Lumisota

Kiireessä kelpaa killikin

Laitan killin kuvan tuohon koristeeksi, tänään ei oikein ollut kuvausmoodi päällänsä.

Yöllä tuiskutti ihan ruokottomasti. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kuten Snoopy tapaa romaaninsa alkusanat asetella.

Aamulla kiesi otti penkkaan kiinni niin tukevasti, että piti herättää konttoripäivää (lue: nukkuu pari tuntia pidempään, jos voi) kotona viettävä Iso-J hätiin.

Paikoin piha oli paljas ja klani kuin talitintin päälaki, paikoin kinoksissa liki metri.
Torpan jokaikinen nurkka oli kieputtunut lumeen niin, että koko tölli näytti puna-valkoraidalliselta.

Niinpä minä pakittelin auton ulos hallista ja lähdin kohti kinoksia, ne näyttivät suhteellisen vaarattomilta. Kunnes postilaatikon kohdalla, juuri siinä missä pitää ottaa vauhtia, että pääsee tielle (ilman nelivetoa...) auto sanoi tsup ja upposi kinokseen. Ei hyvää päivää sitä harmituksen määrää.

Reilu vartti siinä Teinin kanssa lapioitiin ja kolattiin kunnes totesin, etten saa kiesiä omin avuin pinteestä irti. Vielä piti kolata kymmenkunta neliötä hyvin tiukkaan pakkautunutta lunta edestä, että auton sai tielle. Kenelleköhän tässä pitäisi olla kiitollinen tästäkin haasteellisesta aamunavauksesta?

Iso-J:n aamu-unet kuittaantuivat kahden tunnin lumitöillä. Aamun aerobinen liikuntaosuus kuitattu.

Hevoset pyörittelivät silmiään epäuskoisena kun usutin niitä tallinpihalla mäkeen kohti tarhan veräjää. Lunta tarhatiellä oli hevosille mahaan asti. Koska kumpainenkaan ei tätä nykyä ole sporttisinta vinttikoiramallia, ei matka mahasta maahan ole järin pitkä. Niin ne kumpikin vuorollaan pungersivat itsensä tarhaan ja puhisten suuntasivat kohti heinäkasaansa. Ei hitustakaan sääliä, myötätuntoa tai ymmärrystä omistajatahoa kohtaan. Minä nimittäin vein mokomien kiittämättömien kavio-olioiden eväät sinne, taapersin umpihangessa vesiämpäreiden kanssa ja reuhdoin veräjän auki. Hyvä oli hevosen tulla kun oli latu auki.

Ainoa mitä niiltä sain, oli vuonohevosen pitkä ja harras pieru kun se työnsi turpansa heiniin.

Onneksi päivällä ei satanut eikä tuullut. Traktori linkoineen pörähti pihaan vasta iltapäivällä.
Erehdyin katsomaan äsken paikallissääennustetta ja sen mukaan ensi yönä tulee lisää lunta.

Sota jatkuu. Tätähän se nyt sitten on.
Ja on tasan varmaan viimeinen talvi ilman lumilinkoa. Ja ilman nelivetoa.

Onneksi ei ole sikamaisia pakkasia, viime vuonna tähän aikaan oli sitäkin herkkua tarjolla. Ja aina lumipyry perään.

Viikonlopun ohjelma alkaa hahmottua. Huomenna tulee lainateini yökylään, lauantaina kakutetaan synttärivieraita ja sunnuntaina on taas Peetulla harkat koirahallilla. Johonkin väliin pitäisi ahtaa pari salikäyntiä, kattimattien kiikutus suuntaan länsi ja muu perussetti mitä tähän leppoisaan maalaiselämään mahtuu. Ja lumitöihin voi aina purkaa ylimääräisen energian.

In Finland we have this thing called Reilu Meininki, Perk-ele!

Frosty The Snowman

Luisut ja muuta hölinää

Ellille kenkää?

Ja näin sitä ollaan jo keskiviikossa.
Tiistai oli eilen ja se oli jo aivan kohtuullinen, ei suurempia vastoinkäymisiä.
Se, että onnistuin livistämään kaupungille ja tekemään helvet hirmuisen raskaan alakroppajumpan, aikaansai mukavan rennon ja raukean olon loppupäiväksi.

Kaikki liikenevät vapaahetket vietin tuvan soffalla vaaka-asennossa. Ei niitä montaa herunut mutta yhdet pienet vartin nokoset onnistuin kuitenkin näpistämään. Heräsin omaan kuorsaukseeni *punastus*

Pystyin myös eilen pitämään kiinni itse itselleni määräämistä ruoka-ajoista ja olo oli siitäkin johtuen hyvä. Se on kuulkaa hauska tunne kun oikeasti tuntee miten kroppa tekee hulluna duunia (polttaa rasvaa) vaikka vaan makaa. Vrt. Uuno Turhapuron logiikka: Siis miten sinä vaimokulta voit väittää, etten minä muka tee mitään. Tässä näin minä makaan ja koko ajan tämä kroppa raataa hulluna. Miljoonat pienet soluset ja entsyymit täällä sisälläni ahkeroivat koko ajan. Pitäähän minun antaa niille työrauha.

Lainaus on muistinvarainen eikä täten sanasta sanaan autenttinen. Mutta idea, se on tärkein.
Aamulla totesin, että vaaka näytti kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Ja kun vähitellen tajuan kehonkoostumuksen matematiikkaa, tuo yksi miinuskilo on ihan vaan pintaraapaisu. Sisällä kropassa on tuon kilonkadotuksen aikana tapahtunut paljon enemmän.

Jaa niin, luisut. Maanantaina jouduin useammankin kertaan kontilleni, polvilleni, sivuluisuun ja muuhun hallittua etenemistä hankaloittavaan tilanteeseen. Yksi syyllinen löytyy ylimmistä kuvista. Nuo pinkit räjähtäneen näköiset reinoni! Niiden erikoisliukkaiden pohjien vuoksi etenemiseni tuolla sileäksi kolatulla pihalla on kyläläisten kannalta varmasti hyvin riemukasta katseltavaa. Otin vertailun vuoksi kuvaan yhdet entisestä elämästä muistuttavat kuljettimet, The Luisut. Arvatkaapa kumpia käytän nykyisin mieluummin?

Aivan.

Eilen huomasimme, että meillähän on vielä tuo muumio-Justiinakin. Kissa joka nukkuu viikon, käy syömässä mikäli muistaa reitin ruokakipoille, murjaisee hiekkalaatikon tukkoon ja häipyy taas nukkumaan. Eilen tuo kauhistuttava vanha kummitus ilmiintyi komentamaan pennuleita. Ei se kyllä mitään tajunnut mutta kävi haistamassa, katsomassa ja häipyi sitten, nukkumaan. Ja miettii varmaan seuraavat päivät, mitä ne pienet vipeltäjät olivatkaan.

Pienet vipeltäjät... joo *huokaus*
Ne ovat koko ajan, kaikkialla. Ihan turvallisuussyistä ne eivät liikehdi ympäri tölliä ilman valvontaa. Vaikka meillä on laaja koti- ja irtaimistovakuutus, olisi aivan tarpeetonta riskinottoa päästää tuo kolmen kissan hunnilauma irti. Silti säännöllisen epäsäännöllisesti jossain päin kolisee, rämisee ja paukkuu. Tänään yksi neropatti kiipesi seinää vasten nojanneen silityslaudan pohjaa pitkin ja oli vain sekunnin päässä, ettei lauta ja kissa rojahtaneet päin lattiaa.

Näiden pennuleiden kanssa kävi nyt niin, että harmaa menee naapurikaupunkiin. Ja kaksi muuta päätyvät Jyväskylän seudulle. Logistiikka etelän suuntaan ei onnistu aivan näinä viikkoina ja mieluusti annan kaksi tuholaista samaan kotiin kuin levitän kauhua hajautetusti.

Meille taitaa tulla reissu Kuopijoon lähiaikoina ja samalle reissulle voisi ehkä ottaa nuo miukulaisetkin. Ota Anni yhteyttä jos vielä, kaikesta huolimatta, haluat nuo kaksi tihulaista.

Haloo, oliko siellä Jyväskylän suunnassa ketään, haloo? *tuut-tuut-tuut, valitsemaanne numeroon ei enää saada yhteyttä...*

Tällä päivämäärällä, kolmetoista vuotta sitten, minusta tuli Äiti. Aamulla totesimme Iso-J:n kanssa, että koska meillä on jo noin kamalan vanhat lapset, meidän on vähitellen syytä ryhtyä itse samassa suhteessa lapsellisemmiksi. Vaippavuodet ovat toivottavasti kaukana edessä, mutta ihan vaan Perillisten mielenvirkeyden kannalta voisimme ryhtyä ns. maksamaan potut pottuina.

