Tahmassa

Vääräuskoisen paskiaislullat... eiku

Tuskin oli suupielet pyyhitty laskiaispullien äklönmakean mantelimassan ja tuhdin kermavaahdon jäljiltä, kun tuli taas aika tarttua herkkuun. Hetki vain niin päästään asiaan. Ensin kerron tähän väliin parit kiitokset.

Ensinnäkin, tuhannen kiitosta Katille joka teki Hirnakan torpalle tuikitarpeellisen faceliftin. Hänen bloginsa on linkitetty tuohon Lisää luettavaa -luetteloon.

Toisekseen, tuhat kiitosta teille kaikille, jotka olette käyneet kommentoimassa tämän viikon vähäisiä kirjoitelmiani. Ei niissä kirjoituksissani ole montaakaan isoa ajatusta mukana ollut, kunhan olen vain hakenut väylää jolla purkaa ulos kaikkinaista ja totaalista turhautumistani. En näe tarpeelliseksi avata asioita enempää, kyllähän te tiedätte kuitenkin, että aina ei jaksa olla hyperaktiivinen, iki-iloinen ja onskuponskuonnellinen. Ei edes vaikka asuu maalla...

Ystävänpäivän kunniaksi palkitsin lähimmän ystäväni eli itseni ja karautin heti aamusta kaupunkireissun nimissä sinne hyvin tuttuun parkkihalliin. Vakiopaikkani on 133 tai 131, vähän riippuu kumpi on vapaana. Jostain syystä noista jompikumpi aina on. Ja voi sitä harmituksen määrää jos ei ole. Tuntuu niin tyhmältä parkkeerata ruutuun numero 128 tai jotain yhtä tylsää.

13 on onnenlukuni monessakin mielessä eikä elämässä ole mitään jännää jos ei kohtaloa vähän härnää. Toistaiseksi ainoa kohtalon kosto on ollut satunnainen pulunpaska autoni konepellillä. Vakuutuskorvauksia, saati uutta kiesiä niillä ei heru. Täytyy odotella kärsivällisesti, kyllä se sieltä vielä tippuu.

Ja anteeksi heti perään, edellinen kappale päättyi huonoon sanavalintaan ottaen huomioon eilisen surulliset uutiset Laukaalta. Sitä kauhun ja pelon määrää ei voi kuvitella. Suru tuli moneen taloon ja mieleen. Toivottavasti tästä virkamiesten luvatusta maasta löytyy riittävästi lujuuslaskelmat hallitsevia insinöörejä tarkistamaan KAIKKI harrastehallit, jäähallit ja ratsastusmaneesit mukaanlukien. Ettei enää yksikään halli romahtaisi kenenkään niskaan. Läheltä piti -tilanteita on ollut aivan liian monta.

Kolme pientä taloa torpan ikkunalla

Salilla minua odotti vinosti hymyilevä kuntokoutsi joka mainitsi päivittäneensä molemmat treeniohjelmani. Suurin osa uusista laitteista odottaa mörkösalin puolella, ne on niitä catepillarin keltaisia kauheita vempeleitä, prässejä ja mitä lie kauhistuksia. Heavy usereille suunniteltuja, ilmiselvästi.

Olin vähän niinkuin Mr. Bean uuden tilanteen edessä. Kiertelin ja kauhistelin pelottavan näköisiä vehkeitä ja vaivihkaa odotin, että joku karpaasi ryhtyisi reuhtomaan jossain niistä hökötyksistä.  Ei siellä ollut karpaaseja, vain pari setää ja kuminauhajumpan mammoja. Piti hakea kuntokoutsi opastamaan ja siitä se sitten lähti. Kivaa oli, liha liikkui ja nyt se on melkoisen kankeassa olomuodossa. Kuljen köpötellen ja varasin jo hevoslinimentin valmiiksi. Ensi yönä ei nukuta ilman moniteholinimenttiä.

Yksi vuorokausi pitäisi malttaa lepuuttaa, sitten pääsen tutustumaan kakkostreeniin. Huomenna pitää kyllä kipaista pikkuinen palautteleva lenkki, muuten menen ihan tukkoon, enkä pääse sängystä ylös ilman vinssiä.

Lihasten iloittelusta reipastuneena askelsin Arnold´sin donitsibaariin ja ostin reteästi kaksi ystäväboksia. Kaksi donitsia Perillisille ja yksi Iso-J:lle ja yksi.... Äitikullalle. Olin täysin immuuni niille sokerisen makean tahmean imelille kitalakeen tarttuville houkutuksille. Kanelisokeridonitsin kuva kyllä väikkyi silmissäni ja melkein maistoin sen maunkin, mutta pontevasti ilmoitin kassatytölle: ei kiitos muuta. Henkisellä puolella hakkasin itseäni selkään ja kiittelin mielenlujuudesta.

Sweets for my sweet, sugar for my honey

Päivä on edistyntyt tähän vaiheeseen ilman muitakaan suurempia vastoinkäymisiä tai koettelemuksia, joten voidaan jo varovaisesti todeta, että tämä päivä oli ihan ystävällinen päivä.

En minä niin perusta sellaisesta päälleliimatusta ystävällisyydestä. Riittää kun on reilu, oikeudenmukainen ja huomaavainen kaikkina vuoden päivinä. Myös itseään kohtaan.

Nyt onkin tullut aika piipahtaa hyssyttelemässä hevosystävät yöunille. Olen opettanut kumpaisenkin pitkänaaman siihen, että täytettyäni niiden karsinoiden omat juoma-astiat, juotan yhden ämpärillisen lämmintä vettä niille henkilökohtaisesti. Hassut juovat hartaasti ja herkutellen, sitten kun vaihdan toisen luo, toinen röpöttää alahuulestaan viimeiset litrat hihaani tai pipooni. Se on sitä hevosenrakkautta.

Koirat ja kissat ovat ystäviä keskenään eikä isompia kinanaiheita ole tänäänkään esiintynyt. Nassella ja Peetulla on tietysti ainainen kisa pururenkaista. Vaikka molemmat saavat yhtä aikaa tismalleen samanlaiset renkulat, se joka on toisella, on toisen mielestä parempi. Tietenkin. Nasse on jopa niin saituri omastaan (siltä jonka ryösti Peetulta), että käy iltapissallakin renkula suussaan. Ja könyää yläkertaan renkulan kanssa. Unileluksikin se hullunrinki käy, näköjään. Siitä en tykkää, että Nasse tuo sen puoliksi imeskellyn klöntin yöllä sänkyyn. Perin ikävä tunne törkkästä varpaansa kylmänlimaiseen nahankappaleeseen.

Hullunringistä kun puhutaan, Iso-J pihtaa ja panttaa omaa ystävänpäivädonitsiaan. Perilliset käyvät kurkkimassa sitä lasikuvun päältä, mutta eivät uskalla koskea. Minä nuuhkaisin ja totesin, että voin hyvin elää ilmankin.

Tehdään huomisestakin ystävänpäivä, jookos. Ei saa olla pienille paha ja silleen.
Hyvää yötä, missä lienetkin.