Ei voi tietää

Liljapenkin viimeiset lumet

Ihmisen elämä tuo eteen asioita jotka vain tapahtuvat. Koska niiden täytyy tapahtua. Ilman logiikkaa. Ilman reiluutta. Ilman armoa. Tämä päivä toi tietooni asian, jonka vaikutukset leimaavat monen läheisen ja rakkaan elämää, heidän eliniäkseen. Tuovat eteen uusia tunteita, sävyjä ja arvoja. Asia on niin tuore, niin vaikea ja lohduton, etten valitettavasti kerro enempää, en voi enkä kehtaa. Omalle kohdalle ei nyt osunut, mutta riittävän lähelle, taas kerran.

Aiemmin aamulla, kun kaikki oli vielä hyvin, paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Perilliset lähtivät fillareilla kouluun ja minä sain kyseenalaisen ilon viedä koirapojat aamulehden hakureissulle. Eihän se matka ole pitkä, mutta kun kaksi tomeraa terrierintynkää ryysää eteenpäin kevään kuumottavien hajujen lumoissa, on siinä oikeasti pitäminen. Flexitaluttimella heitän naakkaa heti kun semmoisen naukujan näen. Vanha kunnon valjaspaja Wahlstenin nahkaremmi osoittautui taas kerran kaikkein parhaaksi koirantaluttimeksi. Harmi, että niitä on vain yksi.

Lähdin sitten Äitikullan kanssa hankintareissulle kaupunkiin. Oli sinne ihan asia-asiaakin ja samalla hommattiin ensi kesän siemenperunat, istukassipulit ja nätti setti yrttien siemeniä. Ja hevosten talviporkkanasiemenet. Isoin pussi mikä maatalouskaupasta löytyi, kokoluokkaa kolhoosi. 

Toivotaan hyvää satovuotta ja onnistunutta talvisäilytystä, ovat nämä söpönokat kaikkien maailman porkkanoiden arvoisia.

Leipomomyymälän ja apteekin pihalla onnistuin sitten tekemään likimain mahdottomasta mahdollisen.
Onnistuin todellakin kolhimaan vasemman polveni auton oven ja auton rungon väliin. Nyt se polvi on kipeä. Kävin testaamassa juoksulenkillä ja pakko oli kävellä välillä. Ärsytti. Nyt on saunan päälle hölvätty tuo kapinen polvi linimentillä (MSM for Horses) ja aivan pian siirryn vaateriin sitä lepuuttamaan.

Niin miten ihminen voi jättää polvensa auton oven väliin?
Pitkänhuiskeiden sirosäärteni takia nyt ei ainakaan. Meikä on mallia maatiainen eli tappijalka. Roteva.
Siinä nyt kävi niin, että avasin kuskin oven, istahdin puoliksi penkille, vasemman jalan jätin vielä ulkopuolelle kun asentelin käsväskyä ja leipomo-ostoksia oikeille sijoilleen.

En nimittäin voinut olla varma mahtuvatko ne siihen koloon jossa normaalisti ko. tavarankuljetinta säilytän. Varaudin tällä puoli-istuvalla asennolla mahdolliseen autosta takaisinnousuun ja takaoven käyttöön. Silloin se vihamielinen ovi vaan kertakaikkiaan teki paskamaisen tikkinsä, yritti sulkeutua itse. Voimalla ja pontevasti. Tietysti se pahkeisen polvi oli siellä saranpuolen kohdalla jolloin kovin isku tuli... tadaa... POLVEEN!

Tällä varmaan voittaa vuoden TosiNuija palkinnon. Se toki mahtuu sinne Hyvä Äiti -pokaalin viereen. En tosin osoittanut suurta sivistystä enkä itsehillintää vaan latelin kaikki osaamani kirosanat, suomeksi, saameksi ja gothamcityksi. Äitikullan kuullen. Taisi mennä mahikset Hyvä Tytär titteliin... Ehkä mä saan lohdutuspalkinnoksi pankin heijastimen ja aasinmyssyn.

