tiistai 31. joulukuuta 2013

Taakse jää


Niin taas on hyvin syöty, että tekisi mieli köllähtää kyljelleen vatsansa viereen ja torkahtaa toviksi.
Äitikulta tuli syömään vanhaa vuotta vähemmäksi ja olikin tosi kiva iltama.

Kalkkuna, my new best friend, onnistui uunissa (ihan vaan semmoinen kilon köntsä paistopussissa) ja sen kaverina oli valkosipuliperunoita ja vaihtoehtoruokana tosi ruokaisaa maalaissalaattia. Sen reseptiä en levittele laajemmin, pitää tulla itse syömään jos meinaa tietää mistä moinen koostuu. Hyvää se on.

Nyt pitäisi kai kertoa oma viiltävä analyysini kuluneesta vuodesta ja katsoa toiveikkaana tulevaan. No ei.

Loppumaisillaan oleva vuosi 2013 oli niin monivaiheinen, yllätyksellinen ja erikoinen, ettei sitä voi kuvailla järkevästi. Minä koin kuluneen vuoden omalla tavallani, Iso-J omallaan, Esikoinen eli mullistuksien vuotta ja Nuorimmainen valmistautuu tulevaan.

Peetu kasvoi mieheksi ja Nasse varttui Äijäksi. Kissat, nuo hulttiot riekkuvat entiseen tapaan. Poni Sörsselson temmeltää viimeistä varsavuottaan ja valmistui esikoulusta kiitettävin arvosanoin. Tamma Tötteröinen jäi luokalle (taas) mutta kulkee karavaanissa mukana. Herttainen höpsö omalla tavallaan.

Joukosta ovat poissa Patsymummo ja Vosu-Elli, muutama kana ja kukko. Lampaat muuttivat syksyllä uuteen majaan ja mikäli pässi pääsi pökkäämään, sekä Wappu että Orvokki saavat keväällä puuhaa ja askaretta. Kiva kun kävitte elämässä kanssamme pari vuotta, vähän jäi ikävä mutta onneksi villaa jäi kehrättäväksi asti niin, että villasukissa pysytään muutama vuosi.

Minä pääsin eroon selkävaivoistani mutta tasapuolisuuden nimissä kolhin itseäni milloin mitäkin apuvälinettä (hevonen, koira, tiiliskivi, lasinsiru) käyttäen. Kuntotavoitteet täyttyivät ja nyt onkin vähän tyhjä tilanne sen suhteen. Mitä nyt? Uusi vuosi kertokoon. Minulla on 'pakko' olla jokin mitattava tavoite joten niistä täytyy valita sopivin. Ja ensin täytyy valita sopivat ehdokkaat. Maratonit ja puolisellaiset ovat ehdottomasti no-no, samoin ultraurheilut. Ratsastajaa minusta ei tule, kunhan kotitarpeiksi pysyn satulassa.

Muu perhe säilyi enimmäkseen ehjänä ja Äitikulta täytti kunnioitettavat pyöreät kymmenet, kaikki kahdeksan. Terveyttä ja pitkää ikää, mitäpä hänelle muuta tohtii toivoa.


Espanjan reissu oli perheellemme yksi vuoden kohokohdista, ellei peräti kirkkain sellainen. Harvoin ollaan löhöilty niin rentoina ja joutilaina kuin siellä. Ja kyllä, päätös pitää, sinne lähdemme tulevana kesänä uudelleen. Vähintään kahdeksi viikoksi. Jos vain saamme hevoset samaan paikkaan laitumelle ja koirien hoidon järjestymään. Periaatteessahan koirajätkät voisi ottaa mukaankin mutta Äitikulta tarvinnee talonvahdin eli Nassen kaverikseen.

Kuten jo useasti on todettu, kissaveljeksillä on uutta intoa hortonomian saralle ja keskittyvät minttupöheikköihin entistä kovemmalla intenstiteetillä. Raukat riippuvaiset.

Ei voi kyllin isoa kiitosta lähettää Espoon Mankkaalle, teitte meille loman mahdolliseksi.


Ja siellä missä iso ilo, siellä myös suuri suru. Isommilta murheilta vältyimme, mutta läheisiä se runteli kovin kourin. Kun ei muuhun kyetä niin tukena ollaan, tiedätte sen kyllä.

Perilliset ovat kasvaneet vuodessa pikkulikoista vähän isommiksi neideiksi. Onneksi järki on pysynyt päässä ja arvot ovat kohdillaan. Kyllä niistä hyviä tulee, vaikka välillä olenkin valmis lähettämään heidät antoisalle au-pair -vuodelleen Etelänapamantereen huimaan sykkeeseen. Pohjoisessa vaihtoehdossa, Nookissa, on varmaan söpöjä eskimopoikia ja varmaan jotain valashippaakin ja ainakin jäävuoria joihin pahimmat teiniangstit voi purkaa.

