Tänään se koitti. Tilaisuus livistää Torpasta ulos.
Iso-J nukahti ansaituille päivänokosilleen ja minä hiippailin kameran kanssa ulos. Vedin varovasti henkäyksen (keuhkot vain puolilleen) raikasta pakkasilmaa, pienhiukkasista viis veisaten.
Tuoksui raikkaalta, tuoksui talvelta.
Paras juttu oli kuitenkin kullanpunainen pallukka etelän suunnalla. Siristelin silmiäni kuin se kuuluisa murmeli joka joutuu ennustamaan talven päättymistä. Parin päivän päästä Groundhog Day'n merkeissä hätistellään murmelit pesästä ja katsotaan näkyykö varjoa.
Meidän pieneläimistämme Nasse muistuttaa eniten murmelia, joten heristelen pierunhajuista koiraa kohti taivasta, ihan vaan koemielessä. Raportoin tuloksista 2.2., virallisena Murmelipäivänä.
No niin. Tänään paistoi aurinko ja sehän meinaa henkeäsalpaavan kirkasta valoa. Yritin jahdata komeita varjoja mutta enhän minä niitä enää muistanut kun sokaistuin valosta.
Ihana valo! Talven valo! Kevään tuoja!
Iso-J on kuitenkin niin tarmokas varastoija, että pakkaa kaiken vähän turhankin säntillisesti. Niinpä kertakaikkiaan löytänyt styroxiosastoamme. Enkä jäätelökippo-osastoa. Molempien tiedän olevan olemassa.
Illalla laitan chilinsiemenet uimakouluun ja jään tuijottelemaan jäätelökupissa killuvaa styroxinpalaa ja pieniä litteitä siemeniä seuraavaksi viikoksi.
Jotainhan sitä pitää olla jännättävää joutavallakin.
Jännää on muutenkin luvassa.
Taisin lupautua erään ystäväni henkiseksi huoltajaksi hänen keväisiin kisoihinsa. Lajia en nyt mainitse enkä vielä tarkempaa ajankohtaakaan, niistä sitten tuonnempana.
Se on tavallaan vastapalvelus ystävälle. Hän oli apunani vapisemassa niissä muutamissa ratsastuskisoissa joissa yritin suorittaa harmonista yhteisliikehdintää Hilpeän Harmaan kanssa pakollisten kuvioiden ajan. Useimmiten tulos oli hylätty väärinratsastuksen vuoksi tai sitten pisteet aivan ala-arvoiset kuskin jännittämisen vuoksi.
Sittemmin opin, että vahvuuteni ovat jossain muualla, kuin hevosen selässä ratsastuskisojen aidatulla areenalla. Ja olen erittäin otettu, kun minua pyydettiin henkiseksi tueksi tuleviin kisoihin. Menen. Jos pysyn terveenä.
Uskoisin kyllä, että kunhan tästä nyt tokenen ja käyn elpymässä saagojen saaren rikinkatkuisissa maisemissa, olen valmiina vaikka mihin. Ja ehkä omakin fysiikka ehtii toipua pikkuisen.
Tammikuu alkaa vedellä viimeisiään. Lunta on maassa hädintuskin reinotohvelin varren verran ja pakkasta parinkympin kahtapuolta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Voiko tuon enää savolaisimmin sanoa? Tämmöinen outo pikkutalvi.
Iso-J poikkesi maamiesten tietotoimistossa ja sai tiirata jotain supertarkkaa sääennusteohjelmaa, amerikkalaisten pelit ja vehkeet ovat aina niin reteät. Niiden mukaan kohta puoliin alkava lumisade jatkuu maassamme lähes tauotta koko helmikuun ajan. Eihän nyt ole karkausvuosi? Mites murmelin (ja Nassen) sitten käy jos pyryssä pitää ennustaa? Ei näy varjoa, näkyykö murmeliakaan? Silloin kevään pitäisi murmeliennustusperinteen mukaan tulla nopeasti. Mutta miten kevät tulee nopeasti jos koko helmikuun pukkaa taivaan täydeltä lunta?
Voi tätä elämän jännää!
 |
| Synttäriostoksille |
Tänään Esikoinen täyttää 14 vuotta. Sai aamiaisen petiin ja kortin ja lahjaksi nettiostosrahaa. Ja laulettiinkin me Iso-J:n kanssa. Laulusta huolimatta sankari näytti kuitenkin sangen tyytyväiseltä ja iloiselta, unenpöpperöisenä ja taas pari senttiä yön aikana venähtäneenä. Kukapa olisi uskonut, että se Naistenklinikan vesipaljussa pää soikeana, naama sinisenä rääkynyt ruipelo on jo niin iso ja nätti. Ja fiksu. Ja kiva. Ja rakas.
