Kuitataan maanantai

Olkoon tämä valpas terrieri sijaiseni, ihailtavan virkeänä tuo koiranpötkylä kohtasi maanantain. Ilmeenkään värähtämättä ansiokas piskimme sijoittautui uudelle kyttäyspaikalleen, sille ainoalle josta näkee pienellä päänliikkeellä pihalle, kahdestakin ikkunasta.

Itse rojotin tylsämielisenä koiraa vastapäätä omassa tuolissani ja yritin tsempata itseäni hereille. Koska kahvista ei ollut mainittavampaa apua, enkä harrasta väkeviä, etenkään maanantaiaamuisin, päätin antaa tuiskun ja tuulen hoitaa herätyksen ja hiihtelin pihalle. Kurkkasin kanalaan ja löntystelin talliin.

Kyllähän semmoinen vedet silmiin nostattava tuuli, pirullisen pienet ja terävät lumikiteet sekä pirteä viisiasteinen pakkanen ihmisen herättää. Etenkin kun samainen ihminen on onnistuneesti kaatanut kintuilleen hevosten ulkovesiastian. Se, johon oli yöksi unohtunut vesi ja joka oli vain osittain jäätynyt. Enin osa roiskahti kirjaimellisesti reisille. Ulkotarhan portin lukkokin temppuili sen verran, että veden kastelmat käteni jäätyivät salvan ympärille. Harmitti.

Ikealaiseen annostelumittaan pakattuja hevosten aamuheiniä ulosraahatessani kompastuin lantakasaan (viekkaasti piileksi lumen alla) ja lensin polvilleni, heinäkassit molemmissa käsissä. Tämän lankeemuksen jälkeen keräsin kamppeeni ja hoidin hommat vähän särmempänä. Polvilumpioita pakotti vielä pitkään. Onneksi kumpikin hevonen marssii ulos nätisti, hyvässä järjestyksessä ja periaatteessa kai jopa ilman talutusvehkeitäkin.

Kumpikaan ei halunnut esittää leijatemppuja saati demonstroida sähköyhtiön käyttämää helikopteria, semmoisella ne päristelevät sähkölinjojen yllä ja tsekkaavat lumimassoja.

Olin kiitollinen hevosten huomaavaisuudesta.
Tukin lampaitten kuonot mojovalla heinäsatsilla ja totesin ansainneeni vielä vähän lisää kahvia. Tämä on sen maalaisidyllin oikea, rehellin ja tosi puoli, se mistä ei kerrota muille kuin samassa nesteessä lilluville. Ja teille, blogipäiväkirjan lukijat. Muut eläkööt harhoissaan ja kuvitelkoot, että täällä me maalaiset vaan iloissamme kuittaamme mahtavat tukiaiset ja ajelemme uudenkarheilla valtroilla valtatiellä ihan vaan kaupunkilaisten kiusana. Tukiaisia ei nähdä muualla kuin seiskapäivälehden sivuilla. Kampaajalla.

Koska päivän ohjelmassa oli runsain mitoin aikataulutettua autoilua, jätin muka fiksuna aamutreenit kaupungissa väliin ja ajattelin kuitata ne iltalenkillä, siinä viheltävässä viimassa olisi ollut voimallista puskea vastatuuleen.

Aliarvioin maanantain mahdin. Ensin soitti perillinen, ranskan tunti oli peruttu ja hän oli turhaan matkustanut bussilla toiselle koululle. Eikun hakemaan. Ja tankkaamaan.

Sitten piti lähteä viemään Äitikultaa sairaalanmäelle, jotain röntgenkuvia. Puolen tunnin reissu venähti reiluun tuntiin. Siinä vaiheessa kun kello läheni puolta seitsemää (illalla) totesin yhä odottavani sairaalasta vapautuaa senioiria, älysin vihdoin, että ketuille mäni tämä maanantai. Perhe odotti kotona iltaruokaa, hevoset puurojaan ja minä huokaisten vetelin henkselit juoksulenkkini yli. Verensokeri pyyhki alamäkeä, ketutuskäyrän kohotessa vastaavassa suhteessa toiseen suuntaan.

Ei kenenkään vika mutta tuntui hieman epäreilulta. Oi miksi, oi miksi, miksi aina minä??

Tämä kuulostaa ihan marttyyriäidin narinalta mutta kun hoipperehdin takaisin tallista, totesin, että äiti on ihan älyttömän väsynyt. Ja hirveän nälkäinen. Yhtään ei pakottanut omaatuntoa kun lastasin lautaselle kunnon pihvin ja järkyttävän määrän sekalaisia salaatinlehtiä. Mulla on nykyisin aika leuhkat eväät. Muu perhe mässyttäköön lihapullia ja pestopastaa ihan vapaasti.

Viinistä viis, tirautin sitruunaa juomaveden sekaan. Viini olisi kuitenkin maanantain hapattamaa tai käytön vähäisyyden väljähdyttämää.

Parasta kun iltatallin jälkeen peittelen itseni vaaka-asentoon. Vähän linimenttiä polviin ja oikeaan sääriluuhun jossa penikkatautikin vihoittelee. Voihan se olla, että lennätän itseni persiilleni pitkin pihaa ja saan vielä häntäluunkin säleiksi. Sitten ei ainakaan kipuileva kinttu enää harmita.
Eiköhän aamulla ole jo parempi mieli ja asenne.

Tänään oli tämmöinen eniten v-tuttaa kaikki -päivä. Toivottavasti sinulla oli hauskempaa, missä lienetkin.

Penikkatautia tämäkin

PeeÄäs, sanoinko jo, että toiseksi eniten v-tuttaa tämä lumisade? Niin just. Lumisade.