Anonyymi Aikamaanikko

Ei lapsille, Soosiponi v. 2011

Olen viimeaikoina pohtinut paljon käsitettä nimeltä aika.
Aika ja ajantaju on meihin kaikkiin sisäänasennettu varmaan jo valuvaiheessa. Tapa suhtautua aikaan kehittyy kotoa tai ympäristöstä saadun esimerkin mukaan, samankaltaiseksi tai päinvastaiseksi. Jokaiselle omanlaisekseen.

Aikaa ei voi hallita mutta sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Hetkittäin saattaa jopa onnistua.
On ihmisiä joilla ei, syystä tai toisesta, muuta olekaan kuin aikaa. On ihmisiä joille aika ei merkitse mitään. He tekevät juttunsa omaan tahtiinsa, viis veisaamatta muiden aikatauluista. Se ei ole enää vapautta tai itsenäisyyttä, minusta se on silkkaa itsekkyyttä.

On myös ihmisiä, joilla aika on aina kortilla, lopussa, viimetipassa. Kirikiri, hopihopi, juokse, tee, ennätä.

En oikein tiedä mihin porukkaan kuulun itse. Ehkä olen vähän liiankin kiltti noudattamaan aikatauluja.
Hermostun jos joku on myöhässä tai mikä pahinta, pelkään itse myöhästyväni. Tai pahinta, todellakin tajuan olevani myöhässä. Olipa asia miten vähäpätöinen tahansa. Taidan olla tunnollinen ajan suhteen.
Aina ei ole ollut niin, tässäkin asiassa eletty elämä on tuonut hieman tarkkuutta. Jos ei omaan ajankäyttöön niin ainakin siihen, että arvostan toisten minulle suomaa aikaa.

Lasten myötä suhde aikaan muuttui erityisen paljon. Minun oli pakko saada rytmitettyä päivä niin, että tiesin milloin minulla on oma hetkeni, milloin syödään, milloin ulkoillaan, milloin nukutaan. Ei olisi kuulkaa nuppi kestänyt kasassa tämän vertaa jos olisin toiminut vaistovanhemmuuden ehdoin. Kosahtanut olisin ja pennut heitteillä.

Suhde aikaan muuttui paljon myös tänne Torpalle muuton myötä. Piti oppia ennakoimaan, varautumaan ylläreihin joita semi-maaseudulla asuessa saattaa tulla eteen. Eläinten aikataulut ovat oma lukunsa, lasten koulu ja kyytimiset, omat kuviot, Iso-J:n reissupäivät. Vuoden kierto omine aikoineen.

Onneksi ei tarvitse sentään kylvö- ja puintiaikatauluja pähkäillä. Sen homman jätän vähäisen peltoalamme ansiosta sovulla ammattiväen hommaksi.

Ja nyt sitten vielä uusi kierre tähän aikahommaan. Miten paljon on soveliasta ottaa aikaa itselleen? Kuka jää silloin paitsioon? Mitä voi jättää tekemättä olematta vastuuton hulttiovanhempi, voiko kello kuuden päivällisajasta tinkiä ja jos voi niin minkä verran? Monelta Perillisiltä loppuu arkena nettiaika?

En minä edes yritä olla The Perfect Mom with Perfect Family. Kyllä meillä on syöty saarioisten äitien tekemää huttua, pilttiä ja puolivalmisteita. Ja tullaan jatkossakin syömään jos tulee tiukka paikka eteen.

Tänään otin itselleni aikaa, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Kun sain päivän virallisen osuuden iltatallin myötä hoidettua, kirmasin pimeään. Räkä jäätyi leukaan ja ripset takkuuntuivat toisiinsa. Hiukset kalisivat buffin sisällä hikisinä puikkoina. Pakkasta oli rapsakat -14° ja kipaisin juoksun huumaannuttamana uuden ennätykseni.  Teki hyvää. Seuraavaksi otin oman miettimisaikani saunassa. Siellä rauhoitun. Kuittaan päivän hommat tehdyiksi ja annan rentouden tulla.

Joku juutas totesi minulle kerran, että mikäs hoppu minulla mihinkään voi olla kun tämä maalla asuminen on silkkaa lepoa ja huilailua, laiskaa ja helppoa. Hän kuulema aina rentoutuu niin ihanasti kun pääsee maalle. Että viihtyisi kyllä pidemmänkin ajan kuin viikonlopun yli. Teki mieli takoa sitä ihmistä kellolla päähän ja läimäistä kalenterilla ahteriin mutta jätin sikseen.

Suhteeni aikaan on kaikesta tähän kirjoittamastani päätellen varsin sekava. Välillä ollaan kavereita, sitten taas ei.

Eniten potuttaa se, että usein unohdan pysähtyä ja katsoa maailmaa ympärilläni. Se on aika kaunis. Kaikkin aikoina. Parasta on pysähtyminen. Ajan unohtaminen. Olla ajaton.

Nyt on aika mennä nukkumaan. Mene sinäkin jos voit, missä lienetkin.