Toukokuinen tiistai

Pulsatillan (kylmänkukka) herkät haivenet

Heti tähän alkuun pieni paimenkirje koskien Hirnakan torpan nettipäiväkirjan ilmestymisaikatauluja. Mitä pidemmälle kesä ehtii, sitä varmemmin päivitykset hidastuvat. Silloin kun Karjalan kukkeilla kunnahilla sää suosii, pienyrittäjällä pukkaa muuta kiirettä tai ei vaan ole mitään sanottavaa, silloin ei päivitystä heru. Tällä kertaa vetoan ensimmäiseen syyhyn. Sää suosii. Todellakin. Pilvetön taivas, tuulee sopivasti (sääskiä karkoittavasti) ja valoisaa riittää. Silloin puuhataan pihalla. Kuka mitäkin.

No on tässä ollut pikkuisen ohjelmaakin ja toisaalta, keväthehkutuksista voitte lukea blogin arkistoista vuodelta 2010, 2011 ja 2012.

Tämä viikko on ollut melko huima, vaikkakin ollaan vasta tiistaissa. Vähän jo etukäteen heikottaa mihin liitoon tässä vielä noustaan viikon vanhetessa.

Sähköpostiin kolahtivat juuri lentoliput Hispaaniaan. Sinne sitä sitten tuli lähtö.... eikä suoraan sanoen harmita pätkääkään. En oikeasti ole tajunnutkaan miten pitkä aika siitä on, kun me olemme koko perheen voimin olleet lomalla, poissa kotoa, reissussa. Aika lasketaan kohta vuosikymmenissä, ei enää vuosissa. Kyllä me olemme tämän heinäkuisen irtioton ansainneet, ihan joka sorkka.

Kevään ensimmäiset torvikukat toivottavat kevään saapuneeksi. Ja tööttäävät ne hurraata lomamatkallekin. Valehtelisin jos väittäisin, ettei mieli jo halaja pientä irtiottoa.

Yritin eilen pitää jonkinlaista kuvakirjanpitoa erilaisista narsissilajikkeistamme, mutta talvet, kissat, myyrät, linnut ja koirat ovat pitäneet huolen siitä, että nimisäleet ovat kadonneet ties minne. Narsissien kirjo on kuitenkin mittava, meilläkin on äkkiä laskien vähintään kymmenkunta erilaista. Ja joka syksy istutan muutaman pussillisen lisää. Näin keväällä sitä kaipaa koreutta ja silmäniloa, mitä räikeämpi keltainen sitä parempi.

Hevoset ovat saaneet nauttia Tohtori Vihreän uustuotannosta. Eihän niillä onneksi mitään isompaa vaivaa ole, mutta hyvin kelpaavat vihreät antimet. Nyt ollaan jo laitumen kimpussa reilut puoli tuntia per päivä. Kunhan joudan aitaustalkoisiin, laidunaika pitenee päivittäin tunnilla.

Tällä laidunkaudella ei totisesti tarvitse pihtailla laidunlohkojen kanssa. Hevosethan lähtevät leirikouluunsa ratsuttajan hoteisiin juhannuksen tienoilla.

Ja vaikka tulisi millainen katokesä, meillä on laidunta noin kuukauden yli oman tarpeen.
Kiva tietää jo näin kesän alussa.

Päivän toinen kohokohta oli se hetki (ja se tunne) kun astuin pitkästä aikaa entisen opinahjoni kynnyksen yli. Muistoja tulvi mieleen vasemmalta ja oikealta. Onneksi ruokala oli oikealla, entisellä paikallaan enkä sännännyt nostalgiahuumassani kättelemään vahtimestaria.

Katselin ruokasaliin kokoontuvaa väkeä ihmetellen, kovin oli keski-ikäisen ja keskiluokkaisen näköistä väkeä. Meitä kaikkia yhdisti kuitenkin se seikka, että kukin meistä tuli isiksi ja äideiksi vuonna 2000. Ja elokuussa 2013 saattelemme teinimme yläkoulun seiskaluokalle. Mopot-show alkaa taas, 70 uutta moponorssia!