Toivoisin niin paljon valoa ja aurinkoa teinin hetkittäin kovin synkeään maailmaan. Koulussa on ilmennyt murheita, eristämistä ja poissulkemista. Asia viedään eteenpäin Kiva-prosessin mukaan ja tarvittaessa olen valmis istumaan samaan pöytään asianomaisten teinien ja heidän vanhempiensa kanssa.
Jos meidän sukupolvemme ei muuhun pysty, niin ehkä me voimme vihdoin käsitellä koulukiusaamista ja puhua asiasta niinkuin se on. Ja kitkeä sen pois kaikkialta missä se rumaa päätään kehtaakaan nostaa.
Valoisampia aikoja odotellessa, hymyä sinunkin päivääsi. Missä lienetkin!
PeeÄääs:
Näin toimii osuuskaupan väki:
 |
| Taas yksi hyvä syy ajaa ohi |
Ja koska osa lukijoista ymmärtää 'hyvän' huumorin päälle, tämäkin saa nyt julkaisun:
MC kannibaali näyttää käyvän ABC:llä. On otettu tarjonnassa huomioon.
VastaaPoistaÄlä livistä petistä.
Ja hurrrjasti tsemppiä teinille. Ja leijonaemolle. Sellaisen olisin minäkin tarvinnut aikoinani, ei ollut.
OP
MC Kukkakaali ei uskallakaan.
PoistaTuota *köhhöh* noinniin emmää kyllä petipotilaana ole pysynyt sitten sunnuntain. Muistaakseni jo maanantaina hinasin aamulla yläkerrasta petivarustukseni tupaan ja hiippailin välttämättömissä puuhissa pitkin päivää. Välillä toki lepäsin ja nukuin.
Tänään otin vain yhdet lääkkeenjälkeiset päiväunet (2h) mutta olen kyllä sämpylänpaiston ja muun tupapuuhan ohessa lepuuttanut persaustani sohvanpäädyssä.
Teini pärjää kyllä. On tottunut olemaan outsider siitä saakka kun tälle kylälle muutettiin.
Itse olin valitettavasti yksi luokkani räkyttäjistä aikoinaan mutta sain kyllä kipeästi osumaa itsekin. Ja mitä enemmän ikää, sitä matalampi toleranssi minkäänlaisen syrjimisen suhteen.
Tätä ei jätetä kesken. Onneksi koulu ottaa nämä asiat nykyisin huomioon (ainakin täällä) ja asia keritään auki niin, ettei kenellekään osapuolelle jää mitään epäselväksi. Säännöt on kaikille samat.
Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät pidä asiaa tärkeänä. Ihan sama täihälytysten suhteen 'ei meillä ikinä'….
Törmäsin itse tuohon "ei pienessä koulussa ikinä" tai äiteeni "elämä on sellaista, se täytyy kestää". Pienessäpä koulussa hyvinkin, eikä siellä ole edes niitä vaihtoehtoporukoita. Niiden vähien kylän penskojen kanssa on pakkoaviossa kunnes voi valita toisin. Ja ei sen opettamista tarvi kiirehtiä, että elämä on joskus paskamaista, sen ehtii oppia aikuisena. OP
PoistaOnnea teinille! Mun esikoinen täyttää ens tiistaina 16!!!! Vuodet vierii ja äidin naamastahan sen näkee :P Luulisin. Tällä hetkellä mennään taas "jaksaa-jaksaa-jaksaa" teemalla. Se siitä fiktiosta "talvella nää kiireet helpottaa". Isken kirveellä jalkaani ja puren ranteeseeni, jos vielä erehdyn veistelemään jotain talvella helpottamisesta. Se ei toimi tänäKÄÄN vuonna. Case is closed ja burn out hönkii niskaan. Pakko olis saada jotain jarrua ja ehkä jopa lomaakin. Edes pari päivää.
VastaaPoistaOnneksi pääsen pikku hiljaa rentoutumaan mullan pariin. Edes purkkiin hyysättäviä chilejä ja idätysruukussa kasvavia herneitä sekä auringonkukkia. Jälkimmäiset menee suoraa syöntiin.
Talven selkä on laskennallisesti taittunut jo ennen kuin on alkanutkaan. Enää tuima helmikuu, joka voi tarjota ihan mitä tahansa. Maaliskuussa väkisin aurinko voittaa ainakin päivisin. Huhtikuussa potkitaan hankia ja odotetaan kevättä, joka saapuu jossain vaiheessa. Ei KOSKAAN liian aikaisin. Se on niin nähty.