Säästetään ne järeimmät aseet siihen, että Perilliset ovat aikuisia. Mutta nyt alkaisi olla aika möläytellä kaikkea viatonta, etenkin silloin kun heillä on kavereita kylässä. En nimittäin koskaan koskaan koskaan voi unohtaa sitä ilmettä, mikä päiväkodin johtajarouvalla oli, kun hän kertoi eräästäkin retkiruokailusta. Esikoinen oli hyvin tarmokkaasti selittänyt, kuinka hänen äitinsä juo aina viiniä kun syödään. Aina vai aina?

Onneksi päiväkodin johtajarouva oli huumorinaisia. Hän vakuutti, että eivät he usko aivan kaikkea mitä lapset kotioloistaan kertovat. Eikä meidän vanhempien kannata uskoa aivan kaikkea mitä lapset päiväkotipäivästään kertovat.

Muutama muukin mieltä ja poskia kuumottavaa asiaa nousee mieleen kun kelailen äitivuosiani taaksepäin. Toisaalta, ei kannata kovin häijyksi heretä vaikka haastelliset vuodet teinien kanssa ovat vääjäämättä edessä. Nuo samat Perilliset nimittäin aikanaan päättävät mihin hoitokotiin meidät kärräävät...

Päivääkään sen silti antaisi pois. Ihania vuosia, rakastettavia pentuja. Omikseni tunnen, hyvässä ja pahassa. Ja siksi voin hyvällä omallatunnolla ottaa vähän iisimmin, silloin kun se on mahdollista. Kissoilla on taito tassuissaan ja rentous rangassa, näistä otan mielelläni mallia.

Ketterää keskiviikkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Menna, tervetuloa lukijakuntaan. Mistäs minä sinut löydän? Olisin tullut vastavierailulle pullapitko kainalossa mutta törmäsin seinään...

Kuitataan maanantai

Olkoon tämä valpas terrieri sijaiseni, ihailtavan virkeänä tuo koiranpötkylä kohtasi maanantain. Ilmeenkään värähtämättä ansiokas piskimme sijoittautui uudelle kyttäyspaikalleen, sille ainoalle josta näkee pienellä päänliikkeellä pihalle, kahdestakin ikkunasta.

Itse rojotin tylsämielisenä koiraa vastapäätä omassa tuolissani ja yritin tsempata itseäni hereille. Koska kahvista ei ollut mainittavampaa apua, enkä harrasta väkeviä, etenkään maanantaiaamuisin, päätin antaa tuiskun ja tuulen hoitaa herätyksen ja hiihtelin pihalle. Kurkkasin kanalaan ja löntystelin talliin.

Kyllähän semmoinen vedet silmiin nostattava tuuli, pirullisen pienet ja terävät lumikiteet sekä pirteä viisiasteinen pakkanen ihmisen herättää. Etenkin kun samainen ihminen on onnistuneesti kaatanut kintuilleen hevosten ulkovesiastian. Se, johon oli yöksi unohtunut vesi ja joka oli vain osittain jäätynyt. Enin osa roiskahti kirjaimellisesti reisille. Ulkotarhan portin lukkokin temppuili sen verran, että veden kastelmat käteni jäätyivät salvan ympärille. Harmitti.

Ikealaiseen annostelumittaan pakattuja hevosten aamuheiniä ulosraahatessani kompastuin lantakasaan (viekkaasti piileksi lumen alla) ja lensin polvilleni, heinäkassit molemmissa käsissä. Tämän lankeemuksen jälkeen keräsin kamppeeni ja hoidin hommat vähän särmempänä. Polvilumpioita pakotti vielä pitkään. Onneksi kumpikin hevonen marssii ulos nätisti, hyvässä järjestyksessä ja periaatteessa kai jopa ilman talutusvehkeitäkin.

Kumpikaan ei halunnut esittää leijatemppuja saati demonstroida sähköyhtiön käyttämää helikopteria, semmoisella ne päristelevät sähkölinjojen yllä ja tsekkaavat lumimassoja.

Olin kiitollinen hevosten huomaavaisuudesta.
Tukin lampaitten kuonot mojovalla heinäsatsilla ja totesin ansainneeni vielä vähän lisää kahvia. Tämä on sen maalaisidyllin oikea, rehellin ja tosi puoli, se mistä ei kerrota muille kuin samassa nesteessä lilluville. Ja teille, blogipäiväkirjan lukijat. Muut eläkööt harhoissaan ja kuvitelkoot, että täällä me maalaiset vaan iloissamme kuittaamme mahtavat tukiaiset ja ajelemme uudenkarheilla valtroilla valtatiellä ihan vaan kaupunkilaisten kiusana. Tukiaisia ei nähdä muualla kuin seiskapäivälehden sivuilla. Kampaajalla.

Koska päivän ohjelmassa oli runsain mitoin aikataulutettua autoilua, jätin muka fiksuna aamutreenit kaupungissa väliin ja ajattelin kuitata ne iltalenkillä, siinä viheltävässä viimassa olisi ollut voimallista puskea vastatuuleen.

Aliarvioin maanantain mahdin. Ensin soitti perillinen, ranskan tunti oli peruttu ja hän oli turhaan matkustanut bussilla toiselle koululle. Eikun hakemaan. Ja tankkaamaan.

Sitten piti lähteä viemään Äitikultaa sairaalanmäelle, jotain röntgenkuvia. Puolen tunnin reissu venähti reiluun tuntiin. Siinä vaiheessa kun kello läheni puolta seitsemää (illalla) totesin yhä odottavani sairaalasta vapautuaa senioiria, älysin vihdoin, että ketuille mäni tämä maanantai. Perhe odotti kotona iltaruokaa, hevoset puurojaan ja minä huokaisten vetelin henkselit juoksulenkkini yli. Verensokeri pyyhki alamäkeä, ketutuskäyrän kohotessa vastaavassa suhteessa toiseen suuntaan.

Ei kenenkään vika mutta tuntui hieman epäreilulta. Oi miksi, oi miksi, miksi aina minä??

Tämä kuulostaa ihan marttyyriäidin narinalta mutta kun hoipperehdin takaisin tallista, totesin, että äiti on ihan älyttömän väsynyt. Ja hirveän nälkäinen. Yhtään ei pakottanut omaatuntoa kun lastasin lautaselle kunnon pihvin ja järkyttävän määrän sekalaisia salaatinlehtiä. Mulla on nykyisin aika leuhkat eväät. Muu perhe mässyttäköön lihapullia ja pestopastaa ihan vapaasti.

Viinistä viis, tirautin sitruunaa juomaveden sekaan. Viini olisi kuitenkin maanantain hapattamaa tai käytön vähäisyyden väljähdyttämää.

Parasta kun iltatallin jälkeen peittelen itseni vaaka-asentoon. Vähän linimenttiä polviin ja oikeaan sääriluuhun jossa penikkatautikin vihoittelee. Voihan se olla, että lennätän itseni persiilleni pitkin pihaa ja saan vielä häntäluunkin säleiksi. Sitten ei ainakaan kipuileva kinttu enää harmita.
Eiköhän aamulla ole jo parempi mieli ja asenne.

Tänään oli tämmöinen eniten v-tuttaa kaikki -päivä. Toivottavasti sinulla oli hauskempaa, missä lienetkin.

Penikkatautia tämäkin

PeeÄäs, sanoinko jo, että toiseksi eniten v-tuttaa tämä lumisade? Niin just. Lumisade.

Haasteita ja tunnustuksia

Näitä haasteita täällä Blogistanian ihmemaassa ja oudoilla kujilla riittää. Tällä kertaa sain tämmöisen hämärän Häde -haasteen hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan -S- :ltä. 

Hädehaasteessa ei ole kyse kilpailusta eikä arvonnasta, vaan yhteen hiileen puhaltamisesta. Nyt joukolla keksimään toteuttamiskelpoisia käyttötarkoituksia kaikkien peräaukkojen kauhistukselle Hädesalvalle! Haasteen säännöt ovat hyvin yksinkertaiset:

1. Keksi yksi tai useampi uusi toteuttamiskelpoinen käyttötarkoitusehdotus Hädesalvalle. Salvan ainesosathan ovat lanoliini eli villarasva, vesi, Arachis hypogaea -öljy eli suomeksi maapähkinäöljy (allergikot huomio!) sekä mentoli. Se on siis lääkeaineetonta tahmaista mentolivoidetta eikä sisällä mitään sellaista, miksi sitä pitäisi käyttää juuri tai vain peräaukon seutuville. 

