Silakkapää

 

Oumaigaad, aamulla pyörivät villasukatkin jaloissa kun pakkasmittarin lukemat olivat karusti kylmän puolella, -26. 

Kissamummotkin joutuivat etsimään uuden lämmittelypaikan. Pakkasen takia näppäsin ilmalämpöpumpun pois virroista, ihan turhaa töhisee kun pakkanen on kahdenkympin kehnommalla puolella. Kissathan tykkäävät lekotella portaikossa, lämpöpumppu on niille kuin lempeä fööni joka hönkii kissalle sopivaa ilmaa tasaisella puhkunalla.

Aamu menikin tirppabaarien lataamisessa, nyt kelpaa jo talipallotkin. Jänisväki oli myös käynyt harrastamassa aktiivista liikehdintää pihalla ja salavien siimeksessä. Yritin kyllä kovasti tiirata ikkunoista yölläkin mutta eihän ne retkut niin vain näyttäydy. Ehkä eniten hommassa naurattaa portaille viskellyt papanat, on siinä koiralla toiminnankehittämisen uudelleenarvioinnin paikka kun jänekset silmille hyppii.

Mitä tekikään koira? Astui portaille, söi yhden papanan ja kaarsi tyylillä takaisin sisään. Ei edes ruikkaisulla käynyt. Löntysti tyynenä takaisin sänkyyn. Voin kertoa, että koira tuli sittemmin kannetuksi ulos :-) Siinä meillä on laiskuudenmaksimoinnin piirinmestari.

 

Kohta edessäni onkin kasvatuksellinen keskustelu vanhemman perillisen kanssa. Opettaja soitti ja kertoi temperamentin taas kuohahtaneen liikuntatunnin tiimellyksessä. Mikä onkaan sitten reilu ja oikeudenmukainen itsehillinnän vaatimustaso tytöille? Pojille ollaan useimmiten huomattavasti sallivampia. Onko temperamentti aina poistukahdutettava ominaisuus? Mitä on oikeasti hyvä häviäminen, oppii mokistaan ja yrittää enemmän seuraavalla kerralla? Kehityshän pysähtyy tyytyväisyyteen, mielipiteitään pitäisi arvostaa eivätkä kaikki mahdu samaan muottiin. Virheistä viisaammat jopa oppivat jotain. Vaan mitkä ovat vaatimusrajat missäkin iässä. Lapsen mukana ei tule manuualia joka kertoo yksiselitteisesti. Pitää luovia.

Kyllä minä ymmärrän, että ärsyttäähän se ihan sikana jos polttopallossa aina palaa ja joutuu poltetuksi. Etenkin kun on niinkin kunnianhimoinen lapsi kuin omani on. Mutta mikä on sitten se ärsytyksen määrä jolloin voi haukkua toista silakkapääksi. Huoh.

Itse olen kohtuullisen lunki eikä Iso-J:kään mikään kiivailija ole. Se, että minulta palaa hihat ja hermot on harvinaista. Ja se johtuu epäoikeudenmukaisuudesta, epäreiluudesta ja selkäänpuukottamisesta. Viheliäisintä kaikesta, rupusakkia semmoiset. Ja moiset roskat siivotaan huolella pois. Typerystähän voi aina sääliä ja toivoa, että oppii joskus jotain. Petturi on aina petturi eikä myrkynsylkijä tapojaan muuta. Joillakin vain on kaksihaarainen kieli, muillakin kuin käärmeillä.

Vaan nyt pohditaan pienen kanssa isoja asioita. Ja sitten annetaan auringon paistaa. Koska paiste lupaa kevättä, uutta kasvua. Kenties myös viisautta. Ainakin auringonpaiste tuo elämään kosolti hyvää mieltä eikä sitä ole koskaan liikaa.