P.S. Teiniangsti helpottaa jokaisena päivänä yli 14 vuoden. Helpottaa kummasti kaikkia samassa taloudessa eläviä. 15 vuotias voi jo keskustella jopa humoristiseen sävyyn vanhempiensa kanssa. Usko pois vain!
Kiitos. Huomenna on siis jo 14 v + 1 pv eli helpottaa?? :D
PoistaIhmeen tasaista tässä onkin ollut vähän aikaa, otettiin oikein kunnolla keskustelua, isoillakin kirjaimilla, mutta siitä alkoi ihmeen tasainen jakso. Ilmeisesti hormonit… voi ristus, nekin vielä.
Saat sitä sinäkin monelle kiepille vääntyä, et helpolla pääse vahingossakaan. Edes talvella. Vaan niin kai se on, että sitkeimmät taipuu mutteivät katkea.
Jos oikein kovasti ahistaa, hyppää subaruun ja päräytä tänne. Reitin tiedät. Anytime.
Ikävät ihmiset (miehet) väittävät, että naisista ja lapsista sitä näkee miten aika (ja naama) kuluu. En usko.
Onnea esikoiselle. Eikö vaan aika menekin hurjaa vauhtia ja vauhti kiihtyy koko ajan. Minun esikoiseni täyttää ensi viikolla 32, enkä minä ole edes vanha:)
VastaaPoistaKiitos Elina, välitän onnittelusi.
PoistaAika todellakin rientää, hetkittäin hirvittää. Hämmästelen varmaan kohta ensimmäisen lapsenlapseni rippijuhlissa jotta mitenkäs se aika tälleen huiskahti...
Ja niinkuin just eilen roskaposteista rupateltiin niin tänäänhän tässä semmoinen ikävä kökkiäinen toimivine linkkeineen köllötti :/ Poistin inhotuksen.
VastaaPoistaMiten ne muuten saavatkin ne linkkinsä toimimaan kommenteissa vaikka minä, tilin hallinnoijana en saa??
Tulipas luettua Hilpeän Harmaan tarina ja itkettyä. On nyt ollut itkettäväiset blogipäivät. Eilen kyynelehdin luettuani Alussa oli Vehkosuo -blogia ja tänään täällä. On se niin koskettavaa, kun hyvin osaa kirjoittaa noista tapahtumista ja eletystä elämästä. Snif.
VastaaPoistaTeinille onnea ja tsemiä kouluun. Itseäni kiusattiin koko yläaste ja en siedä ollenkaan sellaisia ihmisiä (aikuisia...), jotka vähättelee kiusaamista ja toteaa että "kaikkia meitä on koulussa kiusattu". Bull shit!! Toisilla on koulussa todella hauskaa ja se on elämän parasta aikaa, toiset taas saa syviä haavoja. Itse vaihdoin koulua ala-asteelta yläasteelle siirtyessä ja sattumoisin tutustuin kesän aikana uudessa naapurustossa pariin tyttöön, joita oli kiusattu jo ala-asteella ja kun niiden frendinä menin sitten syksyllä aloittamaan yläastetta, siitä se alkoi ja sain täyslaidallisen haukkumista niskaani koko yläasteen ajan. Lukio vapautti siitä sitten aikanaan. Sikäli olin onnellisessa asemassa, että mulla oli aina kavereita kuitenkin ja koulun ulkopuolisia harrastuksia (tosin tallilla ei ollut aina terveimmästä päästä, kun joskus aikuiset akatkin osaa olla uskomattoman tökeröitä 14-vuotiaille lapsille), mutta anyway, jonkunlainen tasapaino ehkä säilyi, kun oli muitakin viiteryhmiä ja en ollut yksin. Oikeat tosiystävät löysin kuitenkin vasta lukioaikaan ja elämä alkoi pikku hiljaa parantua. Mutta oikeasti onnellinen olen ollut vasta aikuisena, parikymppisenä vasta olin kunnolla jaloillani. Koulukiusaamisella on yllättävän iso vaikutus, sillä itse jouduin rakentamaan myöhemmin itsetuntoni ihan palasista, repimään kasaan sen ihan levällään olevista palasista. Kun tuossa ylästeiässä haukutaan ulkonäkö yms joka päivä, niin ihminen on silloin niin herkkä, että uskoo vaikka mitä. Minä esimerkiksi luulin ihan vakavissani silloin olevani maailman rumin ämmä. Tarvittiin isoja asioita oman ajatusmaailmani muuttamiseen ja itseni hyväksymiseen, aluksi pienin askelin ja anteeksi antamisella ja itsensä vihaamisen