Katsaus lähihistoriaan: Auttavat puhelimet

Edellinen osa: Katsaus lähihistoriaan: Hornan liekit

Kirpputorilöytö: uusi sorvi

Miten paljon mahtuu yhteen lauantaihin kitumusta, kärsimystä, ketutusta, potutusta?

Samaan aikaan kun minä kieriskelin hiljaisella hiilloksella unenpuutteesta ja pahoinvoinnista verestävin silmin, Iso-J tankkaili autoaan ja meinasi suunnata siitä saunapuiden hakuun. 

Valmista pinomottia odotteli ihan pienen matkan päässä, senkun haki vaan. Peräkärrynkin sai aina tarvitessaan lainaksi ja pinot tehnyt papparainen antoi lastausohjeita ja turisi entisestä elämästään laajemmilla jängillä. Parhaat jutut yleensä kuulee vanhan kansan vanhoilta parroilta. Niissä ruma sana sanotaan niinkuin se on ja turhista ei valiteta.

Kylän huoltiksella on harvoin ruuhkaa, sillä siellä myydään varmasti tämän läänin kalleinta menovettä, diiselikiisselinkin tolppahinta on rapsakat 1,76 €/l tai ainakin lähes tuota luokkaa. Lauantaina paikalla oli paikan entinen omistaja ja joku huoltohemmo fiksaamassa mittareita, maksu käteisellä käteen. Parilla kympillä kiisseliä tankkiin ja menoksi. Voi veikkoset se menovesi oli semmoista nektaria, että tämänhetkinen litrahinta lasketaan satasissa! Malttakeehan, juttu etenee.

Eipä kiitänyt kiituri kymmentä kilometriäkään kun hyyyyyyyytyyyyyyyi ja jurahti ikävästi. Käryävän muovin katku ei houkuttele innokkaintakaan ajomiestä yrittämään uudelleenkäynnistystä, joten huoltokansio käpälään ja luuri käteen. 

Onneksi on näitä Assistancevakuutuksia ja ajoturvajuttuja jotka pitävät huolta tielle hyytyneiden autojen poiskorjaamisesta. Nykyautojahan ei pajavasaralla enää korjatakaan vaan niille kytketään piuhat ja usb-liittimet tietokoneeseen ja katsellaan sitä reittiä missä vika luuraa.

Iso-J odotteli tienposkessa aikansa. Paikalle tuli Avikselta vara-auto ja Pösötti hinattiin hinausauton kyseenalaisen kunnian podiumin korokkeelle. Iso-J muisti sanoa vara-auton tilavaatimuksista niin, ettei sieltä tuotu pienintä rellua vaan pitkälle miehelle jalkatilaa tarjoava octavianpötkylä.

Puut lastattiin ja Puuntoimittaja-Pappa ajeli omalla johtotähdellään kuorman Torpan riihelle, Iso-J parkkeerasi skodzillan pihaan ja oletti illan ajojen olevan siinä.

Samaan aikaan minä vihdoin oivalsin, että kas, keho tyhjeni, kipu jäi. Ja kipukeskittymä oli kiivaimmillaan oikealla puolella runnottua kroppaani. Sieltä entisen (poistetun) sappirakkoni tienoilta tuntui nytkin lupaava syke. Äitikulta paikalle, tilanneanalyysi ja luuri kouraan.  Nyt ei soitettu sen kummempaan Assistanceen kuin sairaalan ensiavun neuvontanumeroon.

Hoitaja oli varsin ystävällinen ja asiallinen, mutta siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt kyetä puhumaan, meinasin vain sähistä. Sain kuitenkin asiani selväksi ja ohjeet soittaa 112, lanssilla sairaalaan ja äkkiä.

Ehdin juuri ja juuri laskeutua alakertaan, vaihtaa vähemmän röhnäiset lökärit jalkaan ja etsiä puhtaan hupparin kun kyyti jo kaarsikin pihaan. Tupaan marssi (Iso-J:n kauhuksi kengät jalassa) kaksi reipasta ja riuskaa ensihoitajaa jotka toivat mukanaan mittareita ja pakkeja ja mitälie härpäkettä. Heilläkin oli auttava puhelin mukanaan ja sieltä saamiensa ohjeiden mukaan tuikkasivat tippaletkun paikoilleen ja tropit valumaan. Hups hei kun heilahti olo mukavan puolelle, kunnolla keinutti ja kipu läksi. Melkein laulatti.

Niin sitä sitten lähdettiin, ensin Torpan ovista paareilla ulos ja portaita alas (onneksi on laajat raput) ja lanssin kyytiin. Ovet kiinni ja reissuun. 

Yritin sumakan järkeni viime rippeitä pinnistellen kerrata hoitoraporttiin taudinkuvan vaiheita ja kellonaikoja mutta mitään kovin järkevää en tainnut saada ulos, laulatti vain. Hihittelin tipattoman tammikuun iloista, pitkä ja tipaton, synkkä ja hipaton. Ja tippa valui tasaisesti suoraan suoneen.

Eikä tässä vielä kaikki.

Tämä ON sorvi, minun sorvini, työpöytäni. Ikää on sata tai kymmenen vuotta mutta istuu tuvan nurkkaan kuin heltta kanalle päähän. Tästä tulee Torpan Armon konttorin kulmakivi. 

Tarina jatkuu, voit olla varma, että käänteitä riittää.