Tervaa ja höyheniä

Ihan ensimmäiseksi se tervaosasto. Ei täällä ole villin lännen tyyliin korttihuijareita pyöritelty tervapadassa, eihän tässä ole aikaa edes sököä pelata.

Hevoset sen sijaan, ne kyllä kiilsivät hetken kuin väärä raha. Tötsätamma on kuvassa suoraan pyykkisoikosta nostettu, poninpersaus yönyli nuhjaantunut, silti hämmentävän siisti.

Olihan se omanlaisensa souvi saada nuo kaksi peltosikaa siivon näköisiksi. Tamma etenkin on hitaamman kautta siedättyvä tapaus. Loppujen lopuksi seisoi tattina (räjähdysalttiina tattina) paikoillaan ja antoi suihkusumun osua myös kasvoilleen.

Riesaponista tuli elävästi mieleen eräs pieni poika joka sanoi haluavansa isona poliisiksi. Ai miksi? No kun poliisit ei pese hampaita eikä käy suihkussa!

Jepjep, poliisiainesta meidän ponikin.

Tervaa tarvittiin eilen. Päätin pyöräyttää (turhan) pitkästä aikaa hevosten kaviotkin tervassa. Tervamönjällä niitä on hölvätty jo pitkän aikaa, lentävät piinaajat ovat täällä taas! Sääskien, kärpästen, polttiaisten ja muiden pikkupikkupistiäisten häätämisessä kaikki keinot ovat sallittuja.

Tervauksen tiimellyksessä tulin tietoiseksi siitä, että crocsit eivät missään nimessä ole järkevät jalkineet hevosten kanssa touhutessa. Muistona tervaamisesta minulla oli takkuinen ja tervainen hiuspehko sekä sininen varvas.

Siinä olikin oiva hajuste äiti-ihmiselle joka lähtee perillisensä kanssa terveyskeskuspäivystykseen... ilmeisesti hajun takia selvisimme reissusta reilussa tunnissa. Meidät yksinkertaisesti haluttiin sieltä pois haisemasta.

Tenava voi hyvin, koivun siitepöly yhdistettynä äärimmäisenä tulvivaan limaisuuteen tarkoittaa erittäin tuskastunutta lasta, hengitysvaikeuksia ja huolta ynnä pelkoa. Joten käytiin tsekkaamassa tilanne, keuhkojen rohinat ja poskiontelot. Puhdasta kaikkialla ja lääkityskin on käypäinen.

Parasta lääkettä on kuitenkin tunti sitten alkanut sade.
On sitä kaivattu! Maa pölisee kuivuuttaan, kylvökset lentelevät tuulen mukana ja penkeistä punnertavat kevätkukkijat nääntyvät niille sijoilleen. Viimeksi satoi pari tuntia lauantain vastaisena yönä. Eikä siitä sateesta ollut ensiavuksikaan.

Jos oli ylempänä tervasta puhe, tässä kuvassa höyhenet. Ihan on höyhenpensas tämä puska nimeltään. Toin matkamuistona äskettäiseltä Raahen reissultani kun puoliväkisin möivät. On se oikeasti aika söpö tupsukkainen. Maahanpanijaisissaan tämä pääsi takapihan pionipenkin ja pihakaivon väliin. Siinä hällä on kasvurauha ja käsittääkseni melko mukava suojaisa asuinpaikka. Lunta sataa niskaan eikä päälle kolata isoa kinosta. Rauhassa saa olla ja kasvaa.

Takapihan pionipenkki on ollut toistaiseksi rahallisesti suurimpia panostuksia mitä tälle pihalle on tehty. Koska rikos on lähinnä talousrahojen holtiton syytäminen nettitilauksiin, rohkenen sen nyt tässä tunnustaa jopa Iso-J:n kaltaiselle kasvikriittiselle ihmiselle.

Sieltä pungertaa voimallisesti esiin viisi valioyksilöä. Seitsemän niitä alunperin oli mutta myyränpirulaiset tuhosivat ilmeisesti kaksi juurakkoa. Minne lie onkaloihinsa imeyttivät nimisäleineen kaikkineen. Enkä todellakaan ole kiinnostunut tietämään menikö sinne se kaikkein kallein juurakko...

Mutta katsokaas tätä, onko punakampaa, tanakampaa ja hanakampaa nähty? Hän on Siegfried.

Täytyy tarkistaa muistiinpanoista ja kasvilistoista mikä tämä Herra Siegfried loppujen lopuksi olikaan. Olisin ehkä aavistuksen verran pettynyt jos kukka olisikin pliisu pinkki. Hinta oli hirveä ja odotukseni menestymisen suhteen vähäiset. Mutta varjele millä voimalla hän tuossa nyt töhöttää.

Neljä muuta ilmeisen hyvin talvehtinutta juurakkoa ovat tuossa tuntumalla. Nimiä en lähde muistelemaan, palataan asiaan sitten jos ja kun niistä joku värkkää itselleen kukinnon.

Tämä alakuvan kaunokki sen sijaan kukkii jo nyt. Nimisäleen mukaan kyseessä on prunus tenella. Tuttavallisemmin Kääpiömanteli. Tita korjatkoon jos meni taas nimiarvaus pöhheikön puolelle. Pikkuinen risuhan se vielä on, ihan piti kyykistellä kontillaan, että sain kuvan.

Mietin kuvakulmaa etsiessäni, että on tämä ihan hullun touhua. Tuommoinen vähäpätöinen risu ja siinä pari pinkkiä hyönteisen näköistä kukkaa ja kuvaajalla hymy korvissa. Joskus näitä puutarhan iloja vain ei voi järjellä selittää.

Viikonloppu oli, kuten jo aiemmin totesin, kiva, hyvätöinen ja nättisäinen. Lauantaina meillä oli saunavieraita ja mukava ilta. Kyhäsin elämäni ensimmäisen lohea sisältävän salaatin ja pahus vie kun siitä tuli oikeasti hyvää.

Onhan se vähän riskaabelia lähteä vieraille tarjoamaan lohta ja munaa sisältävää salaattia lämpimänä päivänä, mutta kukaan ei ole ainakaan vielä ole valittanut vatsantoimintojensa äkillistä liikatoimintaa.
Lämminsavulohi, keitetyt munat ja savujuusto, lyömätön yhdistelmä raikkaalla vihreällä ja pikkutomaateilla ynnä yrteillä yhteensovitettuna. Täydellisyyttä hipova kombo.

Se omakehusta. Oli valtavan mukavaa rupatella kerrankin rauhassa ja ajan kanssa. Sitä saa kummasti uutta näkökulmaa kun toinen ihminen sanoo ääneen sen mitä ei itse uskalla välttämättä edes ajatella. Tämä siis koskee lähinnä näitä minun mitä hemmettiä minä teen isona -pähkäilyjäni.

Se, että olen pitänyt itseäni joissakin asioissa suorastaan ahdasmielisenä ja vähintään pikkumaisena nurkkapatrioottina ei välttämättä olekaan sitä. Se on mahdollista tulkita myös terveeksi itsesuojeluvaistoksi ja kahden sekunnin intuition antamaksi signaaliksi. Joidenkin ihmisten seurassa sitä vaan on enemmän kotonaan kuin toisten.

Harmi vain, että usein monet ihmissuhteet jäävät ohivilahtaviksi hetkiksi, aikaa ystävystymiselle ja yhteiselle ajalle ei kalenterista välttämättä löydykään. On kuitenkin kiva tietää, että maailmassa on vielä paljon hyvääkin.

Vaistoahan sitä seurattiin silloinkin kun tämän kotitorpan kuva ensimmäistä kertaa lävähti tietokoneen näytöltä verkkokalvoille. Ensin minun, sitten Iso-J:n. Tovin kesti ennenkuin älyttiin, että tässä se nyt taitaa olla, etsintä päättynyt, koti löytynyt. Vaisto on hyvä elämänopas.

Nyt vaisto käskee seuraamaan luonnon kutsua, ulkona on ihana raikas ja puhdas ilma. Sinne siis, sateeseen seisomaan!