Voi ristus mikä tehtävä!

Ensimmäisenä, näin jonkinlaisena semikipeänä flunssaatikkona mieleen tuli oitis ihmisen ilmanvaihto ja sen harmilliset ilmanotto-ongelmat vastatuuleen juostessa noin -15°C:n pakkasella. 

Minähän tunnetusti juoksen vain huonolla kelillä koska silloin voin sekä maksimoida kettuuntumisen joka maksimoi sisun joka maksimoi suoritukseen tarvittavan kiukun. Maalilinja l. torpan läntinen raja ylittyy upeasti tuulettaen. Mitä navakampi tuuli, sitä iloisempi liputus juoksutrikoiden lahkeissa.

Uskoisin, että kyseinen Häde-salva auttaa erinomaisesti tähän kiusalliseen vaivaan jossa räkä jäätyy ränniin eikä liiku eteen eikä varsinkaan taakse. CSI-sarjojen hartaana fanittajana tiedän, että ne laittavat aina semmoista piparminttu/mentoliöljyä nenän alle kun syventyvät pahaksi menneen kalmon tarkasteluun. Ja mikä toimii CSI:ssä, toimii myös tässä.

Mentolihöyryt kyllä avaavat ilmanottoaukot (sieraimet) varsin liukkaasti ja lanoliini ynnä maapähkinäöljy huolehtivat voitelusta ettei alusta karstoitu. Tätä voidetta on erityisesti syytä levittää myös leukaan jolloin mahdolliset räkäklimpit eivät jämähdä kiinni vaan ovat kätevästi pyyhkäistävissä lapaseen tai muuhun käsillä olevaan tekstiiliin. Kaksitehoroinaa siis tämä Häde-salva.

Keppostelu on lähellä sydäntäni ja kyllä minä niin kovin ilahtuisin jos saisin esimerkiksi anopin (hyvä ihminen hän on, ei siis pahalla) drinksulasin reunaan sipaistua vähän Hädeä. Voi sitä leukaperien louskutusta mikä tuosta syntyisi. Paljon iloa pienellä vaivalla. Ja halpaakin on tämä lysti.

2. Kopioi aiemmin haasteeseen osallistuneiden käyttötarkoituslista ja liitä oma(t) ehdotuksesi listan jatkoksi. Tämä voi edellyttää vähän muiden osallistujien vaklaamista, jos vain aikaa ja viitseliäisyyttä (ja kiinnostusta - mutta siitähän ei varmasti kenelläkään tähän osallistuvalla jää kiikastamaan, vai kuinka?) on, koska haaste luulatavasti kiertää samanaikaisesti monella taholla. Vinkkaillaanpa siis toisillemme, missä haaste kulkee, jotta pysymme ajan tasalla käyttötarkoituslistan sisällöstä!

Kopioin härskisti -S-:n listausta;

Kiki käytti Hädeä tukkoisen nenun aukaisemiseen ja Lambada-liikkeisiin ;), 

Ärjyperä keksi käytön huulirasvana, ripulipyllyn pelastajana omalla vastuulla ja imetyksestä kärsineille nänneille jos luulee vauvan mieltyneen tujakkaan mentolin makuun :)

Maija kokeilisi Hädeä vesirokkonäppylöihin, auringon polttamalle iholle, jälleen omalla vastuulla petipuuhien piristykseksi ja ei-ikinä-muttamieleentulisilti vinkkinä eläinten yllättämiseen, heh. 

Suvi Trokee-Daktyylin oma vinkki oli viilentävänä jalkavoiteena.

nunju itse vinkkasi Häden toimivuudesta selluliittivoiteena. 

Nollis puolestaan ehdotti rasvan toimivan loistavasti silmänympärysvoiteena.

S sanoi: voisi lievittää muutakin kutinaa sekä tehdä kaikenlaista pientä jäynää ja kepposta puolison ns. kruununjalokiville

3. Laita Hädehaaste logon kera eteenpäin niille, joiden huumorin uskot kestävän sen, ja/tai joilla uskot olevan mahdollisesti käyttöä Hädehaasteen informaatiosisällölle.

Tämä jää nyt vielä toviksi hautumaan sillä tämä haaste on ollut nyt ns. tapetilla useammassakin seuraamassani blogissa ja ihan tuntemattomia en tohdi heti ensikommenttinani näin totiseen paikkaan työntää. Jos joku tuntee polttavaa hinkua vastata ko. haasteeseen, olkoon hyvä hän ja kopioi haasteen ohjeet tästä postauksesta.

4. Jos kehtaat, kopioi logo blogisi reunaan merkiksi siitä, että olet jo osallistunut haasteeseen. 
 

Tämähän on tunnetusti minulle suunnattoman vaikeaa, en kertakaikkiaan ole riittävin nörttigeenein varustettu että osaisin mitään mihinkään kopioida. Tuossa se nyt on yläkuvana ja yritän jossain vaiheessa hilata sen blogini sivupalkkiinkin.

Kiitos teille tarkkaavaisuudestanne.

5. (Vapaaehtoinen) Kauhean mukava olisi, jos Hädehaasteen liikkelle laittanutta STD:tä muistettaisiin välillä informoida haasteen kulusta halki blogiteollisuuden. Älä siis kursaile, vaan käy rohkeasti jättämässä esim. alkuperäiseen Hädehaastepostaukseen kommentti ja linkki omaan blogiisi, josta pääsee kurkistamaan miten pitkäksi käyttötarkoituslistaa on saatu kasvatettua :)

Eli tänne kiitos ja kuittaus Tingeltangeli
Käyn hoitamassa omani ihan pikaisesti.

Totuuden sanoja

Eräänä päivänä Paratiisissa Eeva sanoi Jumalalle: "Jumala, minulla on ongelma. Okei, olet luonut minut ja minulle tämän ihanan paratiisin ja kaikki nämä hienot eläimet, ja sen hillittömän hauskan käärmeenkin, mutta kun minä en ole onnellinen."
"Miksi ihmeessä, Eeva?" kysyi Jumalan ääni ylhäältä.

"Jumala, minä olen yksinäinen. Ja korviani myöten kyllästynyt omenoihin."

... "No, siinä tapauksessa, Eeva, minulla on ratkaisu. Minäpä luon sinulle miehen."

"Jumala, mikä on mies?"

"No. Mies tulee olemaan olio, jolla on paljon virheitä ja pahoja tapoja. Hän valehtelee, pettää, on omahyväinen, ja tulee tekemään elämäsi ajoittain vaikeaksi. Mutta hän tulee olemaan sinua isompi ja nopeampi ja haluaa metsästää ja tappaa asioita. Hän tulee näyttämään hassulta kiihottuneena, mutta koska nyt olet siinä valitellut, niin teenpä hänet sellaiseksi että hän tyydyttää sinun, hmm, fyysiset tarpeesi. Hän tulee olemaan vähän järjetön ja nauttii lapsellisista asioista kuten tappelusta ja pallon potkiskelusta ympäriinsä. Hän ei tule olemaan mitenkään turhan fiksu, joten hän varmasti tulee tarvitsemaan sinun neuvojasi ajatellakseen kunnolla."

"Kuulostaa tosi hienolta", sanoi Eeva, toinen kulmakarva ironisesti koholla. "Tähän on siis joku koira haudattuna."

"No joo... saat hänet yhdellä ehdolla."

"Ja se on?"

"No, kuten sanoin, hän tulee olemaan ylpeä, pöyhkeä ja itseään ihaileva... joten sinun täytyy antaa hänen uskoa että minä tein hänet ensiksi. Mutta muista: se on sitten meidän oma salaisuutemme... näin naisten kesken!"

PeeÄäs: edellinen kristallin kirkas oivallus ei ole (valitettavasti) oma hengentuotteeni. Se osui silmiini Naamatussa jossa eräs MIES laittoi sen jakeluun. Kaikki kunnia tuntemattomalle ajattelijalle.

Lauantai on ollut pitkä ja tuntuu, ettei mikään määrä unta riitä. Lähden tästä koittelemaan onneani Nukku-Matin unihiekka-arpajaisiin, voittaisinko vielä jonkun tunnin unet?

Valojen ja varjojen viikko, Persjantai!

