Harvoin tarjolla

Hevoskyyti on yllättävän harvoin tarjolla vaikka Torpan tiluksilla asustaakin kaksi hevoseläintä.
Yleensä tyydyn lähinnä rapsuttelemaan niitä ja kiireeseen vedoten kipaisen muihin hommiin. Ja onhan mulla ollut ihan lääkärin määräämä ehdoton kielto ratsautumiseen, lonkankoukistajaa on turha härnätä niin pitkään kun lihaskunto on kehno ja kroppa kiero kuin vieteri.

Tänään en kuitenkaan pystynyt vastustamaan kiusausta vaan jahtasimme Tössen kiinni ja tälläsimme suitset päähän. Satulaa en halunnut, persus viihtyy paremmin lämpimän, yhden hevosvoiman patterin päällä. Istunnan korrektiudesta viis, pääasia on, ettei bärsse jäädy. Yksi talviratsastuksen viheliäisimmistä puolista on reisien ja varpaiden jäätyminen. Oi niitä aikoja kun sai ratsastaa maneesin suojissa ilman kasvoja halvauttavaa viimaa.

Eikä ihan vähän ollutkaan säädöt hakusessa. Hevoselta puuttui tasapaino ja tuntuma, samat vammat itsellä. Yritin hakea jonkinlaista mukavaa ja rentoa olotilaa mutta hakemiseksi se jäi. Sanoin tammalle, että nyt on kaksi tumpeloa asialla, koetetaan käydä mahdollisimman vähän toistemme hermoille.

Olihan se kuitenkin pitkän tauon jälkeen mukavaa. Vähän niinkuin olisi kotiinsa palannut kun sai taas hevosen ahterinsa alle. Näin kaamoksen kaamentuessa valoisat tunnit ovat vähäiset joten aika tavalla saa päivänsä tekemisiä säätää mikäli mielii maastolenkille hevosen kanssa. Se kun ei ole hätäisen ihmisen hommaa, varsinkaan tämän Tössen kanssa. Neitihevonen on tuulella käypä. Alemman kuvan kohdalla tultiin takaperin, viima kävi hevosen ahteriin ja sekös tammaa v-tutti. Kirjaimellisesti.

Nämä ovat kuitenkin niitä asioita joissa hevonen ei tee kulkusuunnasta eikä vauhdista omia hiihtoja. Sinne mennään minne kuski käskee ja se on Neitihevosenkin tajuttava.
Minä tajusin sen, että meillä on paljon tekemistä ennenkuin laulamme samalla nuotilla. Tai tanssimme samassa tahdissa.

Mukava tuokio meillä kuitenkin oli, vaikka viima saikin pään punaiseksi, korvat sinisiksi ja ilmeen kiukkuiseksi.

Ratsastuksen jälkeen karautin toisenlaisilla hevosvoimilla kaupunkiin ja rääkkäsin kroppaa vielä pikkuisen lisää. En tiedä miten viisas veto se oli, nyt jo aristaa vasemman lapaluun tienoilla.

Perhe on kuitenkin nyt koolla, ikkunalla palaa kaksi adventtikynttilää ja naapurin pappa toi jouluomenoita. Ahneena syön ne itse, hevosille annan yhden puoliksi, ehkä. Jos ovat kiltisti.

Tämä oli kaikenkaikkiaan oikein hyvä päivä, ylitin itse tietyn rajan. Minulle hevosen selkään nousu oli oikeastaan aika iso saavutus. Menneiden harrastuvuosien jättämät jäljet ja osin myös painolastit lähtevät nyt askel askeleelta pois, onneksi ne askeleet kanssani ottaa tämä Luojan mieliharmi, vitsaus nimeltä Tösse.

Kohti ääretöntä ja sen yli!
Mukavaa adventin iltaa, missä lienetkin. Minä lähden kohta saunaan!

PeeÄäs: kameraa käytti urhea Perilliseni, neiti M. Näpit ja varpaat jäässä laulatti canuunaa. Täytyy teroittaa lapsoselle että aina pitää ottaa kuvia mallille edullisimmasta kuvakulmasta, ei noita örkkinaamakuvia ensinkään :D