Hilpeä Valpuri

Elämäni ensimmäinen vappukukka, punainen sinivuokko on viittä vaille auki. Ehkä se rohkenee avata nuppusensa Valpurin päivän kunniaksi, tänään ei vielä uskalla.

Torpalla vietetään rauhallisissa merkeissä sekä vappuaattoa, että huomista Vappupäivääkin. Vähän saatetaan grillin pariloita sotkea lihaklönteillä ja ehkä paukauttaa yksi sihijuomapullo auki. Riippuu hyvin pitkälti säistä mitä tehdään vai ollaanko vaan mitään tekemättä.

Tänään olen toimittanut Leelian Lepotuolin virkaa toimimalla päivystävänä terapeuttina (kuuntelijana lähinnä) ihmiselle jonka elämä on yhtä vyyhtiä alusta loppuun. Valitettavasti hän ei taida itsekään nähdä miten paljon lisää omaa taakkaansa takertumalla toimimattomaan ihmissuhteeseen, luottamalla utopistisiin unelmiin ja panemalla kaiken toivonsa yrityksiin joissa ei ole mitään pitävää pohjaa. Onneksi ei sentään ole (tietääkseni) lähtenyt mukaan mihinkään nigerialaiskirjeisiin.

Seurauksena tästä on nyt diagnoosina vaikea masennus.
Tarpeetonta sanoa miten hyödyttömäksi tunnen itseni, ei minusta ole häntä auttamaan. Kuuntelen ja sanon jotain sopivaksi kokemaani sopiviin väleihin. Enempään en pysty enkä ryhdy.

Päivystävä terapeutti valmiina kuuntelemaan

Sää meitä suosii, sittenkin. Aamulla satoi tasaisesti, nyt paistaa siniseltä taivaalta. Kaverit raportoivat raekuuroista, räntäsateista ja muuten vaan oikukkaasta säästä joten hyvinhän tässä taitaa mennä.

Torpalla keskitytään nyt vähitellen vapaaillan viettoon, minä taidan käväistä pikku lenkillä ja miettiä siellä mitä sitä näille arkivapaille nyt osaisi tehdä.

Huomenna on toukokuu, tralalalaaa! Ja jääkiekon mm-kisat ovat ihan hollilla. Ja missikisat. Ja euroviisut. Ja äitienpäivä. Ja Äitikullan synttärit. Yhtä juhlaa!

Hauskaa vappua kaikille teille, varokaa kelluvia rusinoita !

Ja valitkaa piknik -paikkanne huolella

Enkä voi vastustaa kiusausta linkittää tätä Euroviisujen ihmeellisen maailman tuotosta, en myöskään vastaa vaurioista joita tämä 'musiikkiesitys' mahdollisesti kuulijan sielulle ja kuuloelimille aiheuttaa. Sanoudun irti muistakin mahdollisista reaktioista, nyt omalla vastuulla siellä:

Romanian edustuskappale

Kiitos kuuluu Ajatusmurusia -blogistille, hän tämän 'helmen' löysi

Teksti 908

Blogin historiaa selatessani havaitsin, että tämä on päiväkirjamerkintä nr. 908. Voi hyvä tavaton miten paljon sitä onkaan aikaa, sanoja ja joskus jopa ajatuksia uhrattu tämän päiväkirjan eteen.

Onhan tästä ainakin minulle joskus iloakin ollut, silloin kun homma tuntuu pakkotyöltä, pistän blogin hyllylle ja keskityn johonkin muuhun.

Viikonloppuna oli sen verran paljon puuhaa, etten juurikaan jaksanut ajatella päivityksiä. Säät olivat mitä mukavimmat ja mahdollisimman paljon ajasta vietettiin pihalla.

Kuten kuvasta näkyy, torppa jököttää paikoillaan niinkuin on tehnyt viimeiset sata vuotta. Piha on tältäkin keväältä saatu haravoiduksi ja taas kerran taistelu salavia vastaan voidaan lukea voittoihin. Kohta ne saavat lempeämmän muodon kun pitkät vihreät lehdet punnertavat silmupaketeistaan esiin. Nyt nuo puut ovat kuin nippu risupiiskoja.

Päivittäin kukkapenkeistä pungertaa esiin uusia 'penkkipunnertajia', hätäisimmät ovat jo kukkineet mutta onneksi uusia yrittäjiä pinnistelee kohti aurinkoa. Tulppaaneita ei taida nousta, myyränryökäleet ovat tarvinneet ne talven aikana.

Onneksi näyttävät jättäneen ainakin pionit rauhaan, ne nimittäin ovat saaneet statuksen 'Pyhä ja Koskematon' ja kova on kohtalo sille joka pionin tuhoamisesta jää kiinni.

Vieläkin muistan kuinka suorastaan tärisin kiukusta espoolais"pihallani" kun tajusin naapurin pikku räkänokan napsivan kaikista kolmesta pionistani nuput irti. Myöhästyin juuri ne tarvittavat sekunnit, räkänokka juosta lyllersi kotioveaan kohti ja viskeli pioninnuput matkansa varrelle. Silloin kiehutti. Ja silloin päätin, että minun pioneihini ei rähmänäppi koske yltä eikä alta.

Äitikulta leikkasi vatukon ja Iso-J suoritti harvennushakkuita Saskatooneissa. Minä talikoin mansikkamaan päälle vyörynyttä lantatsunamia vähemmäksi ja totesin, että olkipelletillä kuivitettu hevosenpaska maatuu talven aikana mitä muhevimmaksi mullaksi.

Jahka me joskus saamme kauan himoitun kasvihuoneemme, siinä kasvavat kylän suurimmat monsteritomaatit, on meinaan sen verran tuhtia multamaata huoneen paikalla. Voipi olla, että pitää rakentaa se kasvihuone kellotapulin tyyliin, taivaita tavoittelevia tomaatteja saa leikkoa urakalla mikäli meinaa mahduttaa ne kasvihuoneeseen.

Olisi taas kylälle puheenaihetta kun kaupunkilainen rakentaa kasvihuoneenkin kirkontornin mallilla.

Kävin toiveikkaana kuikkimassa viime syksynä istuttamiani talvivalkosipuleita. Ei näy vielä mitään.
Ja niinkuin minä ahersin siellä pellossa lumilapion, talikon ja kuokan kanssa...

Viikonloppuun oli pakko mahduttaa myös vähän urheiluvapaata. Semmoiseksi päiväksi päätyi lauantai. Edes fillarilenkille en lähtenyt, vaikka alkuperäinen suunnitelmani piti sisällään mukavan fillaripyrähdyksen ennen saunaa. Toisin kävi.

Iso-J nimittäin retuutti uuden grillinsä talvijemmasta ja ilmoitti, että nyt alkaa tulla grillin maksimimitat ja painot vastaan. Onhan se aivan älyttömän kokoinen. Pitkälti toista metriä sivukeitintasosta toiseen. Minun mielipiteeni on, että vähempikin riittäisi vallan mainiosti, etenkin kun se olen edelleen minä joka värkkää ruokatarpeet paistovalmiiksi. Helppohan se on kantaa kananpalat ja pihvit valmiina grilliin, ryystää odotellessa pari olutta ja kantaa höyryävä, kypsä ja syöntivalmis saalis ruokapöytään.