Hurrrjan daideellinen tutkielma

Tässähän tämä viikko näköjään painaltaa ohituskaistan kautta ohi meikäläisestä joka pyörittelee päätään ajankiitoa ihmetellessään.

Talvikooma tuntuu kiristävän minusta otettaan entistä tanakammalla niskalenkillä. Arki on jotain sirpaleista huttua josta ei ota tolkkua millään. Päivät ovat yhtä silppua ja ainoa joka pysyy, on hevosten ruokinta-ajat.

Eilen sentään onnistuin pääsemään salille, oli jo ikävä. Mutta mikä kauhistus sielläkin odotti.

Minä niin mieleni pahoitin kun törmäsin pukuhuoneen uuteen "järjestykseen". En järkytykseltäni pystynyt ottamaan edes kuvaa vaikka puristin luuria kädessäni. Hyperventiloin ja näytin varmasti tuomiopäivän enkeliltä valkosessa toppanutussani pipo silmillä. Huonetta kansoittaneet naisihmiset kaikkosivat tieltäni kun lasittunein katsein suunnistin omaa vakiopaikkaani kohden.

Ei hemmetti mitä olivat menneet tekemään. Entiset kaapit olivat semmoisia normimittaisia, Punta oli valmistaja ja värinä tiukka oranssi. Juuri se sävy joka psyykkaa treenaajan tarvittavaan vireystilaan.

Nyt yhden kopin tilalle oli ängetty kaksi (epäilemättä nuoren miespuolisen) muotoilijan märkää päiväunta. Kaksi tetrispalikkaa oli fiksattu nippuun, toinen leveä alhaalta, toinen ylhäältä. Ja semmoinen kapea soiro siinä "kaapin" keskellä. Eihän sinne mahdu edes M-kokoinen toppis saati sitten treenikamakassi.

Ja mikä hirveintä, penkit olivat siinä kapean huoneen keskellä. Siinä sitä yritti vaihtaa kamppeita, toiselta puolen tuli pakaraa kyynärpäähän ja toiselta hyvin riippunutta lihaa otsalohkoon. Oli pikkuisen tungos. Syynä tähän oli se, että salilla on nyt valmistunut upouusi laajennusosa ja siellä alkaneet ryhmäliikuntatunnit. Ja pukkari täys jumppareita. 

Sehän on fakta, että kolme naista vierekkäisillä pukukopeilla on jo kaaoksen alku, nyt seassa oli alastomia, puolipukeisia ja ulkovaatteisia toljailijoita eikä kukaan tiennyt mitä, missä tai milloin. Voi kyynel.

En kiireeltäni enkä järkytykseltäni kyennyt kyselemään henkilökunnalta uusien pukuhuonetilojen valmistumisaikataulua. Oletan, että nykykaaos on vain väliaikainen ja uusien tilojen myötä minä ja muut madamet mahdumme perseilemään rauhassa myös pukuhuoneessa.

Säiden puolesta viikko on ollut suotuisa. Laimeaa pakkasta, välillä aurinkoa, välillä pilvistä. Mitään kevyttä pakkaslunta kummempaa taivaalta ei ole tullut. Ei edes taivas ole pudonnut niskaan. Vielä.

Huushollin laitteet näyttävät selvinneen hyvin taannoisesta sumutuksesta, yhtään oikosulkua eikä muutakaan tukosta ole vielä tapahtunut. Härnään kohtaloa mutta sanon silti, että taidettiin selvitä hommasta vähäisin vahingoin. Henkiset vauriotkaan eivät enää piinaa.

Tapahtumasta tulee kyllä vielä ainakin yksi flashback, nimittäin silloin kun tuikkaan tulet klapilieteen. Sitä hienonhienoa jauhoa on aivan saletisti myös valurautaisten levyjen välissä ja tulipesässä. Toivottavasti ei tule mitään jauhon pintapaloa, voiko semmoista edes tulla? Sehän on sammutusjauhetta, tokkopa tuo leimahtaa? Korkeintaan haisee hirveälle. Pitää varata sammutuspeitto valmiiksi viereen.

Kevään valosta ei ole tietoakaan, vaikka päivä onkin jo pidentynyt ainakin tunnilla. Neljältä näkee vielä ihan hyvin, vasta viiden tienoilla on pimeästi pimeää. Ja aamukin on vähän aikaisemmin valoisa. Viime vuonna tähän aikaan hevosilla oli täysi karvanlähtö päällä, mutta nyt ei. Nekin pitävät villahousuistaan kiinni, viisaat eläimet.

Tämä sama viisto ja kalsea valo on toisaalta hieno ja toisaalta äärimmäisen ankea. Se kun ei vielä lämmitä mainittavammin. Mutta aurinkolaseja tarvitaan, viisto valo viiltää ilkeesti migreenihermoa ja rassaa näköä.

Asiain ollessa tässä jamassa myönnän talven faktat enkä viitsi itseäni piinata kouhkaamalla keväästä. Monet potutukset lumikolan varressa on kuitenkin edessä, lumentulo ei todellakaan ole tältä talvelta loppunut. Pessimisti ei pety.

Jostain syystä tämä talvi on ollut vaikea, erityisesti henkisellä tasolla. Olenhan minä jo jokusen talven nähnyt, mutta nyt tuntuu erityisen vaivalloiselta taaperrukselta. Talvi ei minua todellakaan ole yllättänyt, sen armottomuus sen sijaan otti niskalenkin ja mäjäytti ihmiskurjan nietokseen. Syvälle.

Talipallomaistiaisten toivossa

Koirat, nuo kelvottomat retkut, löysivät sittenkin kengittäjän vierailun jäljiltä muutaman kaviolastun. Peetu vietti monta antaumuksellista kaivaushetkeä lantalavalla ja löysi vaivojensa palkaksi aarteita.

En voi sanoin kuvata miltä tuo pikkuinen rekku haisee. Ja samaan aikaan sille on tullut suunnaton läheisyydentarve. Nytkin se änkeytyi viereeni samalle tuolille. Ja haisee hirvittävälle. Röyhtäilee ja piereskelee niin kammottavia aromeja, että silmiä kirveltää. Eikä tarvita kummoistakaan mielikuvitusta nähdäkseen miten koiran ympärillä leijuu kitkerä vihertävä kaasupilvi.

Nasse makaa, vaihtaa paikkaa kun haju käy koiran omaankin nokkaan ja jatkaa taas tyytyväisenä uniaan uudessa paikassa. Kunnes taas tulee päästö ja koiran pitää siirtyä raikkaampaan ilmanalaan.

On tämä varsinainen funnyfarm.

Ratsuttaja kävi aamulla moikkaamassa, suunniteltiin hevosten opintosuunnitelmaa -ja kevättä. Ja todettiin yksissätuumin yhdet hankkimani suitset liian pieniksi. Minä yritin niitä sovittaa ja säätää enkä saanut niitä remeleitä sopiviin mittoihin millään. Enkä voinut millään uskoa, että koko Full voisi olla liian pieni hevoselle jonka päähän menee Full -koko aivan heittämällä. Kyseessä remonttisuitsien nimellä kulkevat kapistukset.

Jos joku kokee tarvitsevansa moisia, ne ovat myynnissä. Ruskeat valkoisin pehmustein, mukana kangasojat. Hinta 20 € plus postikulut. En tiedä minkälaiseen puikulapäähän ne menevät, säätöjä on yllinkyllin muissa paitsi turpahihnassa joka on remonttisuitsissa erityisen tärkeä osa.


Vaan nyt käy tie kohti Perillisten ja Äitikullan kuskauksia. Perjantai on taas tämmöinen päivä jolloin vietän tunnin autossa, tunnin jossain muualla ja tunnin ajaen paikasta toiseen.

Tämä kaveri viihtyy lintulaudalla hyvin, ei piittaa edes talipalloja kyttäävistä koirista ja on riittävän tarkka välttääkseen Veli Winstonin ja Veli Miltonin lähestymisyritykset.

Pysy sinäkin tarkkana, missä lienetkin!

Painetta

Tässä nyt aluksi selvennys taannoiseen hajoita vetoketju ulko-ovea käyttäen -arvoitukseen. Uusi tallitakkini on aseteltu suunnilleen siihen paikkaan jossa entisen, hyvin palvelleen ja uskollisen takkini kovia kokenut vetoketju roikkui.

