Kirjotan tätä persus tanakasti Appivanhempien nahkakalustossa. Lento oli tasaista kyytiä, laskeutumisaika oli 19 minuuttia etuajassa ja kaikki ylipainoiset pregnant elephant -punaisen koodinauhan saaneet matkalaukkumme saapuivat remmille nopeammin kuin ehdittiin edes haaveilla.
Noutajammekin yllättyi, oli juuri saanut kahvit käteensä kun törmäsimme Starbucksissa. Pikaiset kahvit ja kyyti Espooseen lähti, aikataulussa sekin.
Tuntuu vähän hassulta olla taas täällä... pää ja osa sielusta on vielä siellä missä tähdet tuikkivat yötaivaalla ja kaihoisa kitara soi jostain puistikon katveesta. Ja kissat kihisevät omaa elämäänsä.
Anopin kahvikalusto kärsi yhden tassin verran tappiota, Rusina puolusti omaansa sen verran pontevasti, että tuli heittäneeksi posliinifrisbeen katuun.
Nyt osoittaisin suurta viisautta vetäytyessäni yöpuulle. Aamusta pitäisi hankkiutua kehälle ja siitä tuttua reittiä takaisin kotikonnuille. Ehkä tämä kulttuurishokki vähitellen tasottuu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ohitamme Pohjois-Karjalan läänimerkin.
Kotona on kaikki hyvin. Äitikulta ei ole yksin, hänellä rintamaa turvaa neljä karvakoipea. Nassen ja Peetun jälleennäkeminen oli ollut riemuisa. En ole kuullut hevosista muutamaan päivään, mutta yleensä se on vain hyvän eeltä. Harvat ovat ne hevosenomistajan päivät jolloin ei tarvitse olla huolissaan elukoiden kunnosta, voinnista ja sielun symmetriasta.
Naapurin lomalaisvieraat olivat käyneet fiksaamassa lammasaitaa joten nyt nekin pysyvät siellä missä pitääkin.
Mieli on levännyt, sielu on levännyt ja iho kantaa auringon väriä vielä muutaman viikon.
Enkä yksin minä, vaan myös koko meidän perhe on rento, levännyt ja monta huimaa, hauskaa ja kivaa kokemusta rikkaampi.
On kiva iloita kun ilon voi jakaa monen kanssa. Tästä riittää meille kaikille vielä pitkäksi aikaa.
Ja kuviakin piisaa. Täyttelen kamerattoman kauden blogikirjoituksia näillä auringon ylivalottamilla kuvilla. Tuoksuja ja tunnelmia en saa valitettavasti välitettyä. Mutta kyllähän te osaatte kuvitella.
Kiitos meidän lomasta!
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän Torpan matkapäiväkirjan tällä kertaa.
Hasta luego, Espana!
Kohti arjen haasteita, kuin raivo härkä... onneksi päivä nimeltä sunnuntai on vielä turvatyynyn roolissa ennenkuin arki iskee päälle... kuin raivo härkä.
vell kam päk!!!!
VastaaPoistaThanx, kurvaillaan kehä ykkösellä itään
PoistaAivan superonnistuneen loman lopputulema on aina kummallinen välitila loman ja oman rakkaan kodin ja arjen välissä. Jos sitä ei olisi, ei osaisi enää erottaa nyansseja ja se on sitä elämän parhautta. Välimeren sinisyys ja *carpe diem*- elämäntapa on koukuttava, siitä emme pääse ja hyvä niin:). Mutta kotiin aina ihana tulla ja välillä sieltä lähteminen on yllättävän raskasta, ainakin niin kauan kun istut autossa tai pääset ainakin lentoasemalla. Mutta niinhän sen pitää ollakin, muuten se ei olisi Koti Isolla K:lla.
VastaaPoistaKiitos Anonyymi. Nyt kirjoitit niin viisaita, että kopioin tekstisi sanasta sanaan päiväkirjamerkintään. Siinä on nimittäin kaikki.
Poista