavampi kuin tavistinteillä.

Oikean vastauksen tietävä saa mainetta ja kunniaa.

Hyvää yötä, missä lienetkin.