Äkkiä on lauantai

Tunnontuskia pukkaa. Tällä viikolla tämä taitaa olla vasta toinen postaus ja se on kai uskollisia lukijoitani ajatellen ... armeliasta. Ei mulla ole ollut oikein mitään kommentoitavaa eikä kuviakaan. Lannistaa tuommoinen vesisade ihmisen. Täysin lyö polvilleen, perhana! Ja lätäkköön polvilleen, tietty.

Viikon aikana on hommattu rakennustarvikkeita. Ja vähän lisää rakennustarvikkeita. Eilen kutakuinkin hyperventiloin puutavaraliikkeen kassalla, tililtä läksi sikamainen läjä satasia ja minusta tuli rakennuslevyjen omistaja. Kyllä. Just sitä kammoruskeaa maatilavaneria... 17 + 17 levyä.

Onneksi tiedän, että kun sitä vaneripintaa vähän hioo (koneet löytyy), siihen tarttuu maali. Ja valkoinen maalihan pelastaa oikeastaan kaiken. Paitsi ikärupsahduksen. Eli omalle fasaadille ei ole paljoa tehtävissä.

Niin hätäinen en minäkään ole, ettenkö malttaisi odottaa maalausilmoja. Eli ensi kevääseen.
Talvi katsellaan umpirumaa paskanruskeaa vaneria ja pidetään valkoisen maalipytyn kansi kiinni.
Olisihan se aivan tyhmää ajan, vaivan ja maalin haaskausta lähteä nyt hosumaan, hyvä ei tule kumminkaan.

Ruostesuojamaalia sen sijaan pitää sutia jo nyt. Sitä on iso ja arvokas purnukka, punaista!

Näitä talliremonttihommia täällä siis on tälläviikolla lähinnä ihmetelty.
Olen opetellut kärsivällisyyttä aikataulujen suhteen. Se, mikä on minusta überkiireellinen asia, ei välttämättä ole kirvesmiehelle tärkein. Hän käy välillä tekemässä räystäät kaupungissa ja tulee sitten kun joutaa, sisätöitähän voi sipistellä kehnollakin kelillä, ulkotyöt tehdään säiden mukaan. Ja syksyllä hyvät ulkotyösäät ovat harvassa.

Joo joo, on on. Mutta kun minun prioriteeteissani se talli on ykkönen ja kaupunkilaisten räystäät aivan toisarvoisia asioita.

Minä odottelen, kiristelen hampaitani ja haukkaa kirpeää omenaa. Puihin jäi satoa vaikka kuinka, tilhien talvikännäilyjä varten riittävästi.

Uudet kanarouvat ovat kotiutuneet hyvin. Kullervon hellässä huomassa pikkurouvat viihtyvät hyvin. Wanhan liiton viimeiset rouwat ovat jo niin horiskoja, etteivät huomaa, vaikka tipahtaisivat orrelta. Eivät ne aina näytä muistavan ottaa edes henkiriepuaan mukaansa tipahtaessaan... joten eivät ne taida huomata, että kanalaan tuli 6 uutta helttapäätä.

Talven munavarannon suhteen olemme turvatut.
Jossain vaiheessa pitäisi heittää pitkää tikkua ja vetää arpoja, ken lampaista päätyy pataan. Mää, mää ja mää ne huutavat. Eikä sielu sietäisi yhdenkään syömistä. Orvokki on vanhin ja Veeralla hirveä ääni. Vappu on semmoinen reppana ja jakojäännös. Että valitse niistä sitten. En. Tehköön valinnan joku muu. Ja pitäköön paistit.

Näitä pitkänaamoja ei syödä vaikka ovatkin melko mukavassa lihassa. Talvikarva kasvaa kohisten ja kohta se ryöpsähtää hallitsemattomaksi. Onneksi ei ole mitään isompia murheita näiden kavereiden kanssa. Ovat vähän niinkuin naapurimaan päälliköt: "tää ois tänään pressa ja tää ois pääministeri". Sopuisia kavereita.

Kissatkin on arkistoitu tältä päivältä, Veli Winstonkin löysi oman lokeronsa ja on oikein tyytyväinen.
Elli ei taaskaan ollut paikalla kun taivasosuuksia jaettiin ja saa jatkossakin murjottaa jossain muualla. Jätkät eivät anna armoa. Eivätkä luovu parhaista löhöpaikoista.

Torpassa tuoksuu vastapaistettu sämpylä. Taidan hotkaista pari (ihan pientä) ja kömpiä vällyihin. Nyt ei oikein jaksa alkaa mihinkään. Paitsi unille.

Tupaterrierikin on niiin kovin uupunut että jaksa edes valistaa minua koiran ruokinnan oikea-aikaisuudesta. Laiska ryhmä meillä... Ja huomenna on pyhä. Laiskottele jos voit. Se ei ole laitonta.