Jouluruusuni mun

Kyllä, jouluruusulle eli Helleborus nigerille voi olla allerginen. Minä olen kävelevä (ja nyt niiskuttava) esimerkki.

Juttuhan on nyt niin, että minä tykkään tuosta leinikkikasveihin kuuluvasta jouluruususta ihan älyttömän paljon. Iloni on suuri, kun niitä nykyaikana saa kohtuullisen vähin etsimisin, myös jouluisin. Puutarhoiltahan niitä yleensä saa kasvukaudella.

Takavuosina Espoossa sattui sitten semmoinen tapaus, että jouluruusu pönötti ensimmäistä iltaansa olohuoneen pöydällä ja minä meinasin saada hengitysahistuskohtauksen. Huimasi ja aivastutti, pää turposi (kuv.) sisältä päin ja silmät valuivat solkenaan. Kävin koiran kanssa ulkona ja olo helpottui.

Palasin pian kotiin ja myös oireet palasivat. Tunnustan, että kesti muutaman päivän ennenkuin hokasin pöydällä söpöilleen helleboruksen ja kohtausteni välisen yhteyden. Kiikutin kasvin Äitikullalle. Hän ilmoitti parin tunnin päästä, että rehun saa hakea pois, hän ei kestä sen kanssa yhtään.

Lopulta kukka päätyi Anopille. Hän ilahtui valtavasti ja mahtui samaan huonetilaan kukkasen kanssa. Se tarina päättyi siis oikein onnellisesti. Paitsi minun ja jouluruusun tiet erosivat jo ennen joulua.

Sen jälkeen olen haalinut pientä helleborus -kokoelmaa pihapenkkiin. Siellä ne kököttävät sievästi ja hyvinvoivasti vuodesta toiseen, kaksi valkoista ja yksi viininpunainen.

Tänä vuonna Anoppi sai jo perinteisen jouluruusunsa enkä minä voinut hillitä itseäni vaan tänään yksi matkasi mukanani kaupungista kotiin. Vajaat puoli tuntia samaa huoneilmaa riitti. Jouluruusu siirtyi ulkoeteisen ikkunalle, talvehtivien pelargonian raaskujen seuraan. Minä jäin perään niiskuttamaan. Kirjaimellisesti.

Se on sitten ensimmäinen ja ainoa (toistaiseksi näin) kasvi jolle olen noin voimakkaasti allerginen. Harmi.

Onneksi näitä ryllispylliksiä on montaa sorttia ja värivariaatioitakin useampi. Kukkivat pitkään ja kiitollisesti niin, että maaliskuussa tekisi mieli jo vauhdittaa kukan nahistumista. Tämä ensimmäinen ehtii juuri parahiksi jouluun.

Nuorimmaisen joulujuhla oli keskiviikkoiltana kylän kirkossa. Minä tykkään pikkuisen kirkkomme karusta ja kruusaamattomasta tilasta. Urut soivat kauniisti ja kaikki jouluun kuuluvat laulut tulivat kuulluksi. Mikä parasta, lasten laulamina.

Tähän väliin voin mainita (mun blogi, mun mielipide), että saan inhonväristyksiä lähes kaikista joululevykokoelmista. Tänäkin jouluna yksi jos toinen iskelmäpimpula tahtoo herkistyä oman joululevyn verran, anna mun kaikki kestää. Aidoimmat herkistymisen hetket veikkaan heidän kokevan verkkopankkinsa tiliotteen äärellä kun teostokorvaukset pätkähtävät taiteilijan tilille.

Ja mikä kauheinta, Tero Vaaran joululevyt ovat edelleen radioitten soittolistoilla. En tykkää. En yhtään tykkää. Olen niille vähintään yhtä allerginen kuin helleborukselle. Reaktio on niiskutuksen sijasta raivontärinää ja pakkoliikkeitä joiden tarkoitus on säätää volyymit minimiin. Tai tuhota mölyn lähde.

Näin!

Tähän loppukevennykseksi vielä pari otosta viime sunnuntain kotiinpalusta. Ette kai te ole unohtaneet, että tässä on koko viikko vietetty Nassen Juhlaviikkoa. Veteraanisankari on saanut puruluita, ylimääräisiä makkarasattumia ja muita Jymy-Yllätyksiä koko viikon. Peetukin on päässyt juhliin ja ihmeen sopuisasti pojat ovatkin bilettäneet.

Iso-J ja Nuorimmainen olivat askaroineet varsin näyttävän kattauksen voittoisalle Veteraanillemme. Huomatkaa myös Peetun saama sangen ruokaisa pokaali.

Ken elää, hän näkee

Ja vielä tähän loppuun, ylivoimaisesti paras uusi joululaulu, olokeepa hyvät!

YleX: #Joulusinkku