Harjoitteluahan tämä minultakin on, en ole ennen teinin kanssa elänyt. Itseäni en laske teiniksi. Enää. Totean vain, että ei ollut isävainaalla helppoa.

Paljonhan tässä jää syystä ja toisesta mainitsematta.
Kiitos teille kaikille jotka olette osa elämäämme! Osa teistä on tullut tutuksi blogin kautta, osa muuten. Ja suku on aina suku ja perhe on paras.


Hevoset ovat tallissa, ihmeen rauhallisina ne jäystivät tarhassa heinää ja tiirailivat otsatukkiensa alta taivaan outoja ja äänekkäitä revontulia. Koirillakaan ei näytä olevan isompaa hätää vaikka pauke lähipelloilla onkin ollut melkoista. Peetua kiinnostaisi jahdata värivaloja mutta ei sitä huimaa voi tuonne päästää, juoksee itsensä risaksi rakettien perässä. Kiitos naapureille kun aloititte paukuttelun vasta klo 18 ja ammutte metsiin päin.

Kyllä tämä vuosi plussalle jää, hyvä vuosi. Antoi ja otti, opetti ja kasvatti.
Onneksi tässä vaiheessa ei tiedä mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Ja toivotaan arjen asettuvan sinne keskivaiheille.

Kiitos vuodesta Torpan päiväkirjan uskollisille lukijoille. Mitään en lupaa ensi vuoden kirjausten suhteen, teen minkä jaksan ja joudan. Ja lupaan siivota tuon lukulistan heti lähipäivinä. Monta blogia ansaitsisi tulla listatuksi ja osa joutaa pois.

Jättäkää edelleen puumerkkiä visiiteistänne ja poiketkaa pihassa jos näillä selkosilla liikennöitte.

Kaikkea hyvää ja kiitos kaikesta, missä lienettekin!


PeeÄääs: Ihme!! Lunta satoi niin, että saatiin maa valkoiseksi. Saunatonttu heiluu shortseissa…. siitä ei hyvä heilu vaan iskee nuhatonttu.

PeeÄäääs II: uuden vuoden lupauksista… mitään en lupaa! Paheita on vähän (liika valvominen ja satunnainen punaviinin särpiminen) joten niistä ei oikein voi enää karsia. Yritän olla vähän pitkäpinnaisempi ihminen, olisiko se mitään? Liikunta ja terveelliset elämäntavat ovat jo niin perusasioita, ettei niiden tavoittelu tunnu haasteelta.

Kirjanpitäjälleni Kirsille lupaan, että toimitan ensi vuoden tositteet kunkin kuukauden ensimmäisellä viikolla enkä kahdestoista päivä...


maanantai 30. joulukuuta 2013

Vuoden viimeinen maanantai


Alkaapa käydä vähiin tämäkin vuosi. Enää yksi arki jäljellä ja sitten pitääkin opetella kirjoittamaan uudet numerot. Yleensä opin uuden vuosiluvun tuossa äitienpäivän kieppeillä, katsotaan pystynkö petraamaan tällä kertaa paremmaksi.

Säät jatkuvat samanlaisina, kummallisina. Lämmintä on +3 ja välillä sataa vettä. En uskalla pöyhäistä kukkapenkkien kulmia, siellä nimittäin punnerretaan pontevasti ylös, kohti kevättä. Tiedän katsomattakin että esikoissa on kohta nuput, krookukset änkeävät piikit pystyssä kohti uutta kasvukautta ja helleborusreppanat heräilevät lyhyestä talvilevostaan.

Pitäisi kai haalata havuja (joulukuusen uusiokäyttö) niiden suojaksi ennenkuin lumi (toivottavasti) sataa turvapeitoksi. Pahinta olisi jos tuo märkä maa nyt kämähtäisi pikana jäähän.

Tänään oli jännä päivä, lääkäripäivä nimittäin.
Totesin kaupunkimme muuttuneen venäjänkieliseksi, posmotusta ja pomilointia kuudella ässällä sihisi ilmassa kun venättäret kipittivät toppahousut suhisten ostoksille.

Lääkäriasemankin aulassa tulkki otti asiakkaita vastaan ja ohjasi asiakkaita eteenpäin. Minua vilkaisi pari kertaa ja jätti rauhaan, en ilmeisesti näytä potentiaaliselta yksityissairaalan potilaalta.


