Ystäväni pimeä

Terveiset pimeästä.
Torstaina jäi iltajuoksut väliin ja eilisen urheilut kuittasin äheltämällä siististi sisätiloissa. Tänään olikin aika pinkaista trikoot lököttäen tietä pitkin kohti julmaa kuntoa, valoisaa vanhuutta ja hyvää oloa.

Reittini kulkee perillisten koulutietä, se on mukava, nätti mäkinen ja tuhannelle kurville värkätty harjutie. Jos joku on ajanut kuulua Punkaharjun maisemareittiä niin tietää mikä on mäkinen ja mutkainen tie. Tämä on juuri sellainen, mutta ne kaikki mutkat ja kurvit on survottu pariin kilometriin. Ja vetäisty asfaltti pintaan.

Ainoa miinus tässä reitissä on se, että siellä ei ole katuvaloja. Jokunen tölli ja torppa vähine tuikkuineen pilkahtaa pimeästä. Ne pari valotolppaa jotka siellä on, loppuvat kuin seinään heti hautausmaan jälkeen *brrrh*

Jostain syystä minä voin hyvillä mielin lähteä itsekkäälle kunnonkohennuskeikalleni vasta kun torpan viralliset päivähommat on tehty, hevoset ruokittuina ja suittuina tallissa selvittelemässä iltaheinäkasaansa ja muutkin karvanaamat siellä missä pitää.

Ja pimeässä on kiva tallustaa, mörrimöykkykin sen tietää. Juoksuasukin on sangen vinha, lököttävät, ajoittain puolitankoon holahtavat löysät trikoobyysat, joku koinsyömä softshellrotsi ja räikeä keltainen huomioliivi. Ei minkäänlaista käryä niistä virtaviivaisista teknisistä urheiluasuista, nope. Käytän ensin vanhat loppuun ja panostan sitten (toivottavasti pari kokonumeroa pienempiin) pukineisiin. Ja nylkytän lenkkejäni armeliaassa pimeydessä. Tossut pitää kyllä panna uusiksi pikimmiten, sielkä on rouva persiillään ojassa kunhan jääkelit alkavat.

Alkumatka menee ihan voitonriemussa, siinä hyvän mielen iloisessa lepatuksessa että ylipäätään sai perberinsä irti soffasta ja lenkkarit jalkaan. Tänään etenin yllätyksekseni niin rivakasti, että juoksukoulun ohjelmaan kuuluva viimeinen powerwalk -osuus (7 min riuskaa askellusta) ylsi kauemmas kuin koskaan aikaisemmin.

Tiesin liikkuvani alueella jossa on vähän asutusta ja villiä luontoa, myös sushukkasia, kyläkarhu ja pari lehdissäkin mainittua häirikköhirveä. Vaikka menoani siivittää tanakka tanssijytke (Swedish house mafia), ajatuksille ei voi mitään. Ja ajatus sanoi, että tuolta kiilui silmät, tuossa sivulla puskan suojassa hölkötteli jokin... just. Täyskäännös, ajastin päälle ja kotia kohti.

Tunsin itseni niin kaupunkilaispelleksi ettei mitään rotia. Askelsin tuimana koululle ja sitten vasta muistin tasata hengitystä.

Hautausmaan kynttilätkin lepattivat nyt jotenkin levottomampina...

Ai mahoton, että oikein nolotti kun saavutin vihdoin sivistyksen merkit (katuvalot).
Rangaistuksena nynnyilystäni otin pari ylimääräistä juoksuspurttia.

Sauna oli sopivasti lämmin ja löylyt lempeät. Kyllä kelpasi riudutettua kroppaa lepuuttaa pehmeässä pimeydessä, saunan turvallisessa nurkassa.

Tein itseni kanssa sovun, ei se mitään jos vähän annoin mielikuvitukselle valtaa. Testasin vain, että minulla sellainen vielä on eikä aikuisuus kaikkine hapattavine happoineen ole sitä kokonaan tärvännyt.
Huomenna juoksen kuutostien rinnalla kulkevaa pienempää kylätietä. Siihen ei käy pakokaasut mutta tien valot tuovat henkistä turvaa ja tukea.

Pimeä on kiva ja ystävällinen asia. Levottomalle mielelle se antaa näköjään joskus ylimääräistä sykettä. Pannaan tämä hätäily nyt lääkityksen piikkiin.

Leppoisaa illanjatkoa ja suloista sunnuntaita, missä lienetkin.