lopettamisella. Sitten tarvittiin myös positiivista palautetta muilta ihmisiltä. Nykyään olen ollut jo kymmenisen vuotta mielestäni hyvinkin terveitsetuntoinen ja osaan hoitaa sosiaalisen tilanteen kuin tilanteen ja olen itsevarma ja vahva ihminen. Positiivisena puolena se, että olen jo nuorena käsitellyt päässäni niin paljon asioita, että olen tullut henkisesti vahvaksi ja myöhemmin kokemani vastoinkäymiset elämässä ei ole tuntuneet missään ja suhtaudun itseeni huumorilla. Tiedän arvoni, mutta en ota sitä liian vakavasti. Jotain jälkiä kiusaamisesta on kuitenkin edelleen jäljellä, sillä olen 30 vee ja jossain kohtaa olisi kiva hankkia lapsia, mutta lasten hankinta pelottaa, koska millä voin taata, että lapsistani tulisi onnellisia. Itse kun en muista lapsuutta onnellisena aikana (vaikka mulla oli turvallinen koti ja paljon hyvääkin), mutta kaikki hyvät muistot on jäänyt huonojen varjoon. Aikuiselämästä omillani ja mieheni kanssa olen vasta onnistunut tekemään sellaista itseni näköistä ja olen ollut aidosti tosi onnellinen. Ja myös sitä mieltä, että en ymmärtäisi maailmasta paljoakaan, jos en olisi kokenut tota kiusaamista ja saattaisinhan itse olla vaikka ajattelemattoman piikikäs. Olen kääntänyt sen vahvuudeksi, mutta silti omien lasten hankinta ja kasvattaminen pelottaa, vaikkakin ikä on alkanut asiaa jotenkin helpottaa, että enää en ajattele, että joutuisin menemään terapiaan uskaltaakseni hankkia lapsia, niin kuin vielä viisi vuotta sitten ajattelin. Ehkä biologinen kello kuitenkin armahtaa, sillä tällä hetkellä uskon olevani jossain kohtaa valmis lasten hankintaan ihan näinkin, ilman terapiaa ja hoitavani senkin homman kotiin olemalla oma ja vahva itseni ja opettamalla lapselleni sen, mitä itse olen oppinut elämästä.
Ohhoh, tulipas avauduttua. Mutta anyway, kiusaamiseen todellakin pitää puuttua, sitä kai yritin sanoa :). Ja silti, siitäkin selviää ja ei se ole edes pahinta mitä voisi tapahtua :) Go on siellä!
Vahvan naisen vahva avautuminen, Marra! Tervetuloa tervehtymään - elämähän ON yhtä taistelua. Kuuntelemalla omaa sydämesi ääntä pääset perille. Aivan sama mitä kansakunta ympärillä huutelee - vain oman sydämesi äänellä pääset perille.
PoistaLasten hankkiminen - siinä ei ole järjen äänellä mitään tekemistä. Järjellä ajatellen KUKAAN ei hanki lapsia. Mutta jälleen kerran sydämen ääntä kuunnellen teet omat ratkaisusi. Ja elät niiden kanssa.
Minä luulin olevani lapsettomaksi jäävä nainen. Sitten sattui "vahinko", kun sinkkuna vietin vapaata elämää. Tässä olisi piiiitkä tarina, mitä en nyt julkisesti aio tilittää. Mutta olinpahan tukevasti paksuna oleva sinkku. Ja ei ollut mitään vaihtoehtoa - halusin ottaa vastaan kohtalon suuren ihmeen. Ja se mies, joka asiaa oli viihdenumerona polkemassa katosi (minun suurella hyväksynnällä) horisontin hämärään, kunhan kuuli ettei elatusmaksuja tarvi pelätä. Niitä ei tule. Eikä tullut. Itse olen kantanut kaiken suurella ylpeydellä.
Kas kummaa, mitä kohtalo sitten järjestikään... usko sinäkin ja luota että kohtalo kantaa mitä merkillisimmissä käänteissä. Ja että voimaa löytyy kaikkiin haasteisiin. Elämä kantaa, vaikka olosuhteet olisivat kummalisetkin.
Vanhemuus on haastava laji. Koskaan et siinä onnistu 100%. Et pääse täydellisyyteen, et voi antaa lapsellesi täydellisen onnistunutta lapsuutta. MUTTA voit antaa parhaasi niissä olosuhteissa, mitkä vallitsevat. Ja opit antamaan anteeksi itsellesi ja myös omille vanhemillesi. Opit antamaan anteeksi paljon. Ja opit paljon itse.
