Tulihan se sieltä

Se tunne kun saa viestin asiasta jonka on hiljaa mielessään jo tiennyt tapahtuvaksi. Se tunne ei ole kiva, ei millään tasolla hyvä.

Eilen sain viestin ihmiseltä, joka on pyörinyt ajatuksissani, kieppunut välillä lähempänä, välillä loitontuen. Tiesin, että lähiaikoina tulen kuulemaan hänestä jotain.

Uutinen ei ollut hyvä, harvoinhan erouutiset kivoja ovat. Mutta ehkä se on heille portti uuteen elämänvaiheeseen. Toivottavasti parempaan. Tiedä ystäväni jos tätä luet, että tänne olet tervetullut akkujasi lataamaan. Lepoa en lupaa, töitä kylläkin.

Olisikin pahuksen kätevää, kun tietäisi hyvät ja iloiset, onnelliset ja autuaaksi tekevät uutiset ennalta. Mutta niistä ei kyllä saa minkäänlaista vihiä edes silloin, kun on vaipumaisillaan epätoivon surkeaan suohon. Joskus edes yksi toivonkipinä voi puhaltaa sisun uuteen roihuun. Olisi ihanaa saada kilauttaa kaverille ja kertoa varmana faktana, että kuule, rimpuile vielä tovi, sitten se homma selviää ja kaikki kääntyy hyväksi.

Sen sijaan nämä ikävät etiäiset, tai miksi niitä nyt pitäisi sanoa, nämä kyllä kuuluttavat tulostaan pitkälti etukäteen. Ärsyttävää. Olen oppinut painamaan nämä asiat takavasemmalle ja tiedän, että sieltä sitä sitten ryykäistään eturiviin kun on Uutisen Aika.

Eikä ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Sen verran noitaa minussakin on, että jonkinlainen, mistä lie alitajunnasta kumpuava vaisto kehottaa varomaan tiettyjä ihmisiä, joskus jopa eläimiä. On ollut kohtaamisia joissa olen kokenut aivan oikeaa kylmää kauhistusta. Olen tiennyt katsovani aidosti pahaa ihmistä silmästä silmään. Enkä ollut väärässä. Valitettavasti.

Onneksi niitä on harvassa.
Onneksi lähipiirinsä voi valita, onneksi voi pitää etäisyyttä niihin joiden lähellä on paha olla. Ketäänhän ei nykyisin karkuun pääse, aina on joku joka tuntee jonkun joka onkin jo ylin ystävä tämän ei-toivotun henkilön kanssa.

Tämä ei liittynyt mitenkään aiemmin mainitsemaani ystävääni, liittyy vain jollain tavalla vahvojen vaistojen kanssa elämiseen. Se ei ole aina helppoa.

Ja tulihan se jonkinasteinen talviflunssakin, pakkohan sen oli tulla. Poissa ovat onneksi ne viikkojen flunssat, tulehduskierteet ja iänikuiset kröhät jotka olivat kyseenalaisena talvi-ilonamme kaupunkilaisvuosina.

Tämän päivän makasin peittojen alla ja tein vain välttämättömimmän. Kuumetta ei ole mutta jatkuva palelu ja silmien aristus kertovat, että tauti kytee. On syytä värkätä yömyssy inkivääristä, kuumasta vedestä ja sekalaisista tropeista joita mömmökaappini sisältää. Mömmökaapissa ovat vitamiinit, lisäravinteet ja yrttiliemet. Ei mitään sellaista, jota kunniallisena kansalaisena itseään pitävä naiseläjä ei saisi säilytellä. Huomenna täytyy kiivetä heinävintille katsomaan mitä yrttejä kuivasin syksyllä, kyllä siellä ainakin iisoppia pitäisi olla sen verran, että saan tujakat räänirroitusteet keiteltyä.

Huomiselle on luvassa runsasta liikennöintiä, parasta olisi Torpan Armon olla kunnossa. Tai ainakin tolpillaan. Aamupäivällä pihaan tulee pellettikuorma, otettiin talliin tuhannen kilon nyssäkkä kuivikepellettiä kun hinta oli tikistetty pieneksi. Niillä kyllä pärjätään pitkälle loppuvuoteen, yllättävän riittoisaa tavaraa.

Todennäköisesti aamuliikennöinnin aloittaa Teräspappa Viljami jonka mersun nokka kääntyy pihatielle heti aamuseitsemän aikoihin, peräkärryssä puukuorma tikulleen viivasuorissa riveissä. Ne puukuutiot on tiiviisti pakattua, ei tarvitse ilmasta maksaa.

Ison uunin lämmityspuita on vielä toisenkin talven tarpeisiin, mutta kolmikymmensenttiset hellapuut (saunapuut) loppuivat kesken.

Tiesin, että joku moka oli tehty polttopuiden suhteen kun syksyllä katsottiin, että näillä kyllä pärjätään kesään. Joo, unohdettiin se, että leutona talvena ulkosaunaa tulee käytetyksi ahkerasti. Siellä on vesipata, kiuas ja takka. Kaikki nielevät tuhottomasti puuta.

Normaalina (hiton kylmänä) talvena kylmimmät kuukaudet sinnitellään sisäsaunan varassa.

Tämä talvi on toistaiseksi ollut yllättävän leuto. Vähäsateinen ja kertakaikkiaan inhimillinen. Vaikka valon vähyys on välillä meinannut viedä vähäisenkin järjen joka vielä nupissa tuikkii.

Ja tulihan se Iso-J:kin kotiin isolta kirkolta.
Sitä on jotenkin paljon rauhallisempi kun koko oma porukka on saman katon alla. Illaksi kotiin, niinhän sen pitää mennä.

Näihin riemukkaisiin kissapedon singahtelukuviin on syytä päättää tämä katsaus henkimaailmaan ja vähän maallisempiinkin murheisiin. Huomenna on jo perjantai (taas) ja viikonlopuksi riittää toimintaa. Perillisillä on lauantaina koulupäivä ja sunnuntaina Peetu tassuttelee ensimmäiseen näyttelyynsä.

Kuvat ovat Hanna R:n otoksia, Ellin pennukka Väinö on vauhdikas tapaus. Ja niin esitti kilttiä ja rauhallista kaveria täällä ollessaan. Mä sanoin jo silloin, että toi tyyppi on puijarikoijari. Ja niin onkin. Ihan mahdoton liito-orava.

Singahtele sinäkin viikonloppua kohti, missä lienetkin!

PeeÄäs: tässä on timmi mimmi ja asennetta täynnä:

P!nk: Try