Hataria muistikuvia

Kuvat otettu 8.2.2013 joten silloin ainakin paistoi aurinko. Tirpat, mitä lie sirkkuja, ottivat aurinkoa piharakennuksen katolla, tuo taitaa olla se bright side josta Monty Pythonkin mainitsi. Se, mistä herra python tuli mieleeni jääköön tällä kertaa mainitsematta.

Auringossa on ilmiselvästi uutta tehoa. Nyt se on latautumassa lumisadepilvien takana, eikä näy muuten, kuin lisääntyvänä valoisuutena. Ilta illalta valoisa aika venyy pidemmäksi. Ei tästä enää pitkälti ole yöttömään yöhön, hätäisesti laskien noin neljä kuukautta.

Lunta satoi viikonlopun riemuksi mutta ei sentään ihan ameriikan malliin. Siellä kaikki on niin suurta, lumisateetkin. Minulle riittää jo vallan hyvin tämä lumimäärä. Enempää en tohdi toivoa, pitäähän sitä muillekin piisata.

Näennäishurskaasta toivomuksesta huolimatta, tai juuri sen takia, uutta lunta on luvassa. Silti päästin hevoset ulos ilman nuttujaan, saavat piehtaroida puhtaassa lumessa ja hoitaa hipiäänsä. Paikkakunnan täsmäsää osasi kertoa, että hevosten tarhausaikana ei montaa hiutaletta tule, illalla ehkä enemmälti.

Sunnuntaina juoksutettiin molemmat hevoset. Hankihumpalle en ehtinyt, kiirettä nähkääs pitää arkena ja pyhänä.  Soosi osaa jo hienosti ravata komeata showravia, molempiin suuntiin kohtuullisen hallitusti. Toki minäkin kehityn liinanpitäjänä ja opin lukemaan hevosta myös metrien päästä aina vain vikkelämmin. Sitä pitää itseään osaavana juoksuttajana kun kerran on omistanut hevosen, joka juoksi ympyrää halutussa askellajissa, vapaana. Semmoinen oli Herra Harmaa.

Viikinkihevosen kanssa homma ei olekaan ihan niin helppoa. Koko ajan pitää olla tarkkana, valmiina ja pajattaa kiitosta sekä ylistystä. En tiedä kumpaa kiitän enemmän, hevosta vai yläkerran isäntää joka kerta toisensa jälkeen säästää meitä isommilta kolhuilta.

Sattuneesta syystä juoksutussessiosta ei ole kuvia. Osaamisemme ei ole vielä sillä tasolla, että pystyn hallinnoimaan samanaikaisesti hevosta, juoksutusliinaa, raippaa ja kameraa. Ehkä vielä joskus.

Veli Milton kyttäyskeikalla

Viikonloppuna pohdin kerran jos toisenkin ajankäytöllistä osaamisani. Se on luokattoman huonossa jamassa. Minä toki tiedän, että on olemassa valtaisa joukko ihmisiä, joilla on tuhat rautaa tulessa, kiirettä kaikilla rintamilla. Vielä enemmän kuin minulla konsanaan. Mutta koska oma napa on armain, pohdin asiaa puhtaasti omalta tontiltani.

Ensinnäkin tein sen havainnon, että minun (varmasti monen muunkin) päiväni rakentuu säännönmukaisesti toisten aikataulujen mukaan. En voi itse vaikuttaa siihen, ainakaan helposti saatikka ilman kohtuullisen epäreilua syrjintää. Liika tunnollisuus, sen myönnän taakakseni. En osaa sanoa ei.

Arki ja viikonloput eivät juurikaan eroa toisistaan. Viikonloppuina kyydityksiä on vähemmän, mutta viikonloppuisin on sitten paljon semmoista tekemistä mihin ei viikolla pysty. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden kokonaisen päivän tekemällä kaikki omassa tahdissani, omassa rauhassani, silloin kun tuntuu siltä, että ylipäätään huvittaa tehdä mitään. Tai jättää kaikki tekemättä.

Eläimet ja perhe-elämä pitävät huolen siitä, että juoksen kilpaa kellon kanssa myös viikonloppuna.

Suurin osa juoksemisista liittyy erinäisiin harrastuksiin. Eilen juoksin juoksutushommista takaoven kautta torppaan, vaihdoin lennossa farkut, nappasin pari nyyttiä mukaani, vaihdoin takin ja juoksin etuovesta autoon ja suhasin Esikoisen kanssa kaupunkiin. Aikaa koko talon läpijuoksuun siihen sisältyvine toimenpiteineen kului noin kolme minuuttia. Onneksi olin pakannut kamat ajoissa, jonain aiempana joutohetkenä.

