Älä tule paha tuuli, tule hyvä tuuli

Aamulla puoli kahdeksan aikaan ei ollut enää kuu kaakon yllä, vaan idän suunnalla rusotti somasti.
Aurinkohan se siellä aloitteli nousuaan. Kivan ja pitkän kaaren aurinko päivän aikana jo tekeekin, onneksi. Päivät ovat valostuneet ja pidentyneet huimasti.

Kaikki valo mikä annetaan, otetaan vastaan.
Silti tänään joku oli noussut kahdella väärällä jalalla ja aamu oli ikävä. Minua niin väsyttää jonninjoutava riitely ja kinaaminen. Elämässä on kuitenkin niin paljon tärkeämpääkin asiaa hoidettavana kuin päästä sanomaan aina se viimeinen sana ja olla oikeassa.

Oikeassa kun ei ole kukaan ja mitä jos ne kuuluisat viimeiset sanat lähimmäiselle ovat vaikkapa Haista ite?!

Ajelin aamulla heti kahdeksan jälkeen kohti kaupunkia, Äitikullan leegoja on rustailtu kuntoon tällä viikolla ja tänään oli joku viimeinen säätö. Kelpaa taas leukoja louskuttaa eivätkä iltaisin jauha tyhjäkäynnillä. Nyt on leveä smaili ja säädöt kohdillaan.

Piipahdin hakemassa kyytiini Hevosnaisen (lainaan Titan termiä) ja yllättäen Äitikultakin pyrki kyytiin, takaisin kotiin odottelemaan hammasteknikon työn valmistumista.

Tämäkään luottoystävä ei yksinkertaisena annoksena auttanut. Minulle kertyy autoon välillä aivan ruokoton määrä tyhjiä kahvihylsyjä. Törkeän kallista, mutta ah niin hyvää. Salainen pahe.

Pitäähän minullakin joku pahe olla kun en edes sököä osaa pelata.

Hevosnaisen kanssa juoksutettiin hevosia narunjatkona.
Tai noh, aikeena oli juoksuttaa, hevoset lähinnä löntystelivät ja haukottelivat.

Niillä kun on päiväuniaika puoli kymmenestä puoleen päivään jolloin tarhaan kipataan seuraava säkillinen heinää.

Joka tapauksessa kumpainenkin kaveri nosteli hangessa kavioitaan ja ainakin minä hioin narujuoksutustekniikkaa hyvässä ja oivalluksia herättävässä opissa. Ei se hevosen ympyrällä juoksuttaminen mitään rakettitiedettä ole, mutta ei kyllä sujukaan ilman pieniä niksejä.

Herra Harmaata oli helppo juoksuttaa. Se juoksi nättiä täydellistä ympyrää ympärilläni, vaihtoi askellajia itsekseen ja otti huilikävelyt kun siltä tuntui. Juoksutti siis itse itsensä. Ilman köyttä. Näytin vain suunnan ja sanoin naksnaks ja Pappahevonen hiihteli tyytyväisenä ja aina niin tyylikkäänä.

Vein Hevosnaisen seuraavaan kohteeseen ja palasin torpalle muihin puuhiin.
Ketutuskäyrä kohosi taivaisiin samalla kun päivän aikataulut heittivät iloisesti volttia ja pahuksen ikävä tuuli nousi jostain eteläiseltä kolkalta. Niin kylmä, niin riettahan kylmä tuuli. Pakkasta oli vain surkeat -9 mutta tuuli teki siitä inhottavan pistelevän riiviön. Juuri semmoinen pakkasenpaskiainen joka jäädyttää märät näpit rautasalpoihin kiinni, tukkii nenän ja saa posket helottamaan hullunpunaisina pitkän aikaa. Samainen tuuli tekee kissat hulluiksi ja ihmiset hermostuneiksi.

Vaikka paha tuuli tulikin, se kuitenkin tyyntyi ja laantui iltaa kohden. Eihän talliin sovi mennä kiukuttelemaan. Neiti Inga Hepo sai letin otsatukkaansa ja Pikku-Jonne söpöili mopsinsilmineen muuten vaan.

Toivottavasti yöllä ei ole Bad moon rising. Mikäli sattuu olemaan, shit happens, who cares, minä aion ruuvata korvatulpat syvälle ja surffata höyhensaarille.


Vanhempi perillinen kehitteli lievän kuumeen, nuorempi sinnittelee vielä terveen kirjoissa.
Onneksi viikonlopulle ei ole mitään ihmeempää. Polttopuita olisi enemmän kuin aiheellista pätkiä ja pilkkoa, lupauduin Hevosnaiselle vastapalveluksen nimissä avuksi pihaton siivoamiseen ja muuten aion rojottaa suorin sorkin, hyvällä omallatunnolla.

Hevosvoimiakin on toki aikomus vähän viritellä, en vielä tiedä miten. Se niin riippuu mistä tuulet puhaltavat.

Ensi viikolla saadaan etelästä hiihtolomalaisia, kivakiva! Tänään on siskonpoika tanssahdellut wanhojentansseja ja eilen veljentyttö mekasti abinalaumassa ympäri Keravaa penkkareiden merkeissä. Oi niitä aikoja! Ja mitenkä ihmeessä lapset alkavat olla niin mahdottoman vanhoja??

Tähän loppuun vähän villiä luontoa. Heipat ja moikat, torppa hiljenee nyt.