Ketään en tunnistanut entisiksi koulukavereiksi eikä kukaan muu minun lisäkseni (7D-luokan vanhemmista) maininnut olevansa entisessä koulussaan, nyt uudessa roolissa.

Rehtorin pitäessä alkupuheitaan minun täytyi pitää kaksin käsin pöydän reunasta kiinni. Olisin nimittäin useamman kerran pongahtanut ylös ja huutanut Aamen tai Hallelujaa, sillä herra rehtori puhui juuri niistä asioista joita itse pidän penskojen kasvatuksen kulmakivinä. Hyvä käytös, sielun sivistys ja kyky ajatella asioita moniulotteisesti vievät ihmistä pitkälle. Tai antavat ainakin kelvollisen tanakan perustan jolta ponnistaa omille lentoreiteilleen.

Se, että itse olen kaikesta huolimatta välillä kyntänyt elämäni polkua polvet tai leuka savessa, kuuluu ilmeisimmin elämän laajempaan oppimäärään tai sitten olen reputtanut monessakin elämäntehtävässä. Oli miten oli, hyvillä mielin lähetän Esikoiseni syksyllä bussipysäkille. Mene ja vartu, olet hyvissä käsissä.

Koulun värimaailmakin on remontoitu ihmisystävällisemmäksi. Muistan ne sapenvihreät ja silmiä kirveltävän oranssit, maalatut tiiliseinät, psykedeeliset kokolattiamatot kakkoskerroksen tupa-aulassa, laitosharmaat lokerot ja liilat aulat. Nyt tilalla oli hillitty, eleetön ja ihmisille tilaa-antava interiööri. Tietokoneständejä, kirjasto, löhötuoleja, taideaineiden käytävä, olonurkkauksia. Jokaisen kulman takana uutta ja yllättävää. Niinkuin elämässäkin.

Tänään oli kertakaikkisen mainio päivä. En tiedä huomisesta. Vahinkotarkastaja kävi eilen tekemässä koeporauksia taannoisen lietepäivän jäljiltä ja kyllä tässä joudutaan remontoimaan elintasosiiven märkätilat. Vakuutusyhtiö ottaa asiaan kantaa mitä ilmeisimmin pikaisesti ja sitten sitä taas veivataan aikatauluja.

Mitä piikataan auki ja milloin? Millaiset kaakelit? Lattialämmitys? Mitkä kaapistot?
Onneksi on kesä ja ulkosauna ja talon (toistaiseksi) ainoa vessa talon vanhalla puolella. Eli ei haittaa tuleva remontti oikeastaan yhtään vaikka koko takaeteisen ja märkätilojen höskä purettaisin atomeiksi. Elämä jatkuu vanhan kunnon kurkihirren alla ja kevät etenee.

Kurkihirren alla kaikki hyvin, toivottavasti sinullakin. Missä lienetkin.

Veli Milton valitsi lattian...

... ja ne muut miehittivät tuvan sohvan

PeeÄäs:
unohdin mainita kokonaan maanantaisen treenisession. Mukanani kulki tyyppi joka tarkisti liikeradat, katsoi sopivat painot ja toistot ja joka tiristi viimeisetkin tehot jokaisesta lihaksestani. En todellakaan tiennyt kykeneväni sellaisiin toistomääriin niillä painoilla. Elämäni paras ja raskain treeni. Silti tänään kävelin omin jaloin alakertaan ja tunnen olevani enemmän kuin täynnä puhtia ja uutta treeni-intoa.

Huomenna saan fyssarilta kotiläksyt ja toivottavasti loppuviikosta uusi, kolmijakoinen treeniohjelmani on valmiina. Siitä sitten taas mennään. Nyt tuli roimasti uutta virtaa ja intoa yksinäiseen puurtamiseen. Älyttömän hieno juttu. Me so happy.