Kävelyllä

Pitkästä aikaa, iltaa.

Lähdettiin tässä taannoin Peetun kanssa kävelylle. Siitä meiltä taaperrettiin alamäkeen ja lähdettiin vasemmalle. Heti ensimmäinen pysähdyspaikka on tyhjä kulmatontti. Siinä olisi ihana kukkamatto, pippuripuu ja mikälie tuo alimman kuvan puu, en saa nyt nimeä päähäni.

Peetu ilahtuu aina, kun kamera otetaan mukaan. Se meinaa hänelle haistelu- ja ruikkimisrauhaa.

Tuohon tontille taatusti joku ahnas grynderi tai perikunta rakentaa vähintään kolmikerroksisen Edificion, ennemmin tai myöhemmin. Minusta nuo muutamat ylä-Pacosin rakentamattomat tontit ovat kivoja tuommoisenaan. Mutta eihän minun tykkäämiseni tuo rahaa kenenkään kassaan. Iloitaan tästä kun voidaan.

Ja eipä tarvinnut pitkälle kävellä kun vastassa oli tämmöisiä:

En osaa kuvata niin, että saisin sekä syvyyden, että korkeuserot näkyviin. Nuo uhkarohkeat lampaat kuitenkin kiipeilivät välillä aivan pystysuoraa seinää pitkin, vihreän kaipuu on keväällä kova.
Joka tapauksessa yksi campon paimenista oli tuonut katraansa aivan asutuksen viereen aterioimaan.

Minulla kesti jokunen tovi käsittää edessäni oleva näkymä ja vielä toinen mokoma kaivaa kamera esiin. Muutama hetki tuhraantui siihen, että löysin räikeään valoon edes jollain tavoin oikeat säädöt.  Lampailla ei ollut kiire. Ne olivat harvinaisen hiljaa tuonkin kokoiseksi katraaksi. Jokaisella oli nenä maassa ja hirmuinen kiire hotkia suun täydeltä märehdittävää.

Missä lammas, siellä paimen. Missä lammas, siellä paimenkoira. Nämä paimenkoirat ovat hieman arveluttavaa sakkia. Yksi jos toinen on saanut osumaa yliaktiivisten paimennusviettisten koiranroikaleiden leuoista kun virkaintoisina paimentavat myös jalankulkijat mukaan laumaan. Joten minä ja tappelijana ansioitunut Peetu pysyttelimme turvallisen välimatkan päässä. Yksi paimenkoirista, ruskea nuori honkkeli kuitenkin merkkasi meidät ja piti silmällä koko ajan. Se alkoi laajentaa partiointiympyräänsä ja lähestyi vähän turhan hanakasti. Peräännyttiin ihan sovulla.

Olihan siellä paljon muutakin, kevään kukat ja yrtit tuovat vahvaa kevään hönkää pohjolan asukin nenään. Laventeli kasvaa villinä, moni muukin yrtti tuoksahti vahvasti. Minun piti kävellä kuvaamaan unikkojen punaista merta Mijasin vuorten rinteillä, paimenen koirat estivät ohituksen ja tällä kertaa unikot jäivät kukkimaan ilman, että sain ensimmäistäkään punaista liekkilehteä tallennettua.

Tänä vuonna talvi on ollut kylmä ja sateinen, myös Andaluciassa. Kevät on ollut oikukas ja sateinen. Onneksi vesivarastot ovat nyt piripinnassa eikä esimerkiksi uima-altaita tarvitse jättää kuivilleen.
Tällä reissulla säät suosivat. Semmoisia mukavia Suomen kesäsäitä, +18-24° päivällä ja yöllä tietty viileämpää. Yhtenä päivänä ropsautti sadekuuron ja silloin ruoho hyppäsi taas aimo loikan ylöspäin.

Kävelyni kulki tässä vaiheessa jo kotiinpäin. Tämmöiseltä näyttää Avenida de los Pacosin (Pekkojen kadun) yläpäässä, suuntana alarinne:

Vastarinteellä ollaan jo Torreblancan puolella, siellä nuo valkoiset huvilat kuuluvat pohjois-Karjalaisille yrittäjäperheille, autokaupoilla ansioituneille.
Kuten jo aiemmin sanoin, korkeuserot ovat huimat ja linnuntietä olisit jo perillä. Los Pacosin yläosassa paras investointi onkin hyvät lenkkarit. Koirankin on syytä olla sporttimallia.

Portaikkokin voi olla kaunis

Ylemmässä kuvassa ei näy, mutta on, vasemmalla lähin roskiksemme. Sinne saa viedä basuraa eli orgaanista jätettä auringon laskettua. Matka ei ole pitkä, ehkä pari sataa metriä kaikkiaan. Tämmöisellä pientaloalueella roskikset ovat vähän kauempana, taloyhtiöiden edessä on yleensä aina laajemmat jätepönttökeskittymät. Maanpäällisistä irtoastioista on siirrytty yhä enemmän maanalaisiin säiliöihin.

Onhan se kierrätys ja jätehuolto tavallaan aika alussa. Envases -astiaan pannaan pakkausmateriaalit. Eli vesipullot ja alumiiniastiat. Sekä muut pakkaukset. Kaipa ne jäteasemalla erotellaan, arvatenkin afrikkalaisten siirtolaisten toimesta.

Vidrio eli lasi laitetaan omaansa, sitten on papel eli paperi ja pahvikeräys. Sinne menee kaikki lehdistä telkkaripakkauksiin.

Jos haluaa eroon huonekaluista eikä jaksa kirpputorihommia, ne näköjään viedään roskisten viereen, aika nopeasti ne katoavat. Toisen roska on toisen aarre? Samoin tehdään patjoten, peittojen, kodinkoneiden ja vaikkapa astioiden kanssa. Joku ne vie, äärimäisen nopeasti.

Matka jatkuu, tässä mennään avenidaa alaspäin ja punaisen auton kohdalta alkaa Calle Alta, oikealle.

Tästä alkaa auton vetokykyä ja omien koipien jaksamista haastava nousu. Valkoisen auton talon puutarhassa kasvaa kaikenlaista, ainakin kolibrikukan tunnistin:

Tuosta lähtee vielä viimeinen neulansilmä ja nousu aivan järjettömän jyrkkään rinteeseen, yläpystyyn oikealle.

Calle Alta on yksityispihan porttiin päättyvä katu, läpiajorallia ei ole ja tuolla todellakin ollaan tallessa kuin herran kukkarossa. Koska kuja on kapea ja parkkipaikat tehty todella niukkaan tilaan, yhtään isommilla autoilla on pikkuisen haasteellista. Mutta niinpä vain minäkin olen nyt peruuttanut kansanvaunun ränniä alas. Sekä auto, että muurit ja kasvit ovat kaikki ehjiä, tämä tiedoksi. 

Taktiikkani on tähän saakka ollut se, että aina kun olen ajanut nokka edellä parkkiin, olen siirtynyt vahtimaan naapuria. Ja kun naapuri on autoineen häipynyt, kipaisen salamana kääntämään auton nokka lähtösuuntaan eli alarinteeseen päin. Tuo kansanvaunu kun ei ole ihan ketterimmästä päästä.

Tuli kuitenkin eteeni se päivä jolloin naapurin auto jökötti paikoillaan ja minulla oli the Aikataulu. Oli pakko pakittaa kapea ränni alas ja kääntää neulansilmässä. Kieltämättä hiotti. Kuitenkin vain yhdellä suuntiman korjauksella selvittelin menopelin alas eikä yhtään raapimaääntä kuulunut mistään. Kaikkeen näköjään tottuu ja vanhakin oppii kun uskaltaa.

Joku joskus kysyi, eikö ikinä pelota kun pitää lukittautua porttien taakse. Nuo portit ja aidat ovat toki ikäviä ihmisiä ja epäilyttäviä pyrkijöitä varten. En minä tuolla pelkää. On ihan okei kuskata mukana painavaa avainnippua koska yhden abloyn taktiikkaa ei vielä tunneta. Jokaiseen porttiin on yleensä oma avain ja turvaoviin aina omansa. Meidänkin avainnipussa on vähintään neljä avainta.

Kuitenkaan en ole ikinä kokenut, että muurit ja portit olisivat mikään  pelkoa lietsova juttu. Ehkä ainut mitä varjellaan, on yksityisyys. Ja toisaalta estetään pikkulasten ja lemmikkien hallitsematon liikehdintä. Naapureiden kanssa on ihan okei jutella partsilta, postin voi kuitata alaportin läpikin ja pizzalaatikko sujahtaa samoin aika sukkelasti. Takapihan puolella on tietysti muuri, mutta sen tehtävä on suojella ketään putoamasta, siellä nimittäin on pystysuora seinämä alaspäin ja alhaalla taloyhtiö ja  monta uima-allasta.

Noissa lenkkimaastoissa pelkkä basuran vientireissu on kiva ja koiranpissitysreissu silkkaa juhlaa.

Toki kuumina päivinä pitää vähän tuumailla aikatauluja, koiralle on kivempaa liikkua asioilla silloin kun aurinko vielä latautuu.

Tässä  vielä pari kuvaa puhelimesta. Yksi pikalenkkireitti menee tämmöistä kujaa pitkin. Reitti on muuten ok, mutta matkalla on pari suulasta koiraa joiden kanssa Peetunkin haukku kohoaa falsettiin.

Ihan alimmassa kuvassa näkyy kotikujan naapurin muurimuratin upeutta.

Tässä kaikki tällä erää, lisää luvassa.
Hasta pronto!