Veli Miltonin masennus

Taas yksi huikaisevan kirkas ja aurinkoinen aamu! Näitä on kaivattu, koko pitkän talven ja koko pitkän ja kituliaan kevään. Muutama valkoinen pilviviiru jossain korkeuksissa, haukkapariskunta liitelee pihan yllä ja kukko komensi rouvansa katokseen. Peetu erottuu maaperästä kuin syylä nenännokasta, mutta ainakaan toistaiseksi haukat eivät ole valinneet Peetua ykköskohteekseen.

Tuuli puhaltaa sopivan raikkaasti itärajan takaa, joten sääskistä ei ole kiusaa sen enempää päivällä kuin illallakaan. Eilen illalla pysähdyin pihalle kuuntelemaan uutta ääntä. Kiitos pitkien piuhojeni ja rajallisen käsityskykyni, oivalluksen lamppu syttyi hissuuksiin. Salavan lehdet suhisevat taas. Se on ääni jonka olemassaolon toki huomaa, mutta ymmärtämiseen menee aikaa.

Veli Milton ei iloitse kanssani. Hän mököttää, murjottaa ja potee ilmeisesti rankemman puoleista kevätmasennusta. Pikkuisen on ehkä laihtunutkin ja pysyy mieluummin sisätiloissa nukkumassa. Tai jos valvoo, istuu keskilattialla valittamassa elämänsä ankeutta omalla naukunuotillaan.

Hapan kissannaama ei sinänsä ole vieras ilmiö näillä tiluksilla, onhan meillä Elli, Antipäivänsäde. Mutta että Milton Mieliystävä, se on ennenkuulumatonta.

Voivatko kissat todellakin ukkoutua jo kolmivuotiaina? Tähän saakka Veli M. on viettänyt hyvin aktiivista seikkailijakissan elämää (jolla on kotiintuloajat) ja kuljeksinut huolia vailla kotihehtaareilla.

Niin kauan kuin ruoka maistuu ja suoli toimii, ei liene syytä huoleen. Kissan sielunelämän koukerot ovat tutkimattomat ja pitäköön kissa salaisuutensa.

Veli Winstonia ei huolet paina, jaksaa jolkotella ulkosalla. Eilen se roisto teki kieltämättä melkoisen källin. Olimme Nuorimmaisen kanssa syöttelemässä hevosia iltalaitumella, suunnilleen tuon trampoliinin takana näkyvän valkoisen muumikiven kohdalla. Veli Winstonin ninjailmestys oli liikaa Sörsselssonille joka yhdellä loikalla teleporttasi itsensä kymmenen metrin päähän ja vapautensa huumassa kirmasi  monta kunniakierrosta.

Siellä kuulkaa eteläpellolle levitetty karjanlanta ropisi kun muodollisesti pätevä ratsuponi päästeli kunnon kiitolaukkakierrokset. Komiat ovat jätkällä liikkeet, se täytyy kyllä mainita. Muuta iloittavaa tilanteessa ei sitten ollutkaan. Töttis steppasi ja keuli kateuksissaan mutta pysyi kuitenkin hallinnassa.

Lopulta Sörsselsson koki purkaneensa pöljäenergiaa tarpeeksi ja tallusteli puhkuen (ja hikisenä) Nuorimmaisen perässä talliin. Pientä uhmaa ja uhoilua oli vielä karsinassakin mutta lopulta jätkä uskoi, että sellainen käytös ei ole missään nimessä toivottavaa eikä sallittua.

On sillä mokomalla sisua. Mutta lopulta kuunteli järkensä hiljaista ääntä ja ymmärsi, että ruokasaavi tulee tarjolle vasta kun odotetaan nätisti ja pullistelematta, pyydetään ja kiitetään.