Puunkannon tiimellyksessä ovi (valkoinen tuossa taustalla) oli apposen auki ja joku tönäisi takkia niin, että vetoketjun mekanismiparka joutui oven ja karmin väliin, saranaosastolle. Sitten kun tuli aika sulkea ovi, se ei mennyt kiinni, koskapa tämä vetoketjupoloinen oli siellä välissä.

Iso-J luuli, että joku jääkökkäre oli taas kerran kynnyksen ja oven alaosan välissä ja koitti tönäistä vähän kovemmin. Ja havaitsi sitten, että kas, siellä on puoli takkia välissä.

Loput tiedämmekin. Selkee?

Eilinen tiistai oli juuri niitä päiviä joita voi syntyä vain silloin, kun aamulla on aikaa porisuttaa koiranpuuroja hellalla ja höpistä joutavia blogipäiväkirjaan. Se oli tyyntä myrskyn edellä.

Selvisin kohtuullisen vähin hermovaurioin kaikista aikatauluista ja ajeluista. Pikkuhiljaa päivän aikana vasemmalla puoliskollani pääkoppaani alkoi tuntua ikäviä jomotuksia ja pientä pirullista jäytävää kipua, semmoista tulehdukseen viittaavaa sykähtelyä. En tiedä olenko luonnon oikku vai mikä, mutta minä nyt vaan tiedän milloin sisuskaluissani kehkeytyy kriisipesäke.

Sinnittelin iltatallin mitenkuten. Tekstailin Titalle mitä rohtoja tähän nyt tohtisi ottaa kun pienimuotoinen helvetti pääsi valloilleen. Iso-J onnistui jotenkin kaatamaan jauhesammuttimen josta irtosi (oli jo irti, kissalle kiitos?) sokka ja kaatumisen yhteydessä se sammutin ryhtyi tyhjentymään.

Hirvittävä tussahdus ja siniharmaata pulveria lehahti tuvan täydeltä, tietenkin juuri tiskipöydän, hellan, astianpesukoneen ja muiden kyökkikalujen päälle.

Siitä juoksi kissa, koirat ja sammutusjauhe senkus levisi. Onneksi, en tiedä miten, Iso-J sai vehkeen vaikenemaan ja jäimme tarkastelemaan tuhoja. Eikös se niin mene, että savun hälvettyä tutkitaan tuhot ja lasketaan kaatuneet?

Juuri kun imuri, liesituuletin ja läpiveto saatiin päälle, soitteli Tita. Ja samalla hetkellä päätä viilsi hirveä kipu. Joo, normipäivä ei tässä mitään. Pilsut poskeen ja hommiin. Kiitos Tita vinkistäsi, saattaapa toimiakin.

Seuraava tunti pyyhittiin, imuroitiin, kuurattiin ja huuhdeltiin paikkoja puhtaaksi. Kuivauskaapin sisällöstä lähtien, hellan takaa ja kissankäpälätkin. Tumma lattia on armoton, joka ikinen pölyhitunen näkyy. Onneksi Iso-J imureineen on armottomampi ja saatiin homma haltuun.

Sitten kaatui pelargonioiden talvivaraston kastelukannu (lattialle jossa kissanhiekkapussi ja muuta roinaa) ja sitten tuli pieni teiniangstiyhteenotto ja sitten oli jotain muuta ja v-tutuskäyräni huiteli kurkihirren kieppeillä.

Kello kävi jo puoltayötä kun kippasin kipulääkkeet ja rohdot kurkkuuni ja rojahdin sänkyyn.
Tämän aamupäivän olen ottanut erittäin levollisesti. Onneksi ei ole mitän semmoista työlistalla jota ei voisi siirtää aikaan parempaan. Olo on pikkuisen helpompi mutta vasen puoli kytee vielä. Jos sitä ei ruoki julmalla ulkoilmalla, se ehkä sammuu kokonaan. Pysyn tuvassa ja kärvistelen.

Tähän loppuun vielä muistutus, paine kasvaa ja paine purkautuu, tavalla tai toisella.
Pysy paineiden herrana, missä lienetkin!

Räjäytyskuva

PeeÄäs, mitähän happoa kanalan rouvat oikein vetävät, käynyttä marjamäskiä varmaan jostain jemmasta. Eihän tuommoisia kuohumunia yksikään selväpäinen saati kunniallinen kana muni!

Puurohetki

Tämä harvinainen rauhallinen aamupäivän hetki tuli kuin tilauksesta. Tälläsin koirien puurokattilan tulille ja hauduttelen sitä hiljaksiin niin tulee hyvä ja sulava puuro. Kattilasta löytyy sekä ohraa että tattaria ja lisäksi vähän täysjyväriisiä.

Kunhan jyvät ovat pehmenneet, tällään sekaan puoli kiloa sikanautaa, tuota kelpo elukkaa jota saa kätevinä pakastekuutioina läheisestä tehtaanmyymälästä.

Pienikokoiset tehopakkaukset elelevät yhdellä kattilallisella loppuviikkoon saakka. Tosin jos ne ketaleet saisivat itse annostella eväänsä, puuro olisi loppu ennen jäähtymistään.

Päivästä tulee tätä rauhallista aamuhetkeä lukuunottamatta repaleinen ja melko tarkoin aikataulutettu. Kaupungissakin pitäisi käydä, mutta salille en tänään ehdi. Ja se vähän ketuttaa. Tekaisin eilen kakkososan (yläkropan) ja tänään kintut tuntuvat sopivan palautuneilta uutta koettelemusta silmälläpitäen. Vaan kun en ehdi niin en ehdi.
Käyn illalla lenkillä ja yritän mahduttaa huomisen agendaan yhden salikäynnin.

Aamulla viedessäni hevosten tarhaan vesiä ja heiniä, totesi saattajana pyörinyt Peetu iloissaan, että aivan uusia nappuloita oli katettu tarjolle. Kas, rusakothan ne ovat taas löytäneet tarhan antimien äärelle.
Rohkeimmat niistä näkyvät käyvän riihen takaisesta heinäkatoksesta hakemassa eväänsä, mutta enin osa jengistä kokoontuu hevostarhan heinäkulmassa. Kohta ne penteleet aloittavat keväisen hillittömän hullunpolkkansa ja papanoita löytyy torpan portailtakin.

Peetu löysi muuten suuren aarteen, sunnuntaisen vuolun jäljiltä oli yksi hyvän kokoinen kimpale jäänyt lakaisematta ja tokihan Peetu semmoisen herkun löytää. Oli kuulkaa hommaa huijata mokoma näätä luopumaan aarteestaan. Kissanruokapapanoilla se kuitenkin onnistui. Tyhmä Peetu on vielä huijattavissa mutta veikkaan, että kohta sekin konsti on käytetty ja on siirryttävä järeämpiin houkuttimiin.

Nasselle riittää kun sanoo: kuka tuli? Ja silloin piskiä viedään. Suusta tippuvat hampaatkin kun lähtö on niin rivakka.

Säätila on armollinen. Pakkasta loivat -8 tai jotain semmoista, ei sada eikä tuule. Auringonkin näkisi jos katsoisi sopivassa kulmassa etelän suuntaan. Luonnonilmiöiden tarkkailun sijaan keskityn nyt kahvipannun antimiin ja yritän valmistautua henkisesti kilpajuoksuun kelloa vastaan. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa.

Se mun pitää kyllä tähän loppuun sanoa, että koko sana nimeltä laihdutuskuuri pitäisi kieltää ankarimman kautta. Että v-tuttaa kun ajattelemattomat aikuiset möläyttelevät suustaan mitä sattuu. Nuoret, omaan muuttuvaan kehoonsa epävarmasti ja ihmetellen suhtautuvat tytöt (nykytiedon mukaan pojatkin) hämmentyvät kamalasti kun oman lähipiirin aikuiset pälättävät lihomisista, laihtumisista ja rutistelevat persmakkaroitaan.

Älyttömintä mitä olen aikoihin kuullut, oli eräskin järjessä ilmeisen köyhä ämmä joka naukui tyttärensä sovittaessa kaupassa farkkuja, että voi kun sinä olisit perinyt isäs jalat etkä olis tuommoinen persjalkanen niinku mie, eihän nuo farkut siulle mahdu... Teki mieli lätkiä sitä pöljää hengarilla päähän. Nynny minä mulkaisin sanojaa niin pahasti kuin ikinä osasin.

