Maaliskuu alkaa ja loppuu Andaluciassa

Jotta minä saisin maaliskuun kuvakansion antia jaetuksi kaikelle kansalle, tyrkkään sitä tänne. Kuten näette, rima julkaisulle ei ole korkealla. Siinä kuitenkin on vähän kevättä, viikunan kevättä en ole ennen nähnytkään. Muurin takana kasvaa yksi tomera pikkupuu ja se oli maaliskuun alussa kalju. Nyt on lehdet ja muutama murikka lupaa hedelmiä loppukesään. Ai että miten hyvää auringossa kypsynyt viikuna onkaan. Semmoisenaan tai osana juusto- tai leikkelepöytää.

Kuukaudessa täällä on tapahtunut paljon. Siis kevään suhteen. Kylmää ja viileää on ollut ja sateistakin. Kukaan ei kehtaa ääneen valitaa sateista, koska vain sateen avulla vesivarannot täyttyvät ja sadat ja tuhannet uima-altaat saavat vetensä ja moni hyödyllisempi kohde varmistaa hellekauden kastelunsa.

Pääsiäisestä alkaa turistikausi, se kestää aina tuonne syyskuun loppuun saakka, heinä- ja elokuu ovat kuumimmat ja pahimmat. Elokuussa täältä ei saa parkkipaikkaa ja jonot A7:lla ovat suunnilleen Esteponasta Alicanteen.

Koska en saanut kauan himoitsemaani välimeren alueen kasvillisuus -kirjaa, vain osan näistä kasveista tunnistan. Ja eikös tuo tirppa ole jonniinsortin varpunen?

Mustarastas on vikkelä ja ne laulavat viereisellä rinteellä, sen minkä kosiohommiltaan joutavat. Pulu hönkii naapurin pihapuussa ja nuo varpuset ja muut kottaraiset vislaavat omia laulujaan. Eikä tarvitse mennä kuin kilometri alaspäin kun ensimmäinen arattiyhdyskunta rääkyy omia juttujaan. Ihan kohta ne ovat täällä. Se ei ole kiva juttu ollenkaan. Aratti on kuitenkin vieraslaji eikä esiinny täällä luonnostaan. Se on citylintu, ihan niinkuin Helsingin citykanit.

Yksi kissaneiti mourusi tänään kevättään, todennäköisesti kaikenlaisia ulvahteluja saan kuunnella koko ensi yönkin. Ja kesällä on ainakin yksi pentue etsimässä hyväsydämisiä skandinaaveja jossain seurakuntakodin kulmilla. Onneksi kissaongelma on vähentynyt, eikä kulkukoiria ole ensimmäistäkään.

Peetun kanssa oltiin campolla eli maaseudulla kävelemässä. Tästä ei tarvitse mennä kuin pikkuinen mäkipätkä ylöspäin ja muurin yli kun ollaankin jo melkein rakentamattomalla alueella. Monet ulkoiluttavat koiriaan irrallaan ja sekös ärsyttää. Yhtään kun en osaa luottaa noihin irrallaan hötkeltäviin bitbulleihin ja 'noutajiin', mistä sen tietää mikä niillä on mielessä, etenkin kun voimansa tunnossa keuhkoava ärrieri julkituo omaa mielipidettään irtolaisista. Ja Peetu tietysti valjaissa ja hallinnassa.

Onneksi ainakaan vielä ei ole sattunut mitään yhteentörmäystä. Aika julmannäköisiä hurttia tuolla irtaallaan pidetään eikä yhdelläkään ole kaupungin järjestyssääntöjen edellyttämää kuonokoppaa. Hirmuisen kurjaa on se, että yleensä niiden omistaja on skandi, yleensä suomalainen.

Pääsiäislauantaita vietettiin ajamalla Marbellaan. Yhtään kulttuurikohdetta ei katsottu, vaan palvottiin ostosparatiisin alttareita. Omat hankintani jäivät muutamaan tuliaisjuttuun, Perikunnan vanhin vietti tovin jos toisenkin Sephoran kosmetiikkavalikoiman äärellä.

Lounasta nautittiin helpossa ja mutkattomassa tapaspaikassa, ketju nimeltä Lizarran tarjoaa tasaisen tavallisia tikkuannoksia ja juomia. Parasta Lizarranissa on henkilökunta, välillä siellä on semmoinen show päällä, että meinaa jäädä pikkuannokset syömättä ja päiväolut juomatta.

Kaikki sisäistuinpaikat oli täynnä joten jouduttiin ulkopihalle ja siellä oli oikeasti varjon puolella kylmä. Joku ihmeen kylmä vuorituuli puhalsi voimalla ja pitkähihaisessakin palelsi.

Hurjasti oli väkeä liikkeellä ja venäläisiä eritoten. Marbellan ja Nueva Andalucian ökyosoitteet näyttävät vetoavan sekä venäläisiin että marokkolaisiin uusrikkaisiin.  Nyt täällä pohjoisessa on liian kylmä marokkolaisille, he tulevat heinäkuun lopulla.

Turistien ylenpalttinen määrä oli pääsyy siihen, että jäin tänään tänne mäelle viettämään Peetun kanssa koti-iltaa. Yritän kaivaa jotain katsottavaa Netflixistä tai jostain.

Taivaalla on tuommoinen eikä välimeri ole jäässä. Näin on aika hyvä.
Hasta pronto!

PeeÄäs:
Perillinen vietti peilin edessä aikaa valehtelematta kolmatta tuntia ja vihdoin sai valmiiksi mahdollisimman luonnollisen fasaadin. Siihen tarvittiin sen seitsemää putkiloa, puuteria ja highlighteriä. Ovat nuo milleniaalit outoa porukkaa. Kun kysyin, että mitäs meinaat hiuksillesi tehdä, hän tuhahti ja haroi niitä viispiikkisellä vähän sinne päin. Luonnollisuus on työn ja tuskan takana, näemmä. Vaatteitaan ei tainnut vilkaistakaan, kuulema vain epävarmat panostavat vaatteisiin. Hmm, ovatpa ajat muuttuneet. Enää se nätti ulkokuori ei olekaan kovaa valuuttaa vaan se, mitä suustaan päästää. Arvostan.

Tähän vielä bonuksena puhelimen kuvapankin tyhjennystä iltalenkiltä:

Kytis