Valon voima

On se vaan metka juttu tuo valo.
Kun havahtuu jostain syvän unen uumenista sunnuntaiaamuna kl. 07.20 on heti ihan eri fiilis kun näkee ikkunasta sinisen taivaan ja tietää, että nyt paistaa isolla lampulla. Vastakohtana harmaana roikkuvat pilvet ja kattoon ropiseva sade... ei hyvä, ei motivoi.

Väsymys haihtui suunnilleen samaa tahtia kun löntystin portaita alakertaan.
Tallissa tutut aamunaamat ja lampaitten pöljän lempeät ilmeet, herttainen herätys aurinkoiseen aamuun.
Pyttis-Terttu (tamma) vetäisi kevätaamun kunniaksi hienot laukkaringit heti ulos tarhaan päästyään ja heittäytyi sitten piehtaroimaan. Ja antaumuksella hinkkasikin itsensä karheikkoon.

Häpeällisen pitkään haudoin itseäni lehtien parissa, kahviakin tarvittiin useampi mukillinen. Vaan kun ei nyt ollut mikään hätähoppukiire mihinkään niin saahan sitä välillä velttoillakin. Aamukahvi ulkona auringossa siirtyi tulevaisuuteen, kanat eivät pääse vielä ulkotarhaan. Osa verkotuksesta puuttuu vielä.

Tälle kaverille tuli kiire...

Pyttis-Terttu pääsi peltokävelylle ja sekös ponia sapetti. Komeat ovat ruunan kurvailut ja askel suorastaan lennokas. Hieman hirvittää ajatus siitä, että tuonkin ratsun selkään pitäisi jonain päivänä kavuta ja pyytää nuo samat askellajit samalla lennokkuudella. Ei taida tällä kurjalla rohkeus riittää moiseen. Tarvitaan stuntti. Anyone?

Vapaaehtoisia ratsastajia järkevän suomenhevosen selkään sentään löytyy ihan naapuristakin. Minna tuli taas avuksi ja minä hosuin kameran kanssa vähän sinne päin.

Nasse oli elementissään. Se raukka joutui jo pennusta asti pinnistelemään hevosten tahdissa, tallikaveriksihan minä koiran aikanaan hommasin. Nimellisestihän Nasse on Iso-J:n syntymäpäivälahja, en kai minä olisi muuten saanut koiraa meille ujutettuakaan. Koiramäärän tuplaaminen onkin isompi haaste. Ei mahdoton mutta vaatii pahuksen viekasta ennakkosuunnitelmaa. Ja pikkurikollista mieltä. Ja roimasti härskiä uskoa ikuiseen rakkauteen.

Noh, tänään Nasse sai taas sätkytellä hevosen kaverina pitkin pientareita. Voi että se koiranpätkä oli polleana ja reteänä ja niin elementissään.

Laidunhommat on suunniteltu jo melko pitkälle. Tämä rinnepelto tulee syöntikuntoon vasta myöhemmin, ensin aidataan naapurin pelto. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa naapuri pyytämällä pyysi, että aloitettaisiin laidunnus heidän puoleltaan, syyskesällä siellä olisi sitten uusi kattaus.

Luojalle kiitos näistä naapureista. Tuommoinen diilihän on varsinainen win-win -tilanne molemmille. Heidän ei tarvitse peltoplänttiään traktorivoimin niittää ja meidän kopsut saavat ison alan syötävää.

Niitä lähitienoon ammattinillittäjiä minä en jaksa ymmärtää joiden mielestä he ja hevonen eivät mahdu samalle tienpätkälle. Mutta heidän hemmetin isot kuolapääkoiransa kyllä saavat louskuttaa ohikulkijoiden päälle miten paljon tahansa "hei tää on ihan kiltti" -hengessä. Juu ei. Enemmän minä luotan tuikituntemattomienkin hevosten järkeen kuin omistajaansa ojanpohjia pitkin vetelevään koiranjättiläiseen.

Melko pelottava minusta on semmoinen koiranhötky jota koko perhe yrittää pitää remmistä roikkumalla paikoillaan ja peto senkus intoutuu omasta voimastaan ja heittäytyy aina vain ponnekkaammin vastaantulijan suuntaan. Perhe perässä.

Toivottavasti yksikään rullaluisteleva hiihtoniilo ei päätä mäjäyttää suksisauvalla ohitettavaa hevosta kintuille. Silloin en enää voi taata kenenkään turvallisuutta. Vetelen niiloa raipalla persuksille niin että soi.

Onneksi meillä (ja naapurilla) riittää näitä ristiin rastiin ratsasteltavia pellonreunoja, ei tarvitse lähteä kuvassa näkyvän tien viereiselle jalkakäytävälle kipsuttelemaan. Joskushan niitäkin toki joutuu käyttämään mutta onneksi vain lyhyiden siirtymien matkalta.

Lätkässä kävi hyvin ja päivällinen kulki grillin parilan kautta. Hyvää oli karitsanpihvit ja halloumit, erinomaista kerrassaan. Anonyymiä karitsaa minäkin voin (vielä) syödä kohtuullisen hyvällä omallatunnolla. Orvokin persaus olisi varmasti työläämpi pala purtavaksi. En aio koittaa.

Kanatarhatyömaallakin homma joutuu. Tämä on ollut oikein kiva sunnuntai, tämmöistä lisää.
Kasvoissa kihelmöi ja uusia pisamia posahtelee nenänvarteen ärsyttävää tahtia. Valohoitoahan sekin on ja kaiken otan kiitollisena vastaan.

Tästä on hyvä lähteä uutta viikkoa kohti.

PeeÄäs: hyvä ja huono uutinen:
Torpan maa-alueiden arvo on kokenut äkkinousun, aivan kertaheitolla. Tulin keskiviikkoiltana tietoiseksi siitä, että maaperässä piilottelee messevän kokoinen timantti. Huono uutinen on se, että kyseinen timantti on olennainen osa Iso-J:ltä saamaani sormusta. Sitä sormusta jonka hän korkeimman omakätisesti valikoi minulle Miamissa.

Kun tajusin tuon karun totuuden, vietin pitkän hiljaisen hetken miettimällä voiko v-tutukseen kuolla. En kuollut mutta v-tutus jäi.