Minä niin toivon saavuttavani jonain päivänä sen tilan, että istahdan valmiiseen pöytään ja keskityn grillimestarin mestariteoksiin ilman, että olen itse vaikuttanut niiden syntyyn.

Sitä odotellessa väkerrän salaatit, marinoin kanat, valmistelen pihvit ja paistan halloumit, keitän perunat ja paistan leivät. Peston teen jatkossakin mieluusti itse, se vaan kertakaikkiaan on jumalainen rituaali synnyttää yksinkertaisista antimista niin suussasulava herkku. Kiitos vielä kerran Kanadaan kun sain opastuksen ja ohjeistuksen kädestä pitäen.

Viimeisistä pestonokareista kiistellään koviakaan keinoja kaihtamatta. Melkein tökkäsin Iso J:n kämmenselkään haarukan. Meinasi laappia kitaansa viimeisetkin pisarat.

Nyt onkin jo vappuviikon maanantai ja toukokuu alkaa ylihuomenna. Kevät on ilmeisesti pikkuisen myöhässä. Viime yönä oli ollut taas pakkastakin, hevosten tarhan vesikupin pinnalla oli jääkerros ja maa oli kuurassa. Mieluummin se kuin vesisateen lotina. On kuitenkin huiman paljon valoisampaa ja se tekee ihmeitä ihmismielelle kaamoksen jälkeen.

Tällä viikolla on pakko laatia to do -lista Äitikullan synttäreiden valmistelujen suhteen. Täytyy tilata kakut ja suunnitella tarjoomukset sekä miettiä suuren päivän strategiaa muutenkin. Ja toki hoitaa omat sekä perheen rutiinit siinä sivussa.

Yhtään ylimääräistä jumppaa en kyllä seuraaviin viikkoihin toivoisi, mutta aivan varmasti jotain pientä vaikeusasteen lisäystä tapahtuu, luonnostaan. Pessimisti ei pety.

Mukavaa maanantaita ja viikon alkua, missä lienetkin.

Akileijasta löytyy helmi

Taiteilijaelämää

Minä kelvoton äiti unohdin tyystin kehuskella ja röyhistellä (talven juoksuissa kuihtunutta) rintaani Perillisten taiteellisten ansioiden osalta. Molempien työt pääsivät jatkoon Silva metsämessut -piirustuskilpailussa.

Tietenkin unohdin kuvata molemmat työt, tässä Esikoisen versio aiheesta Minun Metsäni. Puhelimella napattu räpsy ei todellakaan tee oikeutta alkuperäiselle työlle. Juniorin teoksessa metsää katseltiin kotkaperspektiivistä niin, että kotkakin oli näkyvissä. Molemmat kuvat olivat todella hienoja ja pääsivät siis jatkoon, oman koulunsa edustajina. Ihan älyttömän hieno juttu ja tytöille tärkeä saavutus.

Aamukin alkoi, isosti ajatellen metsäisissä merkeissä. Tuttavaperheen mies kiikutti aamuvarhain tänä aamuna juoksuttamaansa koivunmahlaa juuttaan ison kymppikannullisen. Aamupäivän ihmettelin ohijuostessani mitä hemmettiä minä senkin kanisterin kanssa osaan tehdä. Jos se olisi ollut kymppilitran kanisteri punaviiniä, minulla ei olisi minkäänlaisia ongelmia sen sijoittamisessa. Mutta mahla on vähän harvinaisempaa herkkua näissä pöydissä.

Päivän mittaan tietoa ropisi monestakin tuutista ja nyt tuo luonnonnektari on sekä maistettu, että osin taltioitu. Eli siirretty yön kylmyyteen takaportaille.

Vaikka olenkin koivunmahlaa ennenkin juonut, ei sitä ryystä ihan veden lailla. On sen verran raskaampaa tavaraa, että normaalin puolilitraisen vesi'lasilliseni' sijaistaja, tavallinen juomalasi alkoi tökkiä jo puolessa välissä.

Kun mahlasta oli selvitty ja torpan sekä tallin aamuihuolto hoidettu, saapui posti. Ja myöhemmin postin antimista (kiitos kuuluu Jypinkylään) laati Esikoinen tämmöistä 'taidetta'

Tarvikkeet ovat purkki Erikeeperiä, arpivahaa, vesivärejä ja Lancomen meikkivoidetta. Tästä syntyy veret seisauttavan upea (?!)  vappulook koulun (zombie)vappubileisiin. Ja mitä ilmeisimmin me saamme nivaskan lastensuojeluilmoituksia, viranomaisvierailuja ja tolkuttoman paljon leukojen louskutusta kylän äässimarketille.

Yritän nyt viikonlopun aikana koota loput kasvattaja-auktoriteettini rippeet ja neuvotella arpien ja haavojen sijoittelun uudestaan. Lähtökohta on se, että tiistaina meiltä lähtee fillarilla kouluun suupielestä ratkennut ja otsaansa susiluodista osumaa ottanut teinizombie. Yritän neuvotella vähän siistimpää K6 versiota sillä eihän eskareita voi pelotella tuommoisilla hirviöteineillä, eihän?

Olen sen verran henkisesti tolaltani eilisestä jälki-istuntolapun aiheuttamasta perhepalaverista, että tähän haasteeseen lähden vasta huomenna, hyvin nukutun yön jälkeen.
Olkoon voima kanssani.

Mitähän nämä pikku da Vincit vielä keksivätkään? Kampaajani kokee ainakin laman tinttaavan roiman avokämmenellisen, sillä minun ei tarvitse kohta maksaa maltaita (mahlaa??) raidoituksista, harmaata pukkaa ohimolle tällä kyydillä ihan omavaraisuuteen saakka.

Tässä yksi elämäntaiteilija, Sörsselssön. Kuva on parin viikon takainen sillä takana näkyy lunta ja ponin harja on kuvan ottamisen jälkeen särmäksi tasattu. Ihan itse vetelin fiskarsseilla. Alkaa tulla jo rutiinia. Ponikin ottaa tilanteen oivallisena päänroikottamistilaisuutena eikä juurikaan reagoi vaikka sakset louskuttavat korvanjuuressa piinallisen pitkään.

Huomatkaa myös nämä taidokkaat graffitit jotka poni on ihan itse taiteillut talvikarvaansa. Nyt ei ole enää talvikarvaa vaan hiekka ja muta irtoaa ponin sileästä (ja mahan kohdalta kiristävästä) turkista kevyellä harjan hipaisulla.

Tamma Tötterssön ei ole yhtään sen kuvauksellisempi. Samanlainen törkymöykky sekin on vaikka yrittää välillä esittää Ah olen hauras mimosankukka -rooliaan. Ei uppoa enää, olen paatunut ja kyyninen ja tiedän, että se perhanan junttura yrittää vedellä samoista naruista kuin Esikoinenkin.

