Kakarakatsaus

Torpan kaksi- ja nelijalkainen nuoriso, kakarat ja jälkikasvu voivat hyvin, kiitos vain kysymästä.
Sen enempää vauhtia kuin ajoittain vaarallisia tilanteitakaan ei puutu. Järjenkäytön perään kyselen harva se päivä. Kaikilta.

Otetaan nyt ensin tämä Peetu Paksukallo. Koira jolla on superpallo aivojen paikalla ja pippuri sydämessä. Ei jätkältä yritystä puutu. Loikkii, juoksee ja touhuaa aivan huimana. Kissa on kätevä painikaveri, halko hyvä puruluu (ulkona) ja Nasse on kätevä trampoliini. Aivan. Olen nähnyt lukuisia kertoja kuinka Nassea härskisti alistetaan trampoliiniksi jonka päältä voi yrittää pongahtaa uusiin sfääreihin.

Kaikkea pitää pienen koiran tutkia, haistaa ja maistaa. Hevosen häntä on jo huomattu huonoksi liaaniksi, Tösseparka katsoi minuun armoa anoen kun pikkurakki roikkui suomenhevosen jouhissa. Onneksi hevonen piti takajalkansa maassa eikä potkaissut vaikka vaistot varmasti niin neuvoivat tekemään.

Talikko, talliluuta ja kottikärryn rengas, kaikki kelpaavat harjoitusvastustajiksi. Ja me kiellämme. Me suhahdamme, tömistämme, hushhushussaamme pentua pois kielletyistä asioista ja tekemisistä.

Onneksi joskus pääsemme kiittämäänkin. Ja juuri nyt, minulla on aamutallin työmäärästä väsähtänyt lämmin koiranpentu polvitaipeessani. Parasta koiranpennussa on pyöreys, lämpö ja suloisuus. Silloin kun ne nukkuvat. Se, että pentusen henki haiskahtaa lampaanpapanoille on vain hellyyttävä piire... *köh-köh*

Sitten on toinen sydäntäkylmäävä porukka, ne kesällä hankkimamme kananuorikot, kiuruveden nätit tytöt.

Niitä neitosia ei enää pitele muu kuin kannellinen astia. Läpsläps ja kana lentää liihottaa yli kaksimetrisen aidan. Noin kerran tunnissa joku meistä joutuu kanapaimeneksi ohjastamaan kanaset portista takaisin suljetulle osastolle.

Juu, verkkokatto on ns. työn alla, vielä vaiheessa tosin. Tarvitaan monta käsiparia eikä hyvä sääkään olisi pahitteeksi. Rankkasateessa ei suoraansanoen paljoakaan hotsita hosua kanaverkkorullien ja muiden vempeleiden kanssa.

Eihän meitä haittaisi ollenkaan, vaikka pari kanaa tuossa pihapuiden alla tepasteleekin. Mutta kun en voi täysin luottaa Frakkitakkisen Kissaveljeskunnan mielenhillintään. Pylleröivä kananpersaus saattaa johdatella pulskankin tupakissan villeihin viettiliikkeisiin ja se on kanan menoa se.

Niin, frakkiasuiset kissaveljekset. Ne ovat nyt aikuisia, hieman pyyleviä peräkammarin poikia. Toki tyhjiinimettyjä hiirennahkoja löytyy pihalta päivittäin ja joskus joku sulkakin pölähtää. Veli Miltonilla oli männäviikolla ylilentävästä sorsaparvesta tipahtanut sorsanpoikanen saaliinaan. En todellakaan tiedä mistä kissa sen löysi. Pelastin mitä pelastettavissa oli ja sorsa pääsi vaivoistaan. Kissa jäi ilman sorsapaistia.

Kissaveljekset voivat siis erittäin hyvin. Ja paksusti. Juttelin rokotustalkoissa eläinlääkärin kanssa aiheesta. Hän tuumasi, että täällä maalla ne kissat kastroidaan ja rokotetaan, jotka elelevät elämänsä sisäkissoina. Viimeistään kissa tuodaan rokotuksille kun se muuttaa kerrostaloon.

Maalaistalojen villit ja vapaat kissat eivät juurikaan vastaanottoaikoja kuormita.

Meidän jätkät on rokotettu, madotettu ja taitaapa kummallakin olla jopa mikrosiru nahkassaan.

Hevosnuoriso voi hyvin, niilläkin maha kasvaa ja turkki tuuhettuu.

Kaksijalkainen nuoriso (ei kanat) viettää syyslomaansa. Lojuvat kuin lapamadot pitkin sohvia, vain läppärin näpytys kertoo, että jotain älyllistä elämää on vielä rahtunen jäljellä.

Luudan ja raipan avulla julma äiti ajaa lapsoset pirtistä pihaan ja hommiin. Semmoista se elämä on, oi aikoja oi tapoja.

Mukavaa keskiviikkoa, missä lienetkin!