Torppa online

Sillä välin kun keltasirkut ja muut pulleakupuiset tirpat ovat ahtaneet itsensä piukeiksi jyvistä, on Torpan Vanha Kurppa Armo ponnistellut kiivaasti kaikenlaisten vastoinkäymisten edessä.

Ihan sekaisin olen päivistä, tässä on nyt jo niin pitkä aika kulunut ilman tolkullista päivitystä.
Suurta vaivaa Torpan Päiväkirjan pitoon on tuonut yksinkertaisesti aikapula. Kun vuorokauden tunnit eivät enää riitä. Mitä enemmän värkkään kuntoni eteen, sitä paremmin maistuu uni. Monena iltana olen arponut MacTietokoneen ja oman pedin välillä ja peti on voittanut.

Pari lähestymistä on torpattu siihen, että läppärin akku on ollut finito eikä latauspiuha ole syöttänyt energiaa koneelle. Se murhe oli onneksi lyhytaikainen. Vaihdoin latauspaikkaa ja kas, taas kone pelittää. Nettiyhteys on sitten ollut seuraava kompastuskivi. En tiedä mistä johtuu, mutta Torpan langattomassa verkossa on ollut häiriötä. Vähemmästäkin lannistuu.

Se, että yleensä pääsen käsiksi MacTietokoneeseen on sinänsä pieni ihme. Tätä valkeaa läpykkää kun himoaa kiivaasti myös Esikoisperillinen, tuo parannuksen (toistaiseksi) tehnyt teini. Kotiaresti ja nettikielto ovat oivallisen toimivia kiukkunillityksen karkoittajia. Ja kovennettua rangaistusta järjestän tarvittaessa. Mielikuvitus luetaan tässä asiassa minulle ansioksi. Olinhan melkoinen metkutieteen mestari joskus teininä joten minua ei ihan vähällä jalliteta. Kysykää vaikka nuoremman Perillisen kummitädiltä ja hänen sisareltaan... *virn*

Toki hyvästä käytöksestä suodaan myös ns. kuntoisuuspalkintoja, eihän tässä nyt mitään hirviöäitejä olla. Sen verran paljon arvostan perinteistä toukokuun toisen sunnuntain aamukahvitarjoilua ja ylenpalttisia lahjuksia, etten sentään kaikkia munia pane samaan koriin.

Nämä estraditaiteilijat eivät osaa duckface-ilmettä, hyvä niin

Munista puheen ollen. Nyt niitä tulee kuin rännistä. Jostain syystä pikkuväki on kunnostautunut munimisessa, käsittääkseni ne kiuruveteläiset kananuorikot alkavat tulla munintaikään. Eristyksissä pidetty vaivainen kana pääsi hengestään. Avustimme lähdössä, niksnaks niskat nurin.
Ei siitä olisi enää toimivaa, parvessa pärjäävää kanaa tullut. Oikeanpuoleinen siipi ja jalka olivat aivan virattomat. Osumaa oli tullut eikä paranemisen merkkejä näkynyt.

Ja kun ne nyt tuuppaavat munaa, kohta ne hautovat. Ja sitten on taas tipuloita.

Jouduin pystypainimatsiinkin. Heinävarastoon piti värkätä tilaa täydennykselle ja yksi iskemätön paali oli tietysti niin väärässä paikassa kuin mahdollista. Tämä johtuu siitä, että joulunpyhinä tallissa mestaroivat kaupunkilaiset (huomatkaa huonosti kätketty omakehu) ja minä lojuin tuvassa. Avasivat sitten takimmaisen paalin vaikka sokeakin olisi otsallaan nähnyt, että eturivissä odottaa seuraava.

Noh, tämä väärässä paikassa ollut paali oli lisäksi ottanut kuljetuksessa osumaa ja sen langat olivat osin purkautuneet. Se oli kuin muffinssi, väärinpäin. Helma pörheänä kuin entisellä piialla juhannuksen jälkeen.

Kun nämä tämmöiset paaliurakat ovat Torpalla perinteisiä naisten töitä, ei minun auttanut kuin tuumata tovi ja ryhtyä sitten hommiin.

Tässä kuvasarja alusta loppuun.

Tämä mölli oli kaksi lavapaikkaa väärässä asennossa

Peränurkassa oli maali

Perfetto! Maal! Goal! Touchdown! Perkele!

Tuomariääninä hörinää

Tippaakaan en (liikaa) itseäni kehu, mutta aika hyvin veivasin, vyörytin ja paikoilleen tälläsin, ihan ite!
Seuraavana päivänä varastossa olikin jo kaksi uutta paalia ja tällä viikolla haetaan vielä kaksi lisää. Loput tilasta tarvitaan kuivikkeille, niitä pitää hommata kevätkaudeksi yksi lavallinen. Kun ne ovat vähinä, kasvaa ulkona jo tuore uusi laidun ja hevoset muuttavat nonstop-piknikille. Mutta siihen on aikaa, monta piinaviikkoa vielä.

Eräänä kauniina aamuna olin kuulevinani jotain linnunlaulua muistuttavaa tilutusta. Itsekin hämmästyin, melkein säikähdin. Meillä näyttäisi olevan niin aktiivisia ja pontevia tinttejä, että ei mikään ihme jos niitä jo laulattaakin.