Joo, aina voi tyriä. Aina voi sössiä ja aina voi epäonnistua. Siitä vaan, leuka rintaan ja nöyränä kohti uusia vastoinkäymisiä. Olin ihan varma, että kotipihalla liukastun ja lennän persiilleni. Oikein odotin, että koska lähtee jalat alta. Ei lähtenyt multasäkkejä raahatessa, ei lipsunut perunasäkkejä kantaessa, ei edes silloin kun Veli Winston juoksi aitan alta suuresti parkuen tassujensa märkyyttä ja luikahti längistä läpi, suoraan auton penkille. En siis rojahtanut märkään pihavelliin (petyin), mutta kissa sentään suttasi ennestään hävyttömän hieman siisteysrajoitteisia penkkejä.

No siitähän se siten lähti, suma aukeamaan. Tuli sähköpostia, tuli viestiä. Piti miettiä mitä voi kertoa ja kenelle. Erityisen huolellista harkintaa vaati tehtävän kohta 'miten'. Koska minulla ei ole vastausta kohtaan 'miksi', vetosin niukkaan tiedotuslinjaan ja asian keskeneräisyyteen. Illalla paha olo kuristi kurkkua niin, että oli pakko päästä nollaamaan ajatuksia ja käydä kokeilemassa juoksua.

Se toimi terapiana niinkuin ennenkin. Ja sitten se perhanan polvi sanoi "niks, en tykkää".
Niinpä kävelin kotiin, en erottanut oliko pintaan kihonnut märkä aine tuskanhikeä vai ihan normaalia aineenvaihduntaa vai kenties kevyttä kevätsadetta. Silmissäkin kirvelsi, silmähikeä varmaan.
Ilma oli sentään happirikas ja näin ollen ainoa lohdullinen asia. Oli helppo hengittää.

Iltatallin jälkeen hiippailin vaisuna saunaan. Ei voi tietää. Ei voi ymmärtää. Nallekarkit eivät taaskaan menneet tasan. Minä lopetan toistaiseksi turhasta valittamisen tähän. Yritän elää jatkossa jokaisen päivän niin, etten olisi ainakaan tahallani kenellekään paha tai häijy. Että olisin sovussa itseni ja läheisteni kanssa.

Kun sitä ei voi koskaan tietää.

Onni on oma ystävä

PeeÄääs:
voisiko joku fiksu ja smartti kertoa minulle mistä tässä Putinin poisto roistolistalta -kohusta on kyse? Mitä hemmettiä me teemme sellaisella poliisiylijohdolla, joka on hätäpaska puntissa pyytelemässä anteeksi kun luiskahti julki tieto, että Putin on epäilyttävä henkilö? Kaikkihan sen tietää, että on. Potentiaalinen vihollinen. Jonka armeija jyrää meitin ennenkuin ehditään edes tajuta mikä meihin iski.

Siis oikeasti, arvatkaa mikä hulahtaisi poliisiylijohdolla punttiin heti, kun tietäisivät (tai uskaltaisivat ajatella) mitä Putinin miliisien listalla on? Nehän tietävät mitä meidän valtionjohto syö lääkkeinään, mistä ostavat ruokansa, paljonko on tilillä täppiä ja mitkä ovat lemmikkien nimet ja syntymäpäivät.

Yllättävän moni taunotavallinen on edelleen ei-toivottu henkilö Venäjälle siksi, että sattui jollain Leningradin reissulla vuonna -82 vaihtamaan sukkahousuja ja Valintatalon muovikasseja vodkapulloihin.

Meillä Suomessa tästä seuraa sitä, että joku sihteeri ja kenties pari pomoa saavat syytteen tiesmistä ja ainakin viraltapanon ja puoli tasavaltaa matelee anteeksipyyntöpuheidensa kanssa audienssia Putinilta. Jota ei voisi vähempää kiinnostaa millä listalla hän on. Kun tietää kuitenkin olevansa, monellakin. Hänellä on aina pidempi lista. Meistä suomalaisista.