Varovasti nyt

Nyt on syytä asetella sanansa varovasti.
Monta kertaa olen todistanut, että sen minkä kirjoitan, sen tulen tuomionani kuulemaan. Silmille tulee ja rumasti.

Eli en kerro, että elämä on kivaa, tasaista ja rauhaisaa. Ei. Jos se nyt hetkittäin sitä olisikin, aina on jotain pientä vastoinkäymistä. Kun oikein antaumuksella kaivelee. Vähintään nenänpielessä näppylä, kengän kanta hiertää, mahassa kiertää ja hevosellakin on karvanlähtö. Tuo viimeisin Titalle huomioon, ruuna tosiaan strippaa. Kevättä pukkaa.

Jos minä kelvoton iloitsisin, että postipeku ei tänään tuonut yhtään laskua, hän kantaisi niitä huomenna kelpo nivaskan. En iloitse en...  sillä pessimisti ei pety.

Pariin päivään en ole tehnyt päiväkirjamerkintää kun ei oikein ole asiaa.
Paljonhan täällä torpalla päivittäin tapahtuu, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki on jo kerrottu kolmeen kertaan.

Ei täällä tosin vielä ennen ole minun toimestani hevosten kanssa pelattu tähän malliin.
Ja ensimmäinen talvihan tämä on meidän historiassamme kun viedään lammastrioa talven yli. Yllätyskaritsoitakaan ei ole luvassa, sillä likkaporukalla ei kyetä ihmetekoihin. Tai olisihan se, Kevään Ihme! Kuvassa Wappumme, muutaman tunnin vanhana.

Silti, jotenkin minusta tuntuu, että kaikki on jo kerrottu, kuvat on näytetty ja jotenkin on nuttu tyhjä.
Ehkä se on tämä talvi joka on kuitenkin omalla tavallaan erityisen rankka. Se kai lyö mielen matalaksi ja aikaansaa henkisen kooman?

Enhän minä laiskavätys ole ottanut kuvan kuvaa moneen päivään. Puolustus käyttää tässä puheenvuoron ja tähdentää kylmän ilman ja hyytävän tuulen asettamia haasteita. Sormet jäässä ei tarkenneta hevonpersausta kauemmaksi. Ja sitä paitsi on melkoisen riskaabelia puuhaa könytä varsan selkään kameran ja pitkän objektiivin kanssa.

Vaikka pehmoinen hanki ottaisikin hevosen selästään linkoaman tädin mukavasti vastaan, ei valokuvauskoneen hienomekaniikka ehkä arvosta hankipehmustetta. Enkä ota riskiä.
Enkä tosiaankaan uskalla kehua kuinka hyväkäytöksinen varsapoika meillä onkaan. Ukkona syntynyt mammanpoika ei hypi eikä hillu. Ainakaan vielä.

Muutenkin noiden vahinkoselvitysten tekemisessä on oma hommassa, lisää ei tarvita. Nyt alkaa olla kaikki aineisto kasassa vakuutusyhtiötä varten, siitä taannoisesta varastomurrosta siis.

Iso-J teki pitkän päivätyön inventoidessaan pilallejäätyneet maalit ja muut varastoidut artikkelit, koneet ja laitteet. Sitten niiden jälleenhankinta-arvon selvittäminen ja ostokuittien selaaminen... sääliksi kävi. Hetkittäin.

Minä ja Äitikulta vahditaan pihaa haukkojen lailla, Äitikulta hyppää yölläkin tähystämään jos jokin outo kolahdus jostain kuuluu. Harmittaa, että vanha ihminen joutuu nyt hätäilemään jonkun hemmetin hamppariporukan takia.

Jos minä ne retkut saan kiinni, aion kyllä kertoa mitä saivat aikaan! Oppiivatpahan olemaan, nilkit.

Huomenna on taas perjantai.
Tämä viikko on kieltämättä ollut antoisa ja hevosille on annettu paljon aikaa. Nyt onkin ollut ns. tuhannen taalan paikka niiden kanssa pelaamiseen kun olen saanut niiden entisen omistajan avukseni.

Kaikenlaisia reaktioita tammalta nähty.
Aivan kaikkiin en ehdi itse reagoimaan mutta yritän ymmärtää tamman ankeaa lapsuutta.

Aika paljon varsanelämän traumoista kertoo se, että kun vein sellaisen kolmiaskelmaisen metallijakkaran sen karsinaan, hevonen pani päänsä karsinan peränurkassa lattiaan ja tekeytyi pieneksi. Kuin strutsi joka kaivaa peloissaan päänsä hiekkaan. Se hevonen vapisi.

Viaton aikomuksenani siedättää se siihen, että kyseiseltä jakkaralta könytään selkään ja että se jakkara ei ole lihamylly.

Jonkin aikaa piti puuhata ennenkuin tamma suostui ottamaan leivänpalan jakkaran kaikilta askelmilta ja vähän pidempään meni siihen, että sain seistä jakkaralla ja nojata hevosen kylkeen. Lopulta röhnötin ihan kunnolla ja tahallani potkin jakkarasta kaikenlaisia kolinoita ilmoille. Korvakaan ei heilahtanut, taisi nukkua mokoma.

Tottakai jakkaran muoto, haju ja ääni laukaisivat jonkin ikävän muiston hevosen entisiltä ajoilta.
Sama homma oli aiemmin muovisen pinkin talikon kanssa. Silloin minulla ei ollut aikaa sen kummemmin selitellä talikon käyttötarkoitusta hevoselle, otin lannat makuupaikalta pois ja lähdin itsekin nukkumaan. Ilmeisesti talikkoakin on käytetty tamman "koulutuksessa", eikä ainakaan kiitostarkoituksissa.

Ihminen osaa olla paha ja piru. Sikamaista se, että pahuus ja pirullisuus kohdistuu lapsiin, eläimiin ja muihin viattomiin tai puolustuskyvyttömiin. Niihin joille sanat ovat merkityksettömiä, vain teot ratkaisevat.

Kuvassa karua faktaa viime talvelta. Metrin mittana Äitikulta. Lunta oli pihakäytävien varsilla paljon.
Nyt on vähän, Äitikullastakin näkyy nuttu kokonaan.

Päivän muihin ansioihin lasketaan runsaudensarven löytyminen. Heinäladon muodossa. Haettiin pikkupakulla pikkupaaleja, 25 niitä mahtuu rellun pakuun. Siellä on vielä kolmisen sataa paalia vihreää, tuoksuvaa ja lehtevää viimekesän heinää. Ja jokaisen paalin saan hakea, euro per paali. Isäntä pistää ensi kesänä peltonsa vuokralle ja harkitsee pistääkö koko tilan myyntiin. Kuutisenkymmentä hehtaaria maalaismaisemaa ja taatusti hinta kohdallaan.

Teki vielä viime vuonna heinät pitääkseen taitoa ja konekantaa kunnossa. Ei meinaa jaksaa enää, totesi; "miulta ne on heinähommat tehty, tehköön joku nuorempi". Tilalla ei ole jatkajaa.

Se on niin harmi, surku ja sääli.
Maaseudulla on vaikka mitä mahdollisuuksia, mutta kun niiden peltohehtaarien kanssa pitää tehdä raakaa duunia niin harvaa kiinnostaa.

Tämän sekavan päiväkirjamerkinnän anti selvinnee tuonnempana. Ei se ole minullekaan tätä ulossuoltaessani kirkastunut.

Pannaan kevätväsymyksen piikkiin. Nyt vain sattui tämmöinen päivä kun mikään ei tunnu miltään ja eniten vtuttaa kaikki. Paitsi tämä joka on ihan kohta ajankohtainen.