Säiden puolesta on ollut oikein mukavat kelit. Ne kauheat liukkaat akankaatokelit jäivät historiaan. Nyt on ollut mukavia pienenpakkasen päiviä, tänään jo tuntui talvelta, -16°.
Aurinkokin näyttäytyi ja kaikki oli niin karkkiväreissä, mahdottoman kaunista.

Maitosumu

Säätilan vaihtelut ovat tuoneet metkoja sävyjä maisemaan. Aamulla oli maitosumu, päivällä maisema helotti vaaleanpunaisena ennenkuin tuli sininen hetki. Öisin leimuavat revontulet.

Näinä päivinä kun luonto näyttää pitkää nenää onnettomalle valokuvaajalle, sitä kiroaa omaa kehnouttaan. Oi miksi oi miksi en saa hankkiudutuksi kuvauskursseille? Oi miksi en aikanaan hakeutunut opiskelemaan sitä mitä oikeasti halusin, hörhötaiteita?

No, kotitarpeiksi olen jo nyt riittävän hörhö ilman titteliäkin ja näillä kuvilla mennään. Sitä vain tajuaa oman pienuutensa kun luonto on niin hieno, eikä siitä saa otetta. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan? Ehkä luontoa ei pidäkään vangita?

Onhan tuo nähty moneen kertaan miten huono isäntä ihminen luonnon suhteen on.

Peetu ja lumikenttien kutsu

Peetu otti ensiaskeleet sunnuntaina russeleiden omalla puuhatunnilla paikallisella koiraharrastehallilla. Näillä säänkurittamilla kunnahilla on lämmin sisähalli talviharrasteluun, koirien kanssa. Yhteistyöllä ja kovalla tahdolla rakennetaan vaikka halli. Paikallinen koiraporukka on aikaansaapaa.

Agility on kivaa ja nämä terrierihärräkät ovat ihan pitelemättömiä kun pääsevät vauhtiin. Eikä niitä kannata juuri pidätelläkään, kunhan päästää vapaaksi, antaa suunnat ja sulkee omat silmänsä toivoen parasta. Vakuutusturva kannattaa huolehtia kuntoon ennenkuin päästää piskin lentoon.

Peetu juoksi tunnelista läpi kuin tyhjää vaan ja lopussa tunneli oli täysimittainen U-kirjaimen muotoinen. Samainen kakara sipsutti pitkin lankkua kuin tyhjää vaan ja rynnisti läpi kolmoisestesarjan. Toki lankku oli maassa ja estesarjakin oli vain kolme rimaa maassa. Silti. Pentu hokasi heti, että namia ropisee kitaan kun liikehtii minne pyydetään.

Kotimatkalla kyydissä oli hyvin väsynyt pieni koira. Ja kotona odotti huolestunut Nasse. Kyllä minä tiesin mitä Nasse poissaollessamme värkkäsi. Nukkui kuin porsas tyytyväisenä, ettei nelijalkainen häiriötekijä ole koko aikaa hosumassa ympärillä.

Kotirintamamies työn touhussa

Nuoremman Perillisen kanssa otettiin Soosiponi hommiin. Likka selkään ja poni liinaan. Vasempaan kierrokseen saatiin jo hieno, laaja ympyrä joka piti kutinsa ja muotonsa käynti-seis -siirtymissä. Oikea kierros on minulle itselleni niin vaikea, että ponikaan ei uskonut homman järkevyyteen vaan pyrki koko ajan luokse. Heti kun sain pidettyä oman asemapaikkani siellä missä pitikin, ponille tuli uskonpuute.

Harjoituksen puutetta, meille kaikille. Uskon, että muutaman treenikerran jälkeen me kaikki saamme myös tämän suunnan hallintaan ja otamme kaksi vauhdikkaampaa askellajia mukaan. Kierrepomppuhyppyjä ei tarvita eikä niitä opetella.

On tässä ollut kaikkea muutakin, muistais vaan mitä kaikkea. Loppiainen tuli ja meni ja kuusi kannettiin mäjelle. Äitikullan kuusessa kesti neulaset joten se päätyi hevosten leluksi. Meidän kuusi päätyi suoraan sahaukseen ja klapipinoon, neulaset se karisti tupaan.

Imuri on siis ulissut putki punaisena ja huohottanut ylikuumenneena monet tovit. Punaisesta puheen ollen, vielä saavat joulunpunaiset päälliset pitää paikkansa, en vaihda vielä kevään väreihin kun ei ole kevätkään.

Tähän loppuun vielä Tupaterrierin havainnollistava opastus piehtarointiin. Ottakaa mallia ja kokeilkaa vaikka sauna-iltana, missä lienettekin. Lunta kyllä riittää kaikille.

PeeÄäs: huomenna on kuntokuurin ensimmäinen totuuden hetki. Punnituspäivä. En tiedä millä matemaattisella kaavalla saan laskettua todelliset lukemat. Nähkääs vanhan totuuden mukaan lihas painaa enemmän kuin laardi. Mutta mikä on lihaspaino? Ehkä se huominen kehonkoostumusmittaus kertoo enemmän. Jos rasvaprosentti ei ole tipahtanut, meitsi menee Arnoldsin donitsibaariin ja vetäisee yliannostuksen kanelisokerimunkkeja!