Tuiki, tuiki

Ensimmäinen adventtikynttilä, tästä se lähtee. Joulun odotus ja suurta joutenolon ja rauhoittumisen juhlaa edeltävä häslinki. Meidän jouluperinteisiimme on koko yhteisen taipaleemme ajan kuulunut rauhoittuminen. Ei pueta juhlapukuja, ei pidetä puheita eikä varsinkaan istuta yötä myöten autossa ajamalla kyläpaikasta toiseen, tietäen, että aina joku pahoittaa mielensä kun emme ehdi käymään.

Ensimmäiset yhteiset joulumme vietimme Kolilla, tutulla mökillä jonne lähtöä odotettiin ja jonne tuli monena vuonna sukua ja ystäviä, naapurimökki kuului aina meidän mökkimme vieraille.

Tuleva joulu on jo neljäs torpalla. Tänä vuonna aaton pitkään pöytään istuu 11 henkilöä.

Vaan eipä tule joulu ilman jouluvaloja.
Minulle riittäisivät hyvin yhdet luonnonvalkoiset pihavalot pihakuuseen. Vastaväittäjänä tässä asiassa on Iso-J joka jaksaa näpertää valojensa kanssa. Monessa asiassa hän antaa minulle periksi perherauhan nimissä mutta minun vuoroni on tulla vastaan jouluvalojen kohdalla. Äitikulta riensi aputytöksi ja kahdestaan pitkä ja pätkä värkkäsivät pihakuusen koreaksi.

Onhan se totta, että kaamoksen pitkä ja pimeä aika kaipaavat vähän tuikkua. Meillä ei ole valoletkua eikä joulumusiikin tahtiin sytkyttäviä rytmivaloja. Ei ole tanssivia joulupukkifiguureja eikä hetkuttavia porojonoja. Kohtuullisen hillityt, joskin vuosi vuodelta lisääntyvät valot rakennusten ovien yllä ja pihakuusessa riittävät.

Kyläläiset osaavat jo odottaa valojamme, tänään oli eräs marketin ihminen kysynyt milloinkas torpan valot syttyvät, hän jo oikein odottaa. Pankin konttorinhoitaja sanoi ajaneensa melkein ojaan valoja tiiratessaan. Ja minä uskon, että ihan positiivisessa mielessä kertoivat. Ei niin, että matkojen takaa tultaisiin tölläämään junttimaisuuden huipentumaa. Semmoisiakin kohteita on, voin kertoa. Espoossa tuntui, että asui suunnilleen kepapkioskin ja bordellin välissä, loimotusta ja valojen läiskettä riitti.

Valitettavasti kamerani säädöt ovat niin keturallaan, että en kunnollisia kuvia onnistunut räpsimään. Yritin kyllä. Jalustan avulla saattaisi onnistua.

Koirilla oli puuhapäivä, pikkupakkanen pistää tappijalat sätkimään ja hullunpolkalla jätkät painalsivat puuterilumessa. Eihän tuota lunta paljoa ole, hädin tuskin viisi senttiä.  Mutta maisema valaistui heti.

Peetun kasvattaja tuli iltapäivällä ja ipana pääsi vauvavilloistaan. Kuvissa vielä pentukarvainen turilas. Nyt muoto on paljon sulavampi ja pää kiilamaisempi. Järkeä sinne ei tainnut tarttua yhtään enempää.

Mieltä lämmittivät kasvattajan kiitokset koiran kunnosta, käytöksestä ja olemisesta. Ensimmäiset näyttelyt ovat jo helmikuussa, silloin mennään pentuluokkaan ihmettelemään suuren maailman kuvioita. Ja mikäli tässä kaikki sujuu suunnilleen toiveiden ja odotusten mukaan, Helsingin Maailmannäyttelyyn tullaan kyllä. Sinne on vielä kuitenkin pitkä matka. Katsotaan mihin päädytään.

Nyt alkaa olla pyhäilta pitkällä, tanssikisat tanssattu ja uusi viikko läähättää koko maanantaisella voimallaan niskaan. Taitaa olla aika puhallella kynttilät sammuksiin ja hiippailla petiin. Lenkille en joutanut, juoksen sitten ensi viikolla useamman keikan. Ja salille luikahdan aina kun pystyn. Parhaani teen, katsotaan mihin se riittää.

Näillä mennään, tuikkikoot jouluvalot kun tähtiä ei näy. Ei meillä ainakaan, pilviverho lupailee lisää lunta. Nyt sitä on kukolle kinttuihin. Veikkaan, että ei tähän jää.
Älä huku hankeen, missä lienetkin!