Takaan ja alleviivaan, että se tyttö kyllä muistaa ne sanat. Kauan. Ja ryhtyy aina vain uudelle laihdutuskuurille. Joka ei toimi. Se on nimittäin elämäntaparemontti mikä auttaa. Ei ole oikotietä onneen eikä mukavuusalueella (sohvalla leivoslaatikon kanssa) istuskellen ihmeitä tapahdu. Eikä geenejä kannata syyttää. Ne ovat ihan viattomia, se ratkaisee mitä suuhunsa tunkee ja millaiseksi itsensä mieltää.

Olkaa te fiksumpia tai Torpan Armo tulee ja mätkii teitäkin jos kohdalle osuu. Missä lienettekin.

PeeÄss:
Voisiko joku ystävällinen sielu opastaa tyhmää ja kertoa miten minä saan blogille tulvineet (3 kpl?) tunnustusprenikat näkyviin. Heidin laittaman liebster-kuvan sain jo kerran tallennettua, mutta Pepponelta tullut ilmiintyi vain hirveän kokoisena mustana laatikkona. Se, että en näitä kahta saa liitettyä mihinkään johtuu käyttöhäiriöstä näppäimistön ja sohvan selkänojan välissä. Minä nyt niin pahoitin mieleni :(

Kuitti

Kettu kuittaa edellisen päiväkirjamerkinnän kommentit tässä yhdellä kertaa. Kiitos kaikille ja erityisesti Nitalle sinne Thaigulaan puhaltelen vähän pakkashuuruja, silkkaa kateuttani. Nauti ystäväni lomastasi, kyllä te olette sen ansainneet.

Torpan lukijoita pyörii niissä maisemissa muitakin näinä aikoina.

Viikonloppu pyörähti ties mihin puuhaan ja muutenkin kävi vain kääntymässä. Vasta tänään selatessani lehtipinoa tuvan soffalla, pääsin semmoiseen sopivaan viikonloppumoodiin. Ja nyt sekin riemu on tiessään. Kello nakuttaa puolta yhtätoista ja maanantaiaamu hönkää päälle tuskan lailla.

Hevosten pedikyyri kuitataan tehdyksi, pakkasenpirulainen pakotti siirtämään vuoluaikoja kahdesti. Tänään onneksi homma hoitui.

Killinpennuista on nyt näemmä kysyntää niin paljon, että pitää kohta arpaa heittää. Niitä on markkinoinut lisäkseni myös Iso-J, naapurin isäntä ja Perillisten koulukaverit.

Harmaa lähtee Hannalle ja nyt pitää selvitellä mahdollisia kulkureittejä muiden osalta.

Titalle erikoistiedotus.
Onkohan tässä nyt jotain korjausliikettä tapahtumassa kun selkä onkin nyt ollut arka ja vähän kipeäkin, oikealta puolelta entisen vasemman sijaan? Ja tämä kipu on käsittääkseni ihan vaan maitohappoisten lihasten valitusta, ei mitään uutta traumaa.

Voisiko olla kehno niin, että kiivas treenaaminen alkaa tuottaa satoa?

Jalkaprässin painot ovat nyt kolminumeroisia, yhdellä jalalla nostan neljä settiä ja sitten vaihdan koipea. Hytinää aladobiosastolla, hyvää sellaista.

Ja muissakin vempeleissä ollaan siirrytty uusille kymmenluvuille.
Se ei tosin ole päätavoite vaan se, että pysyn ohjelman tahdissa. Ehjänä.

Iloisia ovat tämmöiset asiat. Tuli hyvä mieli.

Iloisena kuin tintti laudalla siirryn piskit vanavedessäni petiin ja kohtaan maanantain ja alkavan viikon pelottomin mielin.

Hellurei, missä lienetkin!

Pissisukat ja lakelikennät

Sitkeä irlanninkatja taakkansa alla

Otsikosta voisi päätellä, että Torpan Armo on tolkuttomassa hutikassa ja jokeltelee jotain omia loitsujaan. Ehei, skarppina ja tarkkana kuin vanhan töllin tupajumi. Pakkanen paukuttaa puita, nurkkia ja vähän ehkä hermojakin. Eniten illalla ärsytti ne alituiset sähköiskut joita sain auton ovista. On sekin riesa, pieni mutta ärsyttävä. Jumala kostaa, jonninjoutavan valittamiseni pikkuasioista, vaikka minisähkäreiden kautta.

Illan viimeisen tallikäynnin asuni vaatii ehdottomasti esittelyn. En laita kuvia koska haluan ylläpitää edes jonkinlaista illuusiota kohtuullisen tolkullisesta eläjästä. Tutut olkaa nauramatta, ääneen.

Aloitan alhaalta koska korkeuksiin en vähäisen maallisen ulottuvuuteni takia yllä:

Pinkkiruudulliset Reinotohvelit. Lipsuvat.
Tummanpunaiset Äitikullan kutomat villasukat. Valkoraidallinen varsi.
Harmaat villadamaskit eli kalsarit. Sävy: tummaharmaa. Kuviona palmikko ja joku muu virtaviivaistava pystyrantu. Nyppyiset.

Kolitsi (college)paita. Tummansininen, ei peitä kunnolla hanuria l. ahteria. Edessä käsittämätön teksti ja kompassikuvio. Pehmeä ja mukava.

Untuvatoppatakki. Mattamusta. Mallia Kallis. Hupullinen. Poistin aidon (yliajetun) supinturkisreunuksen hupusta etteivät herkät hevosemme saa traumoja. Otin rotsin tallikäyttöön koska Iso-J tärveli virallisen tallitoppikseni vetoketjun runnomalla sitä ulko-oven saranapuolen väliin. Luuli, että oven ja kynnyksen välissä on jäätä ja ajatteli murtaa jään silkalla voimalla. Vetskari hajosi. Kalliiksi tuli uusi tallitakki. Siitäs sai mokoma luolamies.

Päähineenä valkoinen läpällinen karvalakki. Synteettinen. Mallia "metsurin perillinen".

Pakkasta -28°. Sikamaista.

Ruususen talviuni

Huomenna on ehkä plinsessapäivä ja vaihdan harmaat villakalsarini pinkkeihin Svea-merkkisiin. Ne tosin ovat ohuet, mutta pakkasen on luvattu lauhtuvan.

Plinsessasta puhuttaessa on mainittava tammahevonen. Illalla hänen maalaisaatelinen korkeutensa totesi, ettei illallispöytä ole katettu lämpimällä pellavarouhepuurolla vaan heinäkasassa köllöttelevät suitset ja niiden kyytipoikana siirappipurkki (vaalea versio, tummaa on ikävä poistaa liinaharjasta).

Tarvittiin vain noin kolme minuuttia lepertelyä, mielistelyä ja imartelua sekä pari sokuripalaa ja kas, tammalla oli suitset päässä ja kuolaimet suussa. On se jukoliste turhamainen hevonen.

Iloiten riisuin hevoselta helyt päästä ja tyrkkäsin puurosaavin turvan eteen. Kyllä se tästä vielä lähtee oikeille raiteille tämä homma. Hetkeksikään ei saa herpaantua ja toistoja tarvitaan paljon.

Joku vitsaushan tämä elämääni annettu tammahevonen on. Ehkä minun on syytä opetella kärsivällisyyttä ja tyyneyttä sillä ilman niitä on tämän hevosen kanssa ns. helvetti valloillaan. En viitsi kokeilla, uskon sen.

Ruunahevosten kanssa homma on niin selkeää. Kaikki käy kunhan peli on reilua.
Orien kanssa ollaan ihan niinkuin hevosen kanssa ollaan. Siinä missä tamma kääntää päätään jotain outoa ääntä kuullessaan, ruuna liikauttaa korvaansa. Ja ori kääntyy kolmesti ympäri.

Korvissani soivat omat sanani vuosien takaa: ikäpäivänä minä en suomenhevosta omaksi riesakseni hommaa enkä tammaa varsinkaan.

Niin. Ihminen on erehtyväinen.

Auringon viimeinen säde ylsi lumiluolaan

Vielä yksi juttu plinsessoista. Elli, tuo vihoviimeinen hutsu on sitten vieroittanut itsensä pennuista ja mouruaa jo kaihoten ulkoilemaan. Kannoin (rimpuilevan) mammakissan lapsosten luo ja taitaa antaa äidillistä avokämmentä pennuille, tissibaari taitaa olla jo kiinni. Ilmeisesti pennukat ovat Ellin mielestä valmiita muuttamaan pois kotoa.

