Puurohetki

Tämä harvinainen rauhallinen aamupäivän hetki tuli kuin tilauksesta. Tälläsin koirien puurokattilan tulille ja hauduttelen sitä hiljaksiin niin tulee hyvä ja sulava puuro. Kattilasta löytyy sekä ohraa että tattaria ja lisäksi vähän täysjyväriisiä.

Kunhan jyvät ovat pehmenneet, tällään sekaan puoli kiloa sikanautaa, tuota kelpo elukkaa jota saa kätevinä pakastekuutioina läheisestä tehtaanmyymälästä.

Pienikokoiset tehopakkaukset elelevät yhdellä kattilallisella loppuviikkoon saakka. Tosin jos ne ketaleet saisivat itse annostella eväänsä, puuro olisi loppu ennen jäähtymistään.

Päivästä tulee tätä rauhallista aamuhetkeä lukuunottamatta repaleinen ja melko tarkoin aikataulutettu. Kaupungissakin pitäisi käydä, mutta salille en tänään ehdi. Ja se vähän ketuttaa. Tekaisin eilen kakkososan (yläkropan) ja tänään kintut tuntuvat sopivan palautuneilta uutta koettelemusta silmälläpitäen. Vaan kun en ehdi niin en ehdi.
Käyn illalla lenkillä ja yritän mahduttaa huomisen agendaan yhden salikäynnin.

Aamulla viedessäni hevosten tarhaan vesiä ja heiniä, totesi saattajana pyörinyt Peetu iloissaan, että aivan uusia nappuloita oli katettu tarjolle. Kas, rusakothan ne ovat taas löytäneet tarhan antimien äärelle.
Rohkeimmat niistä näkyvät käyvän riihen takaisesta heinäkatoksesta hakemassa eväänsä, mutta enin osa jengistä kokoontuu hevostarhan heinäkulmassa. Kohta ne penteleet aloittavat keväisen hillittömän hullunpolkkansa ja papanoita löytyy torpan portailtakin.

Peetu löysi muuten suuren aarteen, sunnuntaisen vuolun jäljiltä oli yksi hyvän kokoinen kimpale jäänyt lakaisematta ja tokihan Peetu semmoisen herkun löytää. Oli kuulkaa hommaa huijata mokoma näätä luopumaan aarteestaan. Kissanruokapapanoilla se kuitenkin onnistui. Tyhmä Peetu on vielä huijattavissa mutta veikkaan, että kohta sekin konsti on käytetty ja on siirryttävä järeämpiin houkuttimiin.

Nasselle riittää kun sanoo: kuka tuli? Ja silloin piskiä viedään. Suusta tippuvat hampaatkin kun lähtö on niin rivakka.

Säätila on armollinen. Pakkasta loivat -8 tai jotain semmoista, ei sada eikä tuule. Auringonkin näkisi jos katsoisi sopivassa kulmassa etelän suuntaan. Luonnonilmiöiden tarkkailun sijaan keskityn nyt kahvipannun antimiin ja yritän valmistautua henkisesti kilpajuoksuun kelloa vastaan. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa.

Se mun pitää kyllä tähän loppuun sanoa, että koko sana nimeltä laihdutuskuuri pitäisi kieltää ankarimman kautta. Että v-tuttaa kun ajattelemattomat aikuiset möläyttelevät suustaan mitä sattuu. Nuoret, omaan muuttuvaan kehoonsa epävarmasti ja ihmetellen suhtautuvat tytöt (nykytiedon mukaan pojatkin) hämmentyvät kamalasti kun oman lähipiirin aikuiset pälättävät lihomisista, laihtumisista ja rutistelevat persmakkaroitaan.

Älyttömintä mitä olen aikoihin kuullut, oli eräskin järjessä ilmeisen köyhä ämmä joka naukui tyttärensä sovittaessa kaupassa farkkuja, että voi kun sinä olisit perinyt isäs jalat etkä olis tuommoinen persjalkanen niinku mie, eihän nuo farkut siulle mahdu... Teki mieli lätkiä sitä pöljää hengarilla päähän. Nynny minä mulkaisin sanojaa niin pahasti kuin ikinä osasin.

Takaan ja alleviivaan, että se tyttö kyllä muistaa ne sanat. Kauan. Ja ryhtyy aina vain uudelle laihdutuskuurille. Joka ei toimi. Se on nimittäin elämäntaparemontti mikä auttaa. Ei ole oikotietä onneen eikä mukavuusalueella (sohvalla leivoslaatikon kanssa) istuskellen ihmeitä tapahdu. Eikä geenejä kannata syyttää. Ne ovat ihan viattomia, se ratkaisee mitä suuhunsa tunkee ja millaiseksi itsensä mieltää.

Olkaa te fiksumpia tai Torpan Armo tulee ja mätkii teitäkin jos kohdalle osuu. Missä lienettekin.

PeeÄss:
Voisiko joku ystävällinen sielu opastaa tyhmää ja kertoa miten minä saan blogille tulvineet (3 kpl?) tunnustusprenikat näkyviin. Heidin laittaman liebster-kuvan sain jo kerran tallennettua, mutta Pepponelta tullut ilmiintyi vain hirveän kokoisena mustana laatikkona. Se, että en näitä kahta saa liitettyä mihinkään johtuu käyttöhäiriöstä näppäimistön ja sohvan selkänojan välissä. Minä nyt niin pahoitin mieleni :(