Itse sanoisin, että elämä olisi pahuksen köyhää (ja helppoa...) ilman lapsia. Vaan näin ilman mahdollisuutta pohtia asiaa sen pitemmälle - en vaihtaisi. Vaikka olen kahden murrosikäisen tyttären äitee.
Jokainen valitsee kohdaltaan. Kuutele Marra sydämen ääntä. Se vain vie perille :)
No siellä seuraava itkettäjä, mistä näitä nyt sikiää... :)
PoistaJoo, niin kuin sanoin, niin asiat on alkaneet muuttua päässä pikku hiljaa ja siksi uskonkin nykyään, että kykenen tuohon lasten kasvattamiseenkin jossain kohtaa (sehän ei tietty ole varmaa, että niitä edes saa, mutta se nyt ei ole tällä kertaa pointti). Jostain se usko itseen vaan tulee ajan saatossa, koska tosiaan vielä muutama vuosi sitten olin sitä mieltä, että en pysty, mutta koska teoriassa halusin lapsia "joskus", niin ajatus oli se, että terapian kautta sitten. (mikä olisi varmaan kallista, koska en ole niin "hullu", että saisin asiaan mitään kelan tukea...)
Oman äiteen kanssa asiasta on ollut melko mielenkiintoisia vääntöjä, kun äitee tietysti kaipaisi lapsenlapsia, eikä ymmärrä sitä sitten ollenkaan, että a) en ole vauvakuumeihmisiä b) lasten kasvattaminen pelottaa c) en ymmärrä miksi ihmiset ylipäätään jaksaa innostua jostain lapsista jne, Juu ja silti olen aina ajatellut, että jossain kohtaa haluan lapsia, mutta siinä nyt on ollut kaikenlaista, miksi niitä ei ole vielä yritetty hankkia. No, äiteeni ei tosiaan ymmärrä, etenkin kun olen siis naimisissa ja tuo sama mies on kulkenut mukana jo kauan. Äiti käyttää välillä todella viehättävää propagandaa aiheesta, oikein naurattaa. Kuten "miehet ei muuten aikuistu, jos ne ei saa lapsia". No, se voi olla ihan totta, mutta en ole kuitenkaan kokenut niin vakavia ongelmia sen suhteen, että mieheni tarvitsisi aikuistua, että tarvisi sen takia lapsi pykätä :). Tai sen takia, että "me ei varmaan saada ikinä lapsenlapsia, iskäkin jo sitä pohti, vaikkei ääneen sanokaan"... Juu, näinhän se on :). Jos minä jotain olen päättänyt, on se, että jos minulla on joskus lapsia, niin lastenlapsipropagandaa en harrasta. Ainakaan ennen kuin se lapsi on vähintään 37 vee :D
Mutta joo, alkuperäisen kommenttini pointti ei ollut mun lastentekopohdinnat, vaan koulukiusaamisen aiheuttamat huonot ja hyvät seuraukset. Toivon, että ne joille se on ajankohtaista, pärjäis niiden asioiden kanssa, koska teini-iässä sitä on niin haavoittuva kuitenkin. Minä tässä jo aikuisena pärjään kyllä omien asioideni kanssa ja siihen olen jo oppinut, että kaikki todellakin tapahtuu ajallaan :). Juuri oikeaan aikaan ja silloin siihen huomaakin olevansa valmis :)
Kiitos Titalle oman tarinansa jakamisesta anyway ja voi vain todeta, että tää blogistaniahan on parempi kuin sata jänistä :D
Paljon isoja ajatuksia ja paljon paljon ajateltuja tunteita. Kiitos.
PoistaMinulla kävi niin, että kun oikeastaan lakkasin ajattelemasta lapsia ja perheitä ja omaa osuuttani niissä kuvioissa, tuntuikin ihan tosi hyvältä ja oikealta päätökseltä jättää asia Luontoäidin hoteisiin. Ja niin hän hoiti, että nykyisin kahta teiniä yritän kasvatella vahvoiksi naisenaluiksi.
Hyvät niistä tulee, omalla kokemuksellani koulin ja jossain vaiheessa luovutan ohjakset heille itselleen. Ja Luontoäidille.
Ei kaikkea voi (eikä edes kannata yrittää) ajatella varmaksi ja valmiiksi. Sattumalle pitää jättää sijaa. Tai se ottaa sijansa kuitenkin.
Tosi kauniit ulkokuvat!
VastaaPoista