Ja nyt selitys otsikolle. Joskus vuosikausia sitten sisareni meni naimisiin. Ei mikään yllätys, moni muukin silloin meni ja osa on naimisissa saman ihmisen kanssa vieläkin. Hänen morsiusneitonaan oli muuan pikkuinen Linda. Ja Linda ilmoitti pontevana tyttönä, että kun hän menee naimisiin pitää olla pissisukat ja lakelikennät. Hän sai ne. Ja ihanan mekon.

Pettymys oli kuitenkin melkoinen kun hän tajusi, ettei kirkkoon marssittukaan hän etunenässä vaan vasta morsiamen jälkeen. Onneksi oli ne pissisukat.

Ihana Linda.

Mukavaa perjantai-illan jatkoa, minä vetäydyn nyt budoaariin ja valmistaudun huomisen koitoksiin. Niitä riittää meille kaikille, missä lienetkin.

Ilon kautta?

Torpan vahtikukko kommandona lumipuvussa

Aamu oli kaunis ja siedettävine pakkaslukemineen vielä ihan puhdas ja viaton. Se oli silkkaa hämäystä. Luontoäiti teki ikävän oharin, pakkaslukemat kiristyivät niin, että nyt iltatallista hiihtelin reinot lipsuen tavallista vikkelämmin. Pakkasmittari näyttää julmia -25° lukemia ja yöksi senkun kiristyy. Voi ristus tätä talven taakkaa. Ei ole ennen tuntunut näin vaikealta. Ja pakkaskausihan on vasta alussa.

Minun aamuni alkoi rumalla päänsäryllä ja ankaralla väsymyksellä vaikka olin nukkunut kohtuulliset (ei suinkaan riittävät) 7 tuntia.

Tallissa totesin Soosipossun nyhtäneen loimitelineeltään molemmat nuttunsa alusikseen, onneksi se törkimys ei kuseksinut niiden päälle. Toppatakkiloimesta oli riipinyt häntäläpän irti. Kukapa sitä nyt roiskeläppää tarvitseekaan. Se ponihan särkee vaikka metrisen ratakiskon pätkän jos heinät loppuu ja Hänen Norjalainen Aatelispersoonansa pitkästyy. Sisäinen viikinki herää väärällä jalalla. Nakkasin karvakorvat kartanolle heinäkekoalttaria kumartamaan ja sinne ne jäivät, oikein tyytyväisen näköisinä ja oloisina. Silkkaa hämäystä!

Tallikäynnin jälkeen torkutin tuvan soffalla ja odotin, että Nuorin Perillinen ilmoittaisi olevansa valmis koulukuljetukseen. Silmät aamuauringossa sirrittäen (aiheuttaa ryppyjä, vaatii seerumikuurin ulkoisesti ja flavonoideja juoksevassa muodossa suun kautta) ajelin koululle vaaleanpunaisessa aamussa.

Seuraava kyyditys oli kymmeneltä, silloin paistoi jo lujaa ja räikeimmän kautta. Vinosti. Sekin vielä.
Onneksi päänsärky talttui eikä yltynyt migreenimittoihin. Muistutti kuitenkin, että kantsii napsia nätisti niitä estolääkkeitä, ettei iso paha jysäri iske isolla moukarilla.

Koulun jälkeen Esikoinen (pienen teiniangsti vs. ikävä äiti -väännön jälkeen) ilmoitti ratsastavansa Tössetamman. Okei, remelit mukaan ja ratsaille. Karsinoita siivotessani totesin, että tamma viilettää häntä suorana kohti takalaittoman raja ja Esikoinen seisoo suitset kädessään portilla. Hetken päästä sama juttu. Sama vauhti ja sama suunta. Katsoin parhaimmaksi puuttua asiaan ja kysäistä, olisiko järkevää tuoda hevonen talliin varusteltavaksi. Ei, kyllä mä sen tässä saan.

Ei saanut. Minäkin seisoin neuvottomana ja kerrankin sanattomana. Sitten aukaisin sanaisen arkkuni ja kerroin sekä Esikoiselle, että erityisesti hevoselle mitä mieltä olen mokomasta syntymässäsäikähtäneestä hevoseläimestä joka käyttäytyy kuin krapulahysteerinen primadonna. Ilmoitin, että nyt on terapiat ja siedätykset koitettu, ainoa mikä tepsii on lyijyhoito suoraan otsaluuhun. Jos työmoraali on hevosella noin arveluttavissa lukemissa, ei meillä moista tarvita eikä elätetä.

Esikoinen lähti kehotuksestani lannistuneena laahustaen pois ja minä jäin miettimään arvoitusta nimeltä Neitihevosen PMS-päivä. Sitähän se varmaan oli.

Hain hevoselle tutut ja turvalliset lohtupäitset, narusellaiset. Viskasin ne hevosen eteen ja sanoin, että nyt sopii näyttää yhteistyöhalua jos sellaista löytyy. Vaihtoehtoja ei enää ole.
Hevonen nuuski päitsiä ja vilkaisi minuun. Huokaisi ja laski päänsä. Ja pujotti itse päänsä sisään, ihan nätisti ja niinkuin meillä on aina tapana.

Jätin naruköyden kaulalle ja hevosen seisomaan niille sijoilleen. Kävelin aidan viereen, selkä hevosiin. Kuului epätietoista askellushaahuilua ja suorastaan hirmuinen siritys kun tamman luupäänsisäinen ratas pyöri. Vilkaisin ja silloin Soosipossu otti ohjat käsiinsä, kirjaimellisesti.

Se nykäisi tamman kaulalla olevasta köydestä ja otti selkeästi askeleet minua päin, tamma seurasi ja poni talutti. Lopuksi Soosikulta käänsi ahterinsa meihin päin, tamma seisoi edessäni ja näytti taas sen tuhannesti nähdyn sori, ylireagoin -ilmeensä ja vetistävän bambinkatseen perään.

Jo vuonna 2012, bambin katse

Hevonen seurasi minua portille, en koskenut siihen pikkusormellakaan yhteisen kävelymme aikana. Portilla riisuin päitset ja jätin hevosen siihen. Hetken päästä se tuli luokseni uudestaan ja pujotti päänsä tavallisiin ulkoiluremeleihin, ihan itse, vapaasta tahdostaan.

Että se osaa olla hankala. Ja ihana. Ja ihan maailman ärsyttävin otus. Minulta pääsi itkuntyrskähdys kun koko tunneskaala kulki pääni halki. Ujelsi mennessään.

Lykkäsin tuvan uunin tulille ja totesin, että tänään ei enää pääse millään ilveellä ihmisten aikaan (ennen iltaryysistä) salille, treenataan siis hevosia. Nuorimmainen tuli testikuskiksi, hänellä on kova luotto poniinsa.

Soosipossu oli kuitenkin sen verran virtaa täysi, että katsoin parhaimmaksi juoksuttaa ponia pitkässä liinassa ja Nuorimmainen juoksi poninsa rinnalla ulkorataa. Eipähän paleltunut. Kas ihmettä, juoksutus sujuu hienosti käynti-seis-ravi-käynti-seis -rytmillä. Molempiin suuntiin. Ehkä mukanani ollut juoksutusraippa toimi apuopena ja poni askelsi innolla. Näytti myös komeaa laukkaa hanki pöllyten ja yhden sinkoloikan kohti ääretöntä ja sen yli. Pysyi narun päässä myös leijaponihetkenään.

Koska Tössekin norkoili ja hengaili siinä hollilla, otin senkin ympyrälle. Nätisti käynti-seis-käynti-seis-ravi-käynti-seis molempiin suuntiin. Kiitos ja näkemiin, heinäalttari on katettu, herrasväki ottaa ja maistaa.

Humppalaukkaa vuodelta 2012

Tupa lämpeni ja mieli koheni hyvän ruuan ansiosta. Ei se auta kuin ottaa nyt tuohon hevoshommaan uusi ote. Turhat jaagailut sikseen ja kopukat hommiin.

Koska minä osaan olla (uskokaa tai älkää) varsinainen bitch, päätin koetella tamman kärsivällisyyttä kolmannenkin kerran. Talutin hevosen iltaröpöille talliin ja kas kuinka hevonen hölmistyi kun puuro ei ollutkaan karsinassa odottamassa. Sen sijaan nakkasin heinäkasan päälle kahdet suitset. Hölväsin kuolaimet siirapilla ja tarjosin niitä epäluuloisena mulkoilevalle hevoselle. Vähän epätietoista pyörintää, strutsiksi tekeytymistä (painan pääni nurkkaan, en siis ole olemassa) ja lopulta nieli sisunsa, ylpeytensä, whatever. Ja antoi laittaa suitset päähän. Sokeria perään ja kiitos. Suitset pois ja toiset kokeiluun. Sama homma, hevonen siirapissa otsatukkaa ja korvia myöten, suitset päässä ja kuolaimet suussa. Hyvä.

Olin päivän urakasta aivan naatti. Henkisesti hirmuisen raskasta vaikka sivustakatsoja saattaa lähinnä ihmetellä sitä eestaasveivaamista. Se on tahtojen taistelu jota ei käydä käsivoimin vaan henkisellä tasolla. Luottamus ihmisen ja hevosen välillä on heikoimmillaan hauras kuin vesipisara ja vahvimmillaan kuin näkymätän lanka kahden täysin erilaisen luontokappaleen välillä. Saalis ja saalistaja. Ei yhteistä kieltä. Kaikki pitää ansaita olemalla saaliseläimen luottamuksen arvoinen, ottamalla sen utelias tutustumishalu vastaan ja olla silti lauman vanhin narttu johtohahmo.

Jos tänään ei olisi tullut näitä onnistumisia, olisin soittanut huomenna Sen Puhelun ja hankkiutunut hevosesta eroon. Nyt sain taas vähän tsemppiä ja sisua tehdä tuon oudon otuksen kanssa hommia.

Joo, tämä meni nyt tämmöiseksi. En oikein osaa iloita vaikka ehkä pitäisi. Tämä väsymys ja kaamosketutus vie mielen matalaksi ja ihmisen epävireeseen vaikka olisi miten hyvässä kunnossa fyysisesti. Henkisesti kunto on pelottavan alhaalla.

Ilahduin aivan liikutukseen saakka kun Nuorimmainen hihkui pihalta; revontulia! No jopas, ne tulivat tanssimaan kuin tilauksesta. Otavan ympärillä ne leimusivat, laimean vihreinä mutta kuitenkin. Hienoja kuvioita, pystysuoria piikkejä ja vaakatason laineilua. Ketunnaamoja ei tällä kertaa näkynyt.
Pakkasyö kiristyy yhä, joten valveillakukkuja saattaisi nähdä upeita loimotuksia.

Kävin äsken viemässä hevosille ja lampaille lämpimät yövedet, kumpainenkin halusi juoda ämpäristä suoraan joten minähän se kannattelin sankoa ja hevoset imivät kumpikin monta litraa. On ne pilalle lellittyjäkin, tunnustan. Iltarituaaleihin kuuluu yöheinien lisäys ja parin porkkananpalan piilotus heinien sekaan.

Huomenna on pakko ottaa aikaa hevoshengailua varten. Talutan tamman aamulla tarhaan suitset päässä joten siirapilla läträäminen jatkuu edelleen. Suitsista ei saa tulla minkäänlaista kysymystä enää koskaan.

Tällä päivällä oli varmasti jokin opetus, sen kun tajuaisi. Ehkä yöuni tuo valaistuksen ja herään aamulla a) henkistyneenä b) viisastuneena c) jotain suurta oivaltaneena.

Sitä odotellessa. Huominen on sentään perjantai.

Tähän loppuun vielä tirpantunnistustehtävä. Mikä toi on? Näyttää haalistuneelta talitintiltä mutta ei se ole. Vieressä kökki useampikin tintti ja tuo oli ihan eri sorttia. Kuva on epätarkka koska se oli ainoa jonka sain zuumattua riittävän isoksi. Tuon linnun rinta on aivan eri sävyä, punertavampi kuin tavistinteillä.

Oikean vastauksen tietävä saa mainetta ja kunniaa.

Hyvää yötä, missä lienetkin.

Anonyymi Aikamaanikko

Ei lapsille, Soosiponi v. 2011

Olen viimeaikoina pohtinut paljon käsitettä nimeltä aika.
Aika ja ajantaju on meihin kaikkiin sisäänasennettu varmaan jo valuvaiheessa. Tapa suhtautua aikaan kehittyy kotoa tai ympäristöstä saadun esimerkin mukaan, samankaltaiseksi tai päinvastaiseksi. Jokaiselle omanlaisekseen.

Aikaa ei voi hallita mutta sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Hetkittäin saattaa jopa onnistua.
On ihmisiä joilla ei, syystä tai toisesta, muuta olekaan kuin aikaa. On ihmisiä joille aika ei merkitse mitään. He tekevät juttunsa omaan tahtiinsa, viis veisaamatta muiden aikatauluista. Se ei ole enää vapautta tai itsenäisyyttä, minusta se on silkkaa itsekkyyttä.

On myös ihmisiä, joilla aika on aina kortilla, lopussa, viimetipassa. Kirikiri, hopihopi, juokse, tee, ennätä.

En oikein tiedä mihin porukkaan kuulun itse. Ehkä olen vähän liiankin kiltti noudattamaan aikatauluja.
Hermostun jos joku on myöhässä tai mikä pahinta, pelkään itse myöhästyväni. Tai pahinta, todellakin tajuan olevani myöhässä. Olipa asia miten vähäpätöinen tahansa. Taidan olla tunnollinen ajan suhteen.
Aina ei ole ollut niin, tässäkin asiassa eletty elämä on tuonut hieman tarkkuutta. Jos ei omaan ajankäyttöön niin ainakin siihen, että arvostan toisten minulle suomaa aikaa.

Lasten myötä suhde aikaan muuttui erityisen paljon. Minun oli pakko saada rytmitettyä päivä niin, että tiesin milloin minulla on oma hetkeni, milloin syödään, milloin ulkoillaan, milloin nukutaan. Ei olisi kuulkaa nuppi kestänyt kasassa tämän vertaa jos olisin toiminut vaistovanhemmuuden ehdoin. Kosahtanut olisin ja pennut heitteillä.

Suhde aikaan muuttui paljon myös tänne Torpalle muuton myötä. Piti oppia ennakoimaan, varautumaan ylläreihin joita semi-maaseudulla asuessa saattaa tulla eteen. Eläinten aikataulut ovat oma lukunsa, lasten koulu ja kyytimiset, omat kuviot, Iso-J:n reissupäivät. Vuoden kierto omine aikoineen.

Onneksi ei tarvitse sentään kylvö- ja puintiaikatauluja pähkäillä. Sen homman jätän vähäisen peltoalamme ansiosta sovulla ammattiväen hommaksi.

Ja nyt sitten vielä uusi kierre tähän aikahommaan. Miten paljon on soveliasta ottaa aikaa itselleen? Kuka jää silloin paitsioon? Mitä voi jättää tekemättä olematta vastuuton hulttiovanhempi, voiko kello kuuden päivällisajasta tinkiä ja jos voi niin minkä verran? Monelta Perillisiltä loppuu arkena nettiaika?

En minä edes yritä olla The Perfect Mom with Perfect Family. Kyllä meillä on syöty saarioisten äitien tekemää huttua, pilttiä ja puolivalmisteita. Ja tullaan jatkossakin syömään jos tulee tiukka paikka eteen.

Tänään otin itselleni aikaa, kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Kun sain päivän virallisen osuuden iltatallin myötä hoidettua, kirmasin pimeään. Räkä jäätyi leukaan ja ripset takkuuntuivat toisiinsa. Hiukset kalisivat buffin sisällä hikisinä puikkoina. Pakkasta oli rapsakat -14° ja kipaisin juoksun huumaannuttamana uuden ennätykseni.  Teki hyvää. Seuraavaksi otin oman miettimisaikani saunassa. Siellä rauhoitun. Kuittaan päivän hommat tehdyiksi ja annan rentouden tulla.

Joku juutas totesi minulle kerran, että mikäs hoppu minulla mihinkään voi olla kun tämä maalla asuminen on silkkaa lepoa ja huilailua, laiskaa ja helppoa. Hän kuulema aina rentoutuu niin ihanasti kun pääsee maalle. Että viihtyisi kyllä pidemmänkin ajan kuin viikonlopun yli. Teki mieli takoa sitä ihmistä kellolla päähän ja läimäistä kalenterilla ahteriin mutta jätin sikseen.

Suhteeni aikaan on kaikesta tähän kirjoittamastani päätellen varsin sekava. Välillä ollaan kavereita, sitten taas ei.

Eniten potuttaa se, että usein unohdan pysähtyä ja katsoa maailmaa ympärilläni. Se on aika kaunis. Kaikkin aikoina. Parasta on pysähtyminen. Ajan unohtaminen. Olla ajaton.

Nyt on aika mennä nukkumaan. Mene sinäkin jos voit, missä lienetkin.