Hiipivä pantteri

Alan vähitellen hyväksyä aiemmin kammoksumani sanan ruuhkavuodet olevan totista totta omallakin kohdalla.

Jep. Ruuhkavuodet olkoot nämä. Onpahan jotain mitä voi konjakkihönössä sukkaa kutoessa mummona muistella.

Tarkoitus ei ole valittaa. Ei hemmetissä. Sen kuitenkin tunnustan, että nyt väsyttää aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Ehkä nämä nykykiireet olivat syy siihen, että koin ns. liikunnallisen heräämisen. Hyväkuntoisena jaksaa paremmin?

Siitä pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että olemme välttyneet flunssilta, kröhiltä ja muilta sairauksilta, toistaiseksi.

Ettei aivan valitukseksi menisi, tiedän nytkin erään jota väsyttää aivan tolkuttomasti. Iso-J:n armoton herätyskello piippasi aamulla neljältä ja Pesolito pörähti tielle viideltä. 

Tänään lupasin olla kiltti itselleni ja siivosin kalenterista kaiken ylimääräisen, mukaanlukien salitreenin. Minä en lähde kaupunkiin tänään. Aamuhommien jälkeen yritin pötköttää soffalla ihan vaan rentona. Ei onnistunut. Sitten päätin kokeilla laskunmaksuterapiaa. Yleensä se, että on maksanut kuukauden laskut, helpottaa kummasti päänsisäistä painetta. No sen tein ja hankkiuduin taas isosta eurokasasta eroon. Eipähän tarvitse tässäkään kuussa keittiöremonttia suunnitella.

Koska silmäni laajentuivat kauhusta nähdessäni tilille jääneen saldon, on turha kuvitella rauhallista päiväunituokiota. Silmät rävähtivät niin auki, että hädin tuskin asettuvat ennen puolta yötä.

Ei mun olisi lintupaistia mieli tehnytkään, ovi auki!

Eilen minulle jäi tovi aikaa seurata russeliryhmän treenejä. Voi sitä hännäheilutusta, ähinää ja vipellystä mikä mokomista tappijaloista lähtee kun ne oikein innostuvat. Peetu on pieni, veljeensä verrattuna. Ja pikkuinen Minni-tyttö on ihan minimini. Jokainen omanlaisensa väkkärä. Mutta yllättävää kyllä, yksikään näistä ei ollut maanisesti pomppiva superpallo joka räksyttää ja rähisee tauotta. Kun ne tekevät töitä, silloin mennään sata lasissa ja seuraavassa hetkessä ollaan vaan ja hengaillaan. Kaikessa rauhassa.

Peetukin porhalsi pentuagilityn radalla kuin tornado ja sen jälkeen istuksi tyynenä kuin buddha.

Taas yksi ennakkoluulo murrettu. Osoitettu turhaksi yleistämiseksi. Kaikki russelit eivät ole sekopäitä vouhottajia.

Kukahan murtaisi tämän kovasti tapetilla olevan hevosenlihaskandaaliin liittyvät ennakkoluulot? Äkkinäinen arvelisi, että maailmasta poistuisi nälänhätä joutuisammin kuin rahat pienyrittäjän tililtä, jos ihmiset saisivat jaetuksi kaiken ruuan ylituotannon kysynnän ja tarjonnan mukaan. Se määrä, minkä me heitämme roskiin tai jota emme katso jostain syystä voivamme syödä, ruokkisi koko maailman väestön. Siinä on kuitenkin tuo JOS. Kolme kirjainta jotka vaikuttavat paljon ja paljoon.

Jos nyt olisin niin viisas kuin hetkittäin uskottelen itselleni olevani, oikaisisin itseni soffalle ja miettisin kaikkea sitä hyvää joka osakseni on koitunut. Jättäisin murehtimisen vähemmälle ja hyväksyisin sen, että maailma rullaa radallaan vaikka löhnöttäisin evääkään heilauttamatta tunnin. Tai toisenkin.

Pitäisikö kokeilla? Uskaltaisinko? Milloin konditionaalista tuli näin hallitseva? 

Mietin sitä ja palaan myöhemmin.

Pysy kartalla, missä lienetkin.