Muuttoliikennettä

Olipahan päivä.
Aamusta asti jännäsin ja murehdin illan hevosmuuttoa. Nakkasin uskomuspillerit sekä hevosten, että omaan kitaani vajaata tuntia ennen arvioitua lastausta. Joka olikin sitten ihan läpihuutojuttu. Tamma kävellä löntysti koppiin ihan niinkuin homma olisi jokapäiväistä kauraa.

Korostan nyt tässä, että kahteen vuoteen ne juttaat eivät ole täältä poistuneet muuten kuin omin jalkoineen. Kumijalalla eivät ole kulkeneet saapumisensa jälkeen. Josta btw, on reilut kaksi vuotta, yksi kuukausi ja jokunen päivä päälle. Ei sillä, että minä olisin laskemalla laskenut...

Sörsselssöniä jännitti lastaussilta ja ruttuinen matto (voi kauhistus sentään mikä lellipentu) ja The MiesPoni mietti kaikkinensa viitisen minuuttia ennenkuin antoi periksi kaurakipon ja leipäpalasten kutsulle. Nuorimmainen talutti ihan itse oman poninsa koppiin. Taas yksi asia jota ei opeteta ratsastuskoulussa. Hevosenomistajan on ihan itse nämä asiat opeteltava.

Etukäteen jännäsin, mahtuvatko mokomat ryhävalaat koppiin, en nimittäin ollut ollenkaan varma, riittäisikö trailerin leveys. Laidunruoho on tehnyt tehtävänsä ja kumpaisenkin tankki on täytetty piripintaan.

Loppujen lopuksi kumpikin hevonen seistä tökötti omilla paikoillaan. Luukut kiinni ja baanalle.

Minulla oli oman kiesin kontti ja takapenkki täynnä satulahuopia, varusteita ja ruokia. Onneksi muutto ei tullut talvikaudella, mihinkä minä olisin tunkenut kaikki oletettavasti tarvittavat loimet...

Matkahan ei ollut pitkä, kaikkinensa vajaat viisi kilometriä. Purku sujui nätisti ja hallitusti. Töttis pahoitti mielensä tosi kovasti kun joutui ihan yksin karsinaan eikä Sörsselsson ollutkaan kosketusetäisyydellä viereisessä kopissa. Poni seisoi portinvartijan boksissa ja tarkkaili erittäin kiinnostuneena tallin pihan ja käytävän tapahtumia, huuteli vähän (poikamaisen kimakalla falsetilla) välikommenttejaan. Sepä siitä. Tammaa kiehutti huolella. Se jopa keuli, mokoma manaatti.

Kun kamat oli levitelty suunnilleen oikeille paikoilleen, iltapuurot laitettu tekeytymään ja hevosemme hiljentyneet, katsoimme hyväksi poistua paikalta. Huomenna nähdään uudelleen.

Rauhoittava tekstari tulikin heti kahdeksan jälkeen: Rauhallinen rouskutus tallissa. Eivät ne meidän hevoset nyt ihan toivottomia tupajumeja olekaan. Niihin pitää vain luottaa, niinkuin englantilainen hevosnainen minua taannoin opasti: Trust your horse. He knows better than you do.

On tämä niin outoa. Tallissa isännöivät nyt marsut, niiden pajatus ja kuikutus viiltävät korvia.

Tämä kartanpuolikas on hallinnut tuvanpöydän nurkkaa sunnuntaista saakka, kiitos Satu. Nyt kun hevoset ovat poissa, Peetun hoitopaikka varmistui ja Veli Milton palasi yön kestäneeltä harharetkeltään, voin ehkä itsekin tutustua karttaan. Olen tosin lisännyt jokusen täpän Google Earthin karttaan. Nämä paikannusohjelmat ovat kyllä pahuksen käteviä. Laittaa vain tavoitepisteen ja sitten päivittää puhelimensa sijainnin. Reittiopas opastaa perille.

Voisihan sitä miettiä, mitä satelliitti kertoo liikkeistäni Valvovalle Isolle Veljelle. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että tiedustelupalveluilla on tälläkin hetkellä pikkuisen isompia päänsärkyjä kuin meikäläisen hönöilyt jossain Costa del Solin vuoristoteillä ja rantabulevardeilla.

Huominen on hommaa täys ja illalla parkkeeraan itseni silityslaudan ääreen. Keskiviikko hyökyy kyllä niskaan mutta jotenkin se tuntuu vielä kovin kaukaiselta. Petollinen tunne.

Tämä tältä erää tästä aiheesta.

Pysy kartalla, missä lienetkin.

PeeÄäs:
ilolla totesin kuukauden kilpisoturin tehneen tehtävänsä. Harva hoksasi, että siellä oli (ja on) päiväkirjamerkintä myös kesäkuun viimeisen päivän viimeisille minuuteille :D