Kuvia tilanteesta ei tietenkään ole, eihän se kamera ikinä silloin ole mukana kun olisi jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Ja kun on mukana, säädöt ovat keturallaan, niinkuin näistä koirien kaahauskuvistakin näkee. Tarkennuksia on turha yrittää silloin kun koirapoika loikkaa.

Toivotaan nyt, että Veli Miltonin masennuskausi menee piakkoin ohi. Voihan se olla, että matolääkitys närästää vielä pikkuisen. Toisaalta luin juuri mielenkiintoisen kirjoituksen, jonka mukaan matoja alkaa tulla eläimestä ulos vasta noin viikon päästä. Ja koko tuo viikko pitäisi työntää matolääkettä, Axiluria ilmeisesti. Se onkin ainoa matolääke jota tällähetkellä koko lössiin käytän. Kuuri on kolmipäiväinen, mutta pitäisi jatkaa vähintään tuplana jotta matoset todella tulevat häädetyksi.

Aika jännä, pitää seurata asian tiimoilta epäilemättä kehittyvää keskustelua. Asian alkuperäisen kirjoittajan kokemuksen tuomaa pätevyyttä ei ole aihetta epäillä.

No jopas taas rönsysin...kuin kevätkaihonkukka konsanaan... mikäs se alkuperäinen aiheeni olikaan?
Kissan masennuksesta matolääkkeisiin, mielenkiintoinen mielen polku.

Esikoinen tuli eilen kotiin leirikoulusta. Oli kuulema kivaa ja tanssitreenit olivat olleet kivoja. Ja ruoka oli hyvää ja välillä ärsytti. Kuulostaa siis kaikinpuolin mukavalta reissulta.

Tänään kävin hänen kanssaan tutustumassa uuteen kouluun. Leirikoulun aikana kaverit olivat ilmeisesti tehneet voimallista käännytystyötä ja Esikoinen epäili jaksamistaan pitkien koulumatkojen takia. Tämän aamun kierros Norssissa taisi kuitenkin tehdä vaikutuksen ja tyttö vaikutti aidosti innostuneelta. Tutki saamaansa ensimmäistä lukujärjestystä ja suunnitteli jo tanssitunneille menemistä. Ne kun voisi yhdistää koulupäivien yhteyteen.

Olemme jo aikoja sitten ilmoittaneet, että uusia harrastuksia saavat aloittaa sitten, kun pystyvät kulkemaan niihin pääsääntöisesti omatoimisesti. Meillä ei ole mahdollisuuksia ajella ympäriinsä iltaisin harrastushärdellin aikatauluissa. Eikä oikein haluakaan. Emmekä pidä hirveän järkevänä sitä, että lasten päivä on tunnilleen aikataulutettu aamusta iltaan. Pitäähän sitä aikaa jäädä ihan pelkälle olemisellekin. Tokkopa lukeminen, piirtäminen ja käsityöt sekä eläinten hoito ketään tyhmistävät?

Tiedän, että nykyajan valistuneet vanhemmat aloittavat pilttiensä sivistämisen jo vaippakerhoista mutta minä en kokenut niitä olennaisesti tarvitsevani ja tylysti päätin, ettei vauvanikaan niitä tarvitse. Korjaan, kaikkein valveutuneimmat soittavat jo raskausaikana latinan kielikurssia vatsanpeitteiden läpi, synnyttävät valaiden uikutuksen tahtiin ja jatkavat sitten vaippakerhoihin.

Minä olen yksinkertainen maatiainen ja kapinoin vieläkin yliharrastamista vastaan. Yksi tutustumiskerta vauvamuskariin (puistattava sananakin) riitti. Ei minusta ole heiluttamaan huivia vauvan naaman päällä ja jollottamaan jotain oppimaan innostavaa (?!) lorua.

Päivä jatkuu nyt muissa merkeissä. Kiitos ja näkemiin tältä erää.
Torpalla kaikki hyvin, hyvä olkoon kanssasi, missä lienetkin!

Voikukka pääsee aina eturiviin