Tänään totesin, että molemmilla on a) liikaa purkamatonta energiaa b) liian vähän tekemistä c) pitkä tylsä talvi takana joten talutin talliin helikopteria imitoivan Soosin. Tamma sinkoili omilla reiteillään pelkästään siksi, että Soosi näytti mallia. Voi varjele, että oli pitkä taival tarhasta talliin. En nimittäin hyväksy minkään valtakunnan kiekkumisia ja jokaista ryntäysaskelta kohti pyysin kolme nöyrää taaksepoistumista. Eli nylkyttämällä kaksi eteen neljä taakse -menetelmällä karavaani kulki tuskallisen hitaasti talliin. Iltaruoka on kumman hyvä motivaattori ja loppujen lopuksi talutin oikein hyväkäytöksisen Soosin iltapuurolleen omaan boksiinsa.

Toki pikkunulikka päätti viskoa puurokuppiaan vähän seinille, olihan kylmäksi jäähtynyt pellavamössö paljon tympeämpää imuroitavaa kuin kädenlämpöinen versio.

Mitenköhän pitkälle mun hermoni venyvät ennenkuin ne pimahtavat korjaamattomaan tilaan?

Nämäkin ryökäleet venyttävät Peetun uhmaiän ansiosta hermoa pinteeseen -ja sen yli. Tässä ollaan sulassa sovussa lehdenhakureissulla ja seuraavassa hetkessä, kotipihaan päästyä juostaan reikäpäinä ympäri tiluksia hullunrallilla.

Peetun kuulo on huolestuttavasti (vitsivitsi) heikentynyt uhmaiän myötä. Mutta vinkulelun ääntä se ei voi vastustaa, ei edes kesken kiivaimman lokkijahdin. Se juoksee tappijalat sutien kotiportaille ja odottaa saavansa taas uuden vinkulelun nyljettäväkseen. Ja joka kerran hölmö päätyy lavuaariin pesulle. Sinne jäi pulska lokki mekastamaan, sinne jäi pulska vinkuva virtahepo ehjänä odottamaan. Ja Peetua harmittaa.

Onneksi talossa on vanha ja viisas Nasse-Setä joka ottaa nulikan isälliseen, kasvatukselliseen otteeseen ja pitää kakaran huilitauolla sen verran, että minä saan kahvit juotua.

Uskokaa tai älkää, tästä elämäntaiteilijoiden hullunmyllystä huolimatta minun rauhaisa satamani löytyi tänään citymarketin perjantairuuhkasta. Jätin Perilliset kaupungille ja kurvailin kaikessa rauhassa ruokaostoksille, yksin. Tyynesti kuin laiskanmeren ilta-aallot minä ajelehdin marketin käytävillä puolelta toiselle, tutkin rauhassa myslien ravintosisältöjä, maistelin juustoja ja hypistelin avokadoja löytääkseni juuri sen parhaimman.

Illan rentouden kruunasi tallinjälkeinen fillarilenkki ja pitkän kaavan mukaan suoritettu sauna, pihasaunalla.

Elämä on hyvää vaikka se joskus kovin kourin koitteleekin.
Kestämme sen, eikös niin? Hyvin voisin kestää myös viikon, ehkä jopa kahden stressiloman tässä kohteessa, jossain syvän Afrikan siimeksessä löytyy tämmöinen aarre, varsinainen Afrikan tähti.

Kauniita unia, missä lienetkin. Minä lähden nyt savannille, grrauh!

Paperinmakuinen päivä

Yksi kuva riittää kun se on riittävän hyvä. Päivän tositeteema aiheuttaa jopa kuvatunlaista hulluutta.
Minä en ymmärrä, miten kirjanpidon tositteiden kirjaamisesta ja muusta papereiden kanssa puljaamisesta on tullut niin mahdottoman vastenmielistä.

Itse työhän ei tosiasiassa vie aikaa puolta tuntia pidempään per kuukausi jos muutama perusasia on hoidossa. Eli: tositteet muovitaskuun sitä mukaa kun niitä kertyy. Parkkiliput ja polttoainekuitit siivotaan autosta viikottain. Mitään ei jätetä 'vain hetkeksi jätän tähän ja siirrän sitten oikeaan paikkaan' -periaatteella mihinkään väliaikaissäilytykseen.

Ja vaikka miten minä teen nuo muutamat perusasiat, tositteiden setviminen on silti niin tervanjuontia kuin olla saattaa. Olen tullut siihen tulokseen, että se tilitoimiston leipääntynyt syöjätär aikaansaa niin paljon painetta ja ahdistusta pelkällä olemassaolollaan, että se sekoittaa minutkin jo siinä vaiheessa kun yritän tehdä hänen töitään helpommaksi huolellisella tositteiden ennakkovalmistelulla.

Huokaus. No nyt minulla on kaksi tositenivaskaa vallan valmiina ja viimeinen toimenpide on vaativin. Se, että minä käyn henkilökohtaisesti luovuttamassa ne tilitoimiston tädille. Jäisen hyinen väristys kulkee lävitseni pelkästä ajatuksesta kohdata se tiliöintihirmu nenästä nokkaan.

Alan olla entistä vakuuttuneempi, että etsin toisen tanssipartnerin tämän pikku bisnekseni asioita hoitamaan. Minä tarvitsen asiallisen mutta riittävän rennon consiglierin, neuvonantajan. En etusormea heristelevää umpitympääntynyttä riivinrautaa. Tämä nykyinen lähettää käskynsä sähköpostilla. Ei soita.

Enää pitäisi löytää uusi tanssikaveri jonka kanssa askeleet passaavat sopuisammin.

Se tilitädistä, siirrytään toiseen, lähes yhtä ärsyttävään asiaan, nimittäin myyriin.
Kuva on viime keväältä, tältä samaiselta päivältä. Vuodessa ei ole tapahtunut mitään muutosta. Kekoja syntyy päivittäin.

Jos yhden toiveen saisin esittää Yläkertaan; anna minun nähdä joskus omin silmin kuinka multakeko nousee nurmen pintaan! Minä silloin omin kätösin kaivan rähmäkäpälän ylös tunnelistaan ja esittelen hänelle kirkkaassa päivänvalossa tihutöidensä tulokset. Paikallispäärynä 'Olga', luumupuu ja se marjaomenapuu. Tappioiden rahallinen arvo suunnilleen 120-150 euroa. Plus potutus päälle.

Ymmärrettävästi myyrä on niin paatunut ja itsekeskeinen, ettei korvaushalukkuutta löydy vaikka miten kovistelisin. Siispä aion muiluttaa mokoman roiston kaupungille torin laitaan ja kehotan kaivamaan itselleen uuden olosijan.

Miksi hitossa niiden pienten pirulaisten pitääkin änkeytyä ihan pihaan kun vierellä olisi peltoa ja metsää ja niittyä vaikka kuinka?

Sinivuokot ovat suunnilleen aikataulussa tänäkin vuonna. Ihan samalta näyttää tämän päivän tilanne kukkapenkissä kuin tuossa vuoden takaisessa kuvassakin. Nuo ovat niitä Vanhan mummolan maasta kaivettuja, näyttävät viihtyvän täälläkin.

Tämän kummoisempia ei tänne. Mukavan tylsä ja tavallinen torstai, ei siis mitään muuta valittamista kuin ne pahuksen tositteet. Ja niiden vieminen kaupunkiin vielä tänään.

Päivän varsinaisen Jymylapun iski pöytään koulusta ampiaiskiukkuisena palannut Esikoinen. Elämänsä ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) jälki-istuntolappu. Välituntivalvojan mielestä lössiä oli maleksinut koulun sisätiloissa liikaa, kuka milläkin verukkeella. Toisen hajaantumiskäskyn jälkeen valvoja ryhtyi jakelemaan kirjallisia penaltteja.

Minä niin ymmärrän tätä välituntivalvojaa. Joo-joo-kohta -vastauksiin kyllästyy, etenkin kun niitä saa kuunnella päivästä toiseen. Ainoata vaihtelua tuohon joojotteluun tuo äänensävy jolla ne lausutaan. Asteikko vaihtelee nyrpeästä tympeään, joskus jopa äkäiseen.

Istukoon arestinsa. Jos ei muuten tajua, että joojottelu ei todellakaan kuulu hyvään käytökseen, ehkä oppi menee kalloon perslihasten kautta. Asiasta on käyty jo tuvanpöytäkeskustelu johon minä annoin ns. kasvatuksellista ohjausta ja Esikoinen uskoaksi ymmärsi venyttäneensä väärän ihmisen pinnaa.

Kaikilla meillä on taakkamme. Ja läksyjä opittavana. Tsemppiä, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Lisää paperipuuhaa! Äsken sain soiton, erittäin epämääräisen soiton henkilöltä joka ei esitellyt itseään. Kyseli kuka ajoi kutostiellä. No ei voi tietää, en ole meedio.
Nyt pitäisi kuvia katsella ja todeta onko täti setä vai kuka on kuka. Varmaan oli joku valepoliisi tai Rauno Repomies Pasilan asemalta.

Voi rähmä...

Teemapäivä

Tänäänkin on teemapäivä, tällä kertaa ihmisen uskolliselle ystävälle, koiralle, omistettu.
Päätin avautua muutamasta mieleeni nousevasta koirakysymyksestä. Jos olet herkkä pahoittamaan mielesi, lopeta lukeminen tähän. Sanon omat mielipiteeni seuraavilla riveillä suoraan.

Teemapäivän virallinen teema on koiranomistajan vastuu ympäristöstä. Ensimmäinen mieleentuleva asia tässä teemassa on koiranp-aska, tuo intohimoja herättävä luonnonvara jota sadattuhannet koiraystävämme vääntävät kaduille, ojien pohjille, pelloille, pientareille, pihoille. Omistajasta riippuen pökäleet joko kerätään muovipussiin (maatuva tavara pakataan maatumattomaan kääreeseen) tai jätetään niine hyvineen muiden ihasteltavaksi tai vihasteltavaksi. Varsin harva käyttää biohajoavia pusseja niiden ilmeisesti hieman kalliimman hinnan takia. Valistakaa minua jos olen väärässä.

Meillä, omaan pihaan sontivien koirien tontilla, ei ole nähty tarpeelliseksi paketoida pökäleitä muoviin. Ne kerätään päivittäin lapiolla pois ja nakataan hevosenlantojen sekaan. Kaupunkireissuja varten on mukana maatuvat pussit.

Lukuisilla lenkeilläni olen nähnyt valtavan kattauksen koiran jätöksiä. Mitä isompi, sitä varmemmin ne jäävät tienposkeen. Pieniä pökäleitä ei tien varsilla useinkaan näy. Tai ne maatuvat nopeammin.

Kysymys kuuluu: miksi hankit jättikoiran jos et ole valmis siivoamaan sen jättipaskoja pois yleisiltä kulkuväyliltä? Mielestäni riittävä raja on taajamakyltti. Sisäpuolella kerätään, ulkopuolella käytetään harkintaa.

Ilahduttavan moni ratsastaja jalkautuu hevosensa selästä ja potkii ojaan hevosen päästöt jos niitä tipahtaa yleisille teille. Koiranomistaja on jo valmiiksi jalkautunut ja silti moniin iskee sokeus ja kuurous silloin kun oma piski kyykkää.

En minäkään metsästä lähde koiranpökäleitä keräämään, sinne ne maatuvat eikä kukaan perään hauku.
Mutta että naapurin postilaatikolle jätetään, se on härskiä. Syypää jokakeväiseen koiranpaskadebattiin ei ole koira vaan sen umpiääliö omistaja.

Koiranomistajan vastuut eivät jää paskojen noukkimiseen. Koirakaverin täytyy olla yhteiskuntakelpoinen, peruskoulutettu ja asiallinen. Irrallaan hutkeltava 'tämä on ihan kiltti' -koira pelottaa joskus minuakin, ihmistä jolla itselläänkin on koira. Ei ole kiva, että ventovieras piski tulee härräämään jalkoihin lenkkipolulla, varsinkin jos omistajaa näy missään. Tai omistaja on sadan metrin päässä jolloin koira ei todellakaan ole välittömästi omistajansa hallinnassa (kiinnikytkettävissä) niinkuin laissa ja/tai asetuksessa vaaditaan.

Koiraa voi ja pitääkin pitää koulutuksellisista syistä irti, mutta vilpittömästi toivoisin sen tehtävän koirakentällä, aitauksessa tai muussa paikassa jossa sen keskittymistä eivät häiritse satunnaiset siviilit tai ohikulkijat.

Toinen mieltä hiertävä asia on koira ja lapset. Tästäkin yhdistelmästä saadaan kaksi ongelmaa.
Valitettavan usein näen lapsi ja koira -pareja joissa koira ei todellakaan ole lapsen hallittavissa. Se vetää, riekkuu, räyhää ja tempoo ja lapsi pistää hanttiin minkä pienillä voimillaan pystyy. Minkälainen vanhempi päästää lapsensa ja koiransa ihmisten ilmoille ilman, että on varmistunut sekä koiran, että lapsen ja muiden tiellä liikkuvien turvallisuudesta? Miten lapsi osaa toimia äkillisessä ja yllättävässä tilanteessa?

Toisaalta harmaita hiuksia tuottavat ne vanhemmat jotka antavat lastensa rynnätä paijaamaan hauvaa ilman, että koiranomistajalta on kysytty lupaa. Tuo nimenomainen paijattava hauva saattaa olla vaikkapa näköaistiltaan vanhuuden vuoksi heikentynyt ja kokee äkkiä ilmestyvän lapsen käden uhkaksi ja reagoi vaistoillaan, nappaa kiinni. Onko hauva silloin tuhma vai lapsen vanhempi tyhmä?

Muita mieleen nousevia kauhukuvia ovat ne koirat, jotka on hankittu omistajan mitätöntä vähäisemmän egon pönkittäjäksi. Hommataan täysin vääränrotuinen koira, yliarvoidaan omat koulutuskyvyt, jaksaminen ja unohdetaan autuaasti se, että koira todellakin sitoo omistajaansa. Päivittäin.

Näiden onnettomien hankintaperusteiden ja -päätösten tuloksena on usein luonnevikaiseksi tulkittu koira joka a) myydään pitovaikeuksien takia uuteen kotiin b) unohdetaan pihan perälle häkkiin c) viedään viimeiselle piikille.

Koiraa kohtaan vaihtoehto c on useissa tapauksissa reiluin, pääse pois osaamattoman tai piittaamattoman omistajan luota. Lopullisesti.

Eikä sekarotuinen tai rescuekoira ole yhtään sen parempi/turvallisempi valinta. Pienestä pennusta voi kasvaa iso, monen eri rodun luonteenpiirteitä kantava härveli jolla on sekä paimen-, riista- että suojeluvietti. Kaikki samassa paketissa.

Rescuekoiria rahdataan maahan ulkomailta, usein varsin epämääräisistä oloista. Minulta ei oikein riitä ymmärrystä miksi näin koetaan tarpeelliseksi tehdä. Eikö niitä koiria olisi paras auttaa kotimaassaan? Kastroida tai lopettaa irtokoirat, etsiä niille sieltä koti. Maailmasta eivät koirat lopu vaikka niitä muutama sata vuosittain Suomeen 'pelastettaisiin'.

Sitten vielä nämä ns. puhdasrotuiset, paperittomat koirat. Ne jotka ostetaan netti-ilmoitusten perusteella, todennäköisesti pentutehtailijalta kun halutaan puhdasrotuinen (tai siltä näyttävä) koira, muttei haluta maksaa 'papereista'.

Voi jumalaute, miksi?
Peräkontista ostetaan söpö pentu joka saattaa kuhista matoja, loisia ja syöpäläisiä, olla sukusiitetty äärirajojen yli, kantaa kaikki mahdolliset perilliset sairaudet ja emäkin on jo uudelleen tiineenä.
Eivät ne pentutehtaat lakkaa ennenkuin kysyntä lakkaa. Ihan turha tulla jeesustelemaan, että pelastetaan edes yksi pentu. Ei, kutakin 'pelastettua' pentua kohti syntyy kymmenen uutta pelastettavaa.

Tiedän, että kaikki nämä mainitsemani asiat herättävät voimakkaita intohimoja puolesta ja vastaan. Moni lukee näitä kappaleita ohimosuoni sykkien ja sappi kiehuen. Toivoisin, että kerrankin jätettäisiin omat mielipiteet ja uskomukset syrjään ja mietittäisiin miten sinä ja minä voisimme toimia koiran puolesta?

Minun kantani taisikin tulla jo selväksi. Korostan vielä ymmärtäväni, että poikkeuksiakin on, kaikissa näissä mainitsemissani epäkohdissa. Poikkeuksia on koirissa, omistajissa, tilanteissa ja olosuhteissa.
Vedin tarkoituksella mutkat suoriksi ja yleistin, ehkä vähän provosoinkin.

Koira on kiva ja ihmisen kaveri. Se ei sellaiseksi tule, jos sille ei jo ennen syntymää anneta mahdollisuuksia kasvaa terveeksi ja toivotuksi perheenjäseneksi, työkaveriksi, oppaaksi, sielunhoitajaksi. Koira tarkoituksen mukaan, sopiva koira sopivalle ihmiselle, sopiviin oloihin.

Hyvin kasvatettu, koulutettu ja pidetty koira elää hyvän elämän ja tuo paljon iloa koirattomienkin ihmisten elämään.

Mikäli sinulla on koiriin liittyviä uskomuksia, suosittelen lämpimästi päivittämään tietosi. Narttukoira ei todellakaan saa immuniteettia kohtusairauksia vastaan tekemällä pennut, sekarotuinen koira ei välttämättä ole yhtään terveempi kuin rotukoira, pentu ei opi sisäsiisiksi kun sillä pyyhkii pissalänttejä, koira ei koulutu alistamalla eikä koira elä perunankuorilla.

Yksi totinen fakta on: koiran hankintahinta on vasta alkua sille, mitä yhteen koiraan sen elämän aikana tarvitaan rahaa. Mukaanlukien ne maatuvat kakkapussit.

Ole kiltti koirallesi, missä lienetkin.

Peetun uniluu ulkoilutuksen jälkeen

Nuku pommiin

Eipä ollakaan koko perhe koisattu koskaan niin komeasti rokuliin kuin tänään. Kävin aamuvarhain viiden pintaan alakerrassa ja tyytyväisenä totesin, että vielä saa pari tuntia nukkua. Seuraavan kerran havahduin hereille ihmeen levänneenä. Kello oli 07.38 eli tasan 22 minuuttia siihen kun koulun kello soi.

Eiväthän Perilliset kahdeksaksi ehtineet vaikka tulikin lentävä lähtö. Onneksi meillä aikuisilla ei ollut aikataulutettua aamua.

Huoh, tällätavoin alkaneet aamut eivät yleensä tiedä hyvää päivällekään. Pikkuisen yrittää jopa päänsärkyä työntää riemukseni.

Kevät on ottanut monta supertiikerin loikkaa eteenpäin, on ollut aurinkoista ja lämmintä, tuullut sopivasti. Tänään on säätiedotuksien mukaan vettä luvassa. Meillä sateiden pitäisi alkaa iltapäivällä. Ei pitäisi, eikä tartteisi. Just kun alkaisi olla maa kuiva ja lumet pois.

Pihalla on suunnilleen keväthommat tehty. Ainaista haravointiahan näilläkin tiluksilla riittää ja kesemmällä ruohoa saa ajaa viikottain.

Eilen illalla saksittelin Sörsselssonin harjakset lyhyemmäksi, nyt poni on taas niin rotuponin näköinen. Ja mahdottoman komea nuorukainen. Tötterö katseli leikkaustoimitusta ilmeisen kateellisena, mutta en minä suomineidon pellavalettiin rohkene saksin koskea. Kasvatelkoon vaan liinaharjaansa.

Illalla lähdin fillarilenkille. Ei satanut mutta oli vastatuuli, vähän vaikeusastetta pitää aina olla. Olin oikein tyytyväinen, että treeni kulkee edes fillaroidessa. Huomaahan sen, että kunto on huimasti parempi kun jaksoin pari nousuakin polkea suunnilleen hengästymättä. Fillari täytyy ehdottomasti viedä huoltoon, etuvaihteisto jumii ja pitää outoa rutinaa.

Piipahdin vielä helvetin esikartanoissa pilatesrullan kyydissä. Se on semmoinen laji, että tuntee kirjaimellisesti syntiensä seuraukset venyttelyn laiminlyönnistä. Tekeehän se hyvää penikkatautisille kintuille ja möyhennetyille perslihoille. Lonkan ja lantion aluetta en juuri nyt pysty edes tekemään, sattuu niin älyttömästi.

Jos ketä kiinnostaa, youtubesta löytyy tietoa tästäkin lajista.

Näillä mennään tänään, hyvää Potilaan oikeuksien päivää, missä lienetkin. Ja jos et ole potilas, Kirjan ja Ruusun päiväkin sattuu tälle tiistaille.

Tähän loppuun vielä kuva uskolliselle lukijalleni. Ollappa hyvä :D

Onko oikeasti pakko vaikkei tahdo?

Rastaat ovat saapuneet, samoin peipot

Perjantaina taivas oli tismalleen samanlainen kuin omat ajatukset. Ne ovat pyörineet vinhasti, lähinnä yhtä ja samaa 'ei voi olla totta' -ympyrää. Tässä on vähitellen kuitenkin pakko koota itsensä ja pysyä herkällä korvalla kuulolla, joskus avunpyyntö voi olla niin hiljainen, ettei sitä kuule omien ajatustensa kohinalta.

Nooo, viikonloppu oli varsin hyvä, vuodenaikaan nähden monta työtä voidaan kuitata tehdyksi. Iso-J ja Äitikulta ovat haravoineet, kärränneet roskia ja värkkäilleet ties mitä. Minä olen lähinnä hiihdellyt perässä ja koettanut saada jotenkin itseni näyttämään hyödylliseltä.

Minun kiesissäni on suvikumit alla ja mokoma kippo kiiltelee kuin kolmen euron kolikko. Iso-J:hän se ahersi tänään niissä hommissa ja olen jo oppinut, ettei sille työmaalle kannata maleksia notkumaan. Löytää itsensä hyvin äkkiä imoroimasta auton sisustaa, hinkkaamassa koiranräkiä pois ikkunoista tai pyörittelemässä rengasrulettia. Ihan Lotusteamille ei Iso-J vielä pärjää mutta mihinkä tuo nyt niin hirmuisen tulinen kiire onkaan.

Seniorikansalaisen Turvakoirat

Kukkapenkeistä punkee nyt ylös yrttiä jos monenmoista. Mukana hyvin talvehtineita ja varsin pontevia nokkosia. Että ne pienet vihulaiset osaavat olla sitkeitä. Niin kiivaasti kun olen niitä kurittanut kaikkina torppalaisvuosinani, ne penteleet änkeävät eturiviin heti kun lumi sulaa ja routa sallii.

Myyrät ovat tehneet tihua myös eikä niitä valitettavasti voi kitkeä pois yhtä helposti kuin nokkosia. Nostin yhden hyvin viihtyneen purppura-marja-omena-puu-jonkin ylös, irtosi helposti koska oli nakerrettu katkipoikki juuri myyräverkon alapuoleta. Luumu- ja päärynäpuille näkyy käyneen suunnilleen samoin.

Voi kun ne pienet talttahampaat ymmärtäisivät olla kiitollisia siitä, että minä niin jaloja ja arvokkaita eväitä heille taimistoilta kannan, istutan ja hoidan. Sietäisi mokomien kyynelsilmin kiittelevän hyviä kattauksiamme.

Valitettavasti ne kutsuvat kaverinsakin pitopöytään ja keväällä me saamme siivota jäljet. Yritin tänään inventoida puuvartisiani mutta kun en pahus vieköön enää muista mitä olen mihinkin istuttanut. Ja talvi on vienyt nimisäleet tai nimikepannat. Jos Luoja (ja myyrä) suo, ainakin Japanin siipipähkinä sekä Höyhenpensas näyttävät selvinneen talvesta.

Ja pari muutakin näyttää elonmerkkejä, tässä esittäytyvät pioni, jouluruusu ja punainen sinivuokko.

Voi miten olen näitä pikkuisia odottanut!
Tänään aurinko revitteli siniseltä taivaalta täydellä teholla ja sen sijaan, että olisin hevoset tarhattuani könynnyt takaisin petiin, jäinkin jalkeille. Noh, melkein. Olin hereillä, makoilin tuvan soffalla ja lueskelin kaikessa rauhassa viikonlopun lehtipinoa. Kymmenen maissa totesin, että ihan on älytöntä tämmöinen persus homeessa makaaminen ja itseni tukasta nostaen hankkiuduin tallitöille.

Tänään oli luvassa uuden heinäpaalin toimitus ja sitäkin silmälläpitäen halusin tallin ja heinävaraston siistiksi. Naapurin miniälle tuli perjantai-iltana hevonen ja annoin hänelle 'rotinoiksi' säkillisen pellettiä ja viikonlopun heinät. On niin reippaan ja nohevan oloinen likka, että taidan saada hänestä joskus jopa seuraa metsäreissuille, hevosen kanssa.

Niin kivaa, kuin omassa tallissa hevosenpito onkin, sitä on kuitenkin loppuviimetteeksi pahuksen yksin. Itse on pähkäiltävä kulloinkin tarvittavat ja tarpeelliset toimenpiteet, menetelmät ja konstit. Aikuinen ratsastusseura on sekin asia jota arvostaa sitten, kun sitä ei maisemissa näy.

Nuorimmasta on kyllä valtava apu talliarjen pyörittämisessä, mutta joskus sitä kaipaa toisen aikuisen näkemystäkin. Onneksi lukijoidenkin joukossa on teitä arjen aarteita, joiden kanssa voi vatuloida hevosen sielunelämän monenkirjavia käänteitä ja kysyä neuvoa.

Kukko Nimetön toi rouvansa päiväkävelylle. Kyllä osaa olla ruma tuo kaulanseutu, toivottavasti kasvattaa kiireesti jotain sulkia peitoksi tai mokomalle pitää pujottaa terätön tennissukka kauluriksi. Ilmankos mokoma on himmaillut kanalan hämyssä, en minäkään kehtaisi tuon näköisenä keekoilla ihmisten ilmoilla. Tuo jos mikä on varsinainen kynäniska.

Flaksi hällä kuulema käy. Iso-J (ilmeisen kateellisena) kertoi kukon pölläyttäneen samoilta seisomiltaan parikin kanaa. Joten ehkä tämän kukon ansiot ovat jossain muualla kuin ulkonäössä. Tarkkakin tämä Ihmepoika on tavarastaan. Haukka vinkaisi muutaman kerran taivaalla ja tämä jehu hätisti rouvansa oitis sisään kanalaan.

Iltapäivällä suuntasin Esikoisen ja Peetun kanssa kaupunkiin, treeneistä ei lintsata. Samalla minun oli kohdattava omat peikkoni... monta treenikertaa jäi minultakin loppuviikon mollivoittoisessa ilmapiirissä tekemättä, lepo taisi kuitenkin olla tarpeen. Tänään pakkasin kiltisti juomapullot ja salivehkeet mukaan. Eihän tuo niin hyvin kulkenut kuin olisin toivonut, mutta alkuhan se on huonokin alku.

Huomenna taidan käydä fillarilenkillä ja katselen viikolla miten päivät etenevät. Treenailen tasan siinä tahdissa kun hyvältä tuntuu.

Ja täytyy kyllä tunnustaa, tämän päivän kevyemmän treenin jälkeen olo oli aika kiva. Pää tyhjentyi turhasta taakasta ja varmaan jokunen härskiintynyt hikipisarakin sai kyytiä. Lankkupidossa viihdyin 4,30 minuuttia. En kehdannut olla pidempään kun muille olisi tullut kademieli :D

Hyvää loppuiltaa ja mukavaa maanantaita. Missä lienetkin!

PeeÄäs:
tuttu autokauppias herkutteli tänään tämmöisellä unelmalla;  OIJOIJOI !!!!
En ole varma mallista, mutta hieno ja käsittämättömän kallishan se oli. Kuulema luksukseenkin voisi tottua, sanoi hän alahuuli aavistuksen vapisten ja kertoi palauttavansa kalliin lelun heti aamulla ja palaavansa maanantain ankeuteen kuuntelemalla oman ajokkinsa avainten helinää. Huokaus. Elämässä pitää olla tavoitteita. Ja auton merkin on paras alkaa J:llä. Siinä on haavetta toteutettavaksi.

Lepopäivän jälkeen

Torstai meni huilatessa. Tai noh, siis kyllähän minä tein niitä siivouksen nimellä kulkevia pakkoliikkeitä ja pakkotöitä, mutta liikunnasta oli tarve pitää huilia. Kroppa ja pääkoppa sanoivat, että tähän rakoon tarvitaan lepoa. Voimia tarvittaisiin muissa asioissa.

Se tunne, kun tuntuu, että persaus tipahtaa maahan ja on pakko mennä istuksimaan toviksi... Käppäilin siis ihan kaikessa rauhassa ympäri tupaa ja tiluksia, välillä tein jotain muuta ja sitten taas jatkoin mattojen tamppausta.

Aurinko paistoi niin upeasti ja lämpimästi, että kävin avaamassa kanalan luukunkin. Vasta illasta ne pöljät helttapäät uskaltautuivat ulos. En käynyt hoputtelemassa, tulivat ulos omaan tahtiin. Nimettömästä Kukosta ei ole mihinkään. Se vain keekoilee ja koreilee mutta ei hienohelmana pistä koipeansa ulos. Varsinainen dandy. Mutta kun hän on niin nätti, saa pitää päänsä.

Iltapäivällä taivas meni umpipilveen ja sadettahan sieltä saatiin. Nyt on 90 % tontista lumeton ja 110 % märkä.

Illan aikana Iso-J:kin kotiutui, lähti tosin heti aamusta samoja jälkiään takaisin. Elämme kiireisiä aikoja.

Poneille uusia kevätkuoseja?

Piipahdin eilen Perillisten kanssa kaupungissa, hankintalistalle koko talven roikkunut heinäverkko lampaita varten on nyt sitten vihdoin hankittu. Voi sitä mäkätyksen määrää mikä niistä luupäistä irtosi kun totesivat, että uudesta verkosta heinä heruu nyhtämällä, korsi kerrallaan. Ei suinkaan entiseen malliin suuntäydeltä yhdellä haukkaisulla.

Lammashan näkyy olevan varsin hömelö syöjä. Se vain hotkii ja hamuaa, puolet putoaa maahan, niiden päälle tallotaan ja homma viimeistellään kuseksimalla ympäriinsä ja papanoimalla vesiastiaan. Sitten aloitetaankin heinänkerjuun nimissä kuorokarjunta.

No nyt se sotkeminen ja heinänhaaskuu loppui. Sain tosi näppärän, neliskanttisen, tiuhasilmäisen verkon, alennuksineen kahdella kympillä. Jo vain loppuu heinähävikki ja heinällä kuivittaminen. Hihittelin hillitysti ja totesin lampaiden pöljästyneille naamoille: hiki laiskan syödessä.

Samaisessa hevostarvikemyymälässä kävin itseni kanssa ankaraa taistelua kevään uutuuskamojen äärellä. Eräs laukku suorastaan kirkumalla vaati päästä mukaani. Hämmästyin itsekin luonteeni lujuutta, jätin laukun kauppaan.

Jotenkin laukut ja uudet kevätkuosit tuntuvat toisarvoisilta. Toissapäivän uutiset asettivat taas kerran arvoja uuteen järjestykseen.

Tähän yhteyteen täytyy kiittää teitä kaikkia jotka olette ottaneet yhteyttä ja tarjonneet virtuaalista olkapäätä johon nojata epäuskon hetkellä.

Illalla nojailin Töttiksen kaulaan, sillä oli ihan selkeästi villahousuista luovuttuaan vähän orpo ja alaston olo, kaipasi seuraa. Sopi minulle hyvin. Ison ja lämpimän hevosen kaulaan on hyvä nojailla silloin kun elämä on epäreilua ja on vaikea käsittää miksi asiat tapahtuvat niinkuin ne tapahtuvat.

Molemmilla hevosilla on suurinpiirtein kesäkarva valmiina. Enää puuttuu kesä.

Huhtikuu on kuukausista julmin, väittää joku vanhassa ja kuluneessa sanonnassa. Ainakin tänään ajatukseen on helppo yhtyä, harmaa taivas, tuulen kurittamat salavan oksat ja koko ajan ilmassa häälyvä sateen uhka vetää mieltä apeaksi.

Liljapenkissä on kuitenkin krookusten nuput valmiina avautumaan, heti kun aurinko lämmittää tarpeeksi. Voi että minä odotan sitä hetkeä kun tuosta harmaasta ja litimärästä maasta nousee jotain uutta ja kaunista, ensimmäinen kukka.

Viikonlopulle ei tietääkseni ole mitään ihmeempää, perusjuttuja ja vähän toimistohommia. Tositteita on kirjattavaksi asti ja pari päätöstäkin pitäisi tehdä. Yksi niistä koskee tilitoimistoa, ollako vai eikö olla, asiakas? Henkilökemia on hirmuisen tärkeä juttu ja nyt täytyisi osata punnita annanko enemmän arvoa vuosikymmenten kokemukselle vai kehtaanko vielä sen lisäksi vaatia mutkatonta yhteydenpitoa?

Nyt tuntuu, että jokaisesta puhelusta ja sähköpostista tulee lasku. Ymmärrän toki yrittäjänä toista yrittäjää, mutta en kuitenkaan tätä mentaliteettia, että jokainen pakollisten tervehdysten jälkeen vaihdettu sana maksaa. Plus paikallispuhelumaksu.

Näitä ja muita jään miettimään. Nyt on syytä ryhdistäytyä ja keskittyä päivän pakollisiin kuvioihin. En tiedä mahtuuko mihinkään väliin minkäänlaista liikuntaa. En edes tiedä vielä haluanko vielä tänään liikuntaa. Ehkä ilta on aamua viisaampi.

Mukavaa perjantaita, missä lienetkin!

Yö väistyy

Ei voi tietää

Liljapenkin viimeiset lumet

Ihmisen elämä tuo eteen asioita jotka vain tapahtuvat. Koska niiden täytyy tapahtua. Ilman logiikkaa. Ilman reiluutta. Ilman armoa. Tämä päivä toi tietooni asian, jonka vaikutukset leimaavat monen läheisen ja rakkaan elämää, heidän eliniäkseen. Tuovat eteen uusia tunteita, sävyjä ja arvoja. Asia on niin tuore, niin vaikea ja lohduton, etten valitettavasti kerro enempää, en voi enkä kehtaa. Omalle kohdalle ei nyt osunut, mutta riittävän lähelle, taas kerran.

Aiemmin aamulla, kun kaikki oli vielä hyvin, paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Perilliset lähtivät fillareilla kouluun ja minä sain kyseenalaisen ilon viedä koirapojat aamulehden hakureissulle. Eihän se matka ole pitkä, mutta kun kaksi tomeraa terrierintynkää ryysää eteenpäin kevään kuumottavien hajujen lumoissa, on siinä oikeasti pitäminen. Flexitaluttimella heitän naakkaa heti kun semmoisen naukujan näen. Vanha kunnon valjaspaja Wahlstenin nahkaremmi osoittautui taas kerran kaikkein parhaaksi koirantaluttimeksi. Harmi, että niitä on vain yksi.

Lähdin sitten Äitikullan kanssa hankintareissulle kaupunkiin. Oli sinne ihan asia-asiaakin ja samalla hommattiin ensi kesän siemenperunat, istukassipulit ja nätti setti yrttien siemeniä. Ja hevosten talviporkkanasiemenet. Isoin pussi mikä maatalouskaupasta löytyi, kokoluokkaa kolhoosi. 

Toivotaan hyvää satovuotta ja onnistunutta talvisäilytystä, ovat nämä söpönokat kaikkien maailman porkkanoiden arvoisia.

Leipomomyymälän ja apteekin pihalla onnistuin sitten tekemään likimain mahdottomasta mahdollisen.
Onnistuin todellakin kolhimaan vasemman polveni auton oven ja auton rungon väliin. Nyt se polvi on kipeä. Kävin testaamassa juoksulenkillä ja pakko oli kävellä välillä. Ärsytti. Nyt on saunan päälle hölvätty tuo kapinen polvi linimentillä (MSM for Horses) ja aivan pian siirryn vaateriin sitä lepuuttamaan.

Niin miten ihminen voi jättää polvensa auton oven väliin?
Pitkänhuiskeiden sirosäärteni takia nyt ei ainakaan. Meikä on mallia maatiainen eli tappijalka. Roteva.
Siinä nyt kävi niin, että avasin kuskin oven, istahdin puoliksi penkille, vasemman jalan jätin vielä ulkopuolelle kun asentelin käsväskyä ja leipomo-ostoksia oikeille sijoilleen.

En nimittäin voinut olla varma mahtuvatko ne siihen koloon jossa normaalisti ko. tavarankuljetinta säilytän. Varaudin tällä puoli-istuvalla asennolla mahdolliseen autosta takaisinnousuun ja takaoven käyttöön. Silloin se vihamielinen ovi vaan kertakaikkiaan teki paskamaisen tikkinsä, yritti sulkeutua itse. Voimalla ja pontevasti. Tietysti se pahkeisen polvi oli siellä saranpuolen kohdalla jolloin kovin isku tuli... tadaa... POLVEEN!

Tällä varmaan voittaa vuoden TosiNuija palkinnon. Se toki mahtuu sinne Hyvä Äiti -pokaalin viereen. En tosin osoittanut suurta sivistystä enkä itsehillintää vaan latelin kaikki osaamani kirosanat, suomeksi, saameksi ja gothamcityksi. Äitikullan kuullen. Taisi mennä mahikset Hyvä Tytär titteliin... Ehkä mä saan lohdutuspalkinnoksi pankin heijastimen ja aasinmyssyn.

Joo, aina voi tyriä. Aina voi sössiä ja aina voi epäonnistua. Siitä vaan, leuka rintaan ja nöyränä kohti uusia vastoinkäymisiä. Olin ihan varma, että kotipihalla liukastun ja lennän persiilleni. Oikein odotin, että koska lähtee jalat alta. Ei lähtenyt multasäkkejä raahatessa, ei lipsunut perunasäkkejä kantaessa, ei edes silloin kun Veli Winston juoksi aitan alta suuresti parkuen tassujensa märkyyttä ja luikahti längistä läpi, suoraan auton penkille. En siis rojahtanut märkään pihavelliin (petyin), mutta kissa sentään suttasi ennestään hävyttömän hieman siisteysrajoitteisia penkkejä.

No siitähän se siten lähti, suma aukeamaan. Tuli sähköpostia, tuli viestiä. Piti miettiä mitä voi kertoa ja kenelle. Erityisen huolellista harkintaa vaati tehtävän kohta 'miten'. Koska minulla ei ole vastausta kohtaan 'miksi', vetosin niukkaan tiedotuslinjaan ja asian keskeneräisyyteen. Illalla paha olo kuristi kurkkua niin, että oli pakko päästä nollaamaan ajatuksia ja käydä kokeilemassa juoksua.

Se toimi terapiana niinkuin ennenkin. Ja sitten se perhanan polvi sanoi "niks, en tykkää".
Niinpä kävelin kotiin, en erottanut oliko pintaan kihonnut märkä aine tuskanhikeä vai ihan normaalia aineenvaihduntaa vai kenties kevyttä kevätsadetta. Silmissäkin kirvelsi, silmähikeä varmaan.
Ilma oli sentään happirikas ja näin ollen ainoa lohdullinen asia. Oli helppo hengittää.

Iltatallin jälkeen hiippailin vaisuna saunaan. Ei voi tietää. Ei voi ymmärtää. Nallekarkit eivät taaskaan menneet tasan. Minä lopetan toistaiseksi turhasta valittamisen tähän. Yritän elää jatkossa jokaisen päivän niin, etten olisi ainakaan tahallani kenellekään paha tai häijy. Että olisin sovussa itseni ja läheisteni kanssa.

Kun sitä ei voi koskaan tietää.

Onni on oma ystävä

PeeÄääs:
voisiko joku fiksu ja smartti kertoa minulle mistä tässä Putinin poisto roistolistalta -kohusta on kyse? Mitä hemmettiä me teemme sellaisella poliisiylijohdolla, joka on hätäpaska puntissa pyytelemässä anteeksi kun luiskahti julki tieto, että Putin on epäilyttävä henkilö? Kaikkihan sen tietää, että on. Potentiaalinen vihollinen. Jonka armeija jyrää meitin ennenkuin ehditään edes tajuta mikä meihin iski.

Siis oikeasti, arvatkaa mikä hulahtaisi poliisiylijohdolla punttiin heti, kun tietäisivät (tai uskaltaisivat ajatella) mitä Putinin miliisien listalla on? Nehän tietävät mitä meidän valtionjohto syö lääkkeinään, mistä ostavat ruokansa, paljonko on tilillä täppiä ja mitkä ovat lemmikkien nimet ja syntymäpäivät.

Yllättävän moni taunotavallinen on edelleen ei-toivottu henkilö Venäjälle siksi, että sattui jollain Leningradin reissulla vuonna -82 vaihtamaan sukkahousuja ja Valintatalon muovikasseja vodkapulloihin.

Meillä Suomessa tästä seuraa sitä, että joku sihteeri ja kenties pari pomoa saavat syytteen tiesmistä ja ainakin viraltapanon ja puoli tasavaltaa matelee anteeksipyyntöpuheidensa kanssa audienssia Putinilta. Jota ei voisi vähempää kiinnostaa millä listalla hän on. Kun tietää kuitenkin olevansa, monellakin. Hänellä on aina pidempi lista. Meistä suomalaisista.