Niin se lääkäri. Viimeksi oli kolme varttia myöhässä, nyt skarppasi ja pari minuuttia etuajassa kyseli Torpan Armoa puheilleen.

Näytin hälle pyynnöstä keskisormea, nostin kolme keskimmäistä pystyyn ja sanoin: lue rivien välistä.
Nätisti oli kuulema parantunut ja työnimi Naurava Nakki sai hyväksyvän arvosanan kotihoidosta.
Lääkitystä ei tarvita, sidettä ei tarvita ja aika parantaa arvet.

Vakavasti puhuen, kyllä siihen arpia jää ja hermovaurioita. Ylimmäinen nivel ei toimi, se on jumissa mutta pitää jumpata. Eli kun minä ihmisten ilmoilla sormikoukkua näkymättömien kanssa vetelen, se on vaan jumppaa, ei mitään viekoittelueleitä.

Mutta onneksi on vielä toisesta päästä kiinni se käsi, joten eihän tässä isoja menetyksiä tullut. Etusormen kynsi hoitunee ajan kanssa issekseen. En nyt laita kuvia, on se vielä niin rujoa nähtävää.

Se pitää sanoa, että kovasti ovat haavanhoitotarpeet kehittyneet. Enää ei tarvitse niiden kiduttavien rasvalappujen kanssa pelata vaan on näitä tarttumattomia haavatyynyjä. Eli jokainen rätinvaihto ei revi haavaa auki uudelleen. Loistavaa kehitystä!

Oli taas ilo asioida kassalla, kuittaus ja kiitos ja näkemiin, matkavakuutus hoitaa laskun. Kyllä minä hyvillä mielin maksan taas vakuutuslaskut, on niistä totisen paikan tullen valtavasti apua.


Iltapäivällä palautin toisenkin lainalapsen omilleen ja palasin torpalle jossa pitkästä aikaa oltiin ihan vaan omillamme.

Päivän muihin 'ansioituneisiin' täytyy lukea Poni Sörsselson. Se on jostain saanut ideoita Miley Cyrukselta, päivän teemalaulu tuntuu olevan I came in like a wrecking ball…. paitsi että se tuhokuula rynnistää tarhan aidasta läpi ja laukkailee komeita piruetteja naapureidenkin iloksi.

Täytyy vaihtaa tallin radiosta kanavaa, jotain harrasta kirkkolaulantaa mieluummin kuin YleX:n ponia kolttosiin inspiroivaa musaa. Rauhoittava luutun näppäily tai harppumusiikki voisi olla oivallista. Tai sitten jätkällä vaan on kevättä rinnassa.

Oli miten oli, aamulla on aitatalkoot ja vedetään semmoiset sähköt päälle, että kanuunankuulaponi lentää säkäristä seljälleen. Oppiipahan olemaan. Johan se tarha oli ilman sähköjä viikon. Ei kannata.

Huomiselle, jos Luoja suo, on luvassa loisto-ohjelmaa. Kävin tänään kuntosalilla nappaamassa pari kuvaa ja sopimassa seuraavista ja totesin, että joulupukki oli käynyt potilaana ollessani. Tuvan täydeltä uusia möyhentimiä ja lihastenrutistimia. Oi ihanuus kun pääsen niiden kimppuun, huomennahuomennahuomenna!!!


Tälle vuoden viimeiselle maanantai-illalle ei tämän hassumpia. Perilliset imitoivat Jorma Uotista ja hölmöilevät jotain joutavaa, kissat makaavat päihteistä pyörryksissä ja koirapojat käppäilevät omia tuhnujaan karkuun. Sen näkee ilmeestä milloin on tehty jotain luihua eli päästetty ns. mykkä hiihtäjä irti.

Taidanpa vielä oikaista hetkeksi sohvaan joululahjakirjani Mikko Kähkönen: Pimeimmät tunnit -kanssa.
Takkuisen alun jälkeen juttu alkaa kulkea ja kieltämättä uteliaisuus ajaa lukemaan vielä yhden luvun. Ja sitten vielä yhden.

Tähän loppuun vielä rentoilun mallia Veli Miltonilta joka ei ole tuossakaan kuvassa aivan selvin päin.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin!



lauantai 28. joulukuuta 2013

Armotontaaaa, menoaaaa!

Shiis mithää shä shyyttelet, mithään en oo otthanut...
Shit, nyt kyllä huippaa
Oijoijoi, tuolta tulee hirrrmuinen Rhööllli… hilipitappi tippitappi jaijee

Torpan pojat kunnostautuivat, kuvat kertovat karua tarinaa päihteiden ja huippausaineiden käytön nurjasta puolesta.

Juuri kun koiraosasto makoili tyytyväisenä ja rauhallisena, sulassa sovussa, sitä luuli, että nyt on taas elämässä roti ja järjestys. Kissanviikset, kirjaimellisesti! Veljekset hulluudessa hoksasivat kuusen alle ajautuneet avaamattomat paketit. Matkahuolto kyllä yritti toimittaa aatoksi perille, mutta niitä minä en aikataulun vaikeusasteen takia ehtinyt aatonaattona hakemaan.

Nemppa-kuoma toimi tonttujen apurina ja lähetti laatikollisen jouluyllätyksiä koko porukalle, myös näille hulttioveljeksille.

Kissanminttulelu ja putkilollinen kuivattua kissanminttua pistää maalaispoikain päät sekaisin ja kuvista näkyy hillittömän rilluttelun tulos.

Näin viattomina pojat katselivat kun piipahdin tuvassa tankkaamassa viinilas hedelmätarjottimen. Me nimittäin vietimme perjantai-iltana Iso-J:n kanssa harvinaista kahdenkeskistä koti-iltaa. Näillä yhteisillä vuosilla se tarkoittaa rauhallista lojumista sohvilla ja rästileffojen katsomista.

Päivällä kyllä pistettiin elämä risaiseksi, tehtiin taas pikkuisen kirpputorilöytöjä. Sitten syötiin pihvit ja tallin jälkeen hautauduttiin löhöasenteella soffaan.

Samaan aikaan tuvassa kotipojat kähmysivät omia juttujaan.
Koirillahan on sellainen tapa, että kuta kaameammin niillä on ilmavaivoja, sitä seurallisempia ne ovat. Niinpä välillä oli pakko tulla tuulettelemaan päätään koiranpierunkärystä tuvan hyasintin tuoksuiseen ilmaan.

Kuvassa ei näy, mutta Veli Winston hautoo laajan mahansa alla joululahjapakettia.

Hups, mistäs tuo tuohon tuli?
Kappaskappas, mitäs täältä löytyy
Otetaash taash, piiiiitkät nuuskaisut

Että osaavat kissat olla hutikassa ja tuiskeessa. Minttutyynystä oli aamuun mennessä purtu nurkat rikki ja muutenkin sammakkoparka oli likomäräksi imeskelty. Ja kissat kovin vaisuja. Löivät viisaat päänsä yhteen ja tässä on tulos. Hirmuinen minttunirvana päällä.

Koirapojat osasivat käyttäytyä, Nasse sai jymyison puruluun ja Peetu pienemmän hullunringiksi nimetyn rengaslelun. Kaikessa sovussa ja rauhanomaisessa rinnakkaiselossa kumpikin jäystää omaa lahjaansa.

Yhtään en kuule tiiä mishtä toi thuli
Poni-Sörsselson osallistui karkeloihin rynnistämällä kaksi kertaa tarhasta lankut kaulassa ulos. En tiedä mitä hulluruohoa tai käynyttä timoteitä se kaheli oli vetänyt, mutta vallan villinä kirmaili tilusten laitamilla.

Eilen Äitikulta oli taluttanut ponin takaisin tarhaan koska meillä ei ollut ketään kotona. Aika hurja mummeli. Tänään minä vislasin jannun kotiin, laukkasi loimenliepeet tuulessa paukkuen tarhan alaosasta, laittomalta puolelta, portille.

Niinpä vesisateisessa joulukuun iltahämärässä on ruuvinväännin ujeltanut kun Iso-J on tarhan aitoja parsinut poninkestävään muotoon. Ovathan ne jo nyt kestäviä mutta kun vihreä (!!) ruoho on harvinaisempaa herkkua joulukuussa. Niinpä Poni Sörsselson ei voi näköjään vastustaa kiusausta vaan runttaa laidasta läpi herkkujen ääreen päästäkseen.

Töttis sentään pysyy tarhan puolella leikkimässä kotia.

Perillisetkin elelevät taas sulassa sovussa, kummallakin on oma kaveri yökylässä ja kaikki teinit kadonneet yläkertaan.

Illan ohjelmassa on rutiinihommien lisäksi vielä yksi Wallander -leffa ja katsomattomien leffojen pinosta löytyy kyllä muutakin ajanvietettä. Ajattelin hinautua joululahjakirjan kanssa hyvissä ajoin vällyihin ja lueskella kerrankin hyvällä omallatunnolla.

Yllättävän äkkiä tähän velttoiluun tottuu. Vähän pelottavaa, käsi ei nimittäin vieläkään oikein tykkää rasituksesta. Kohta tuolta sohvanpohjasta on todella työlästä kampeutua ylös, fudget ja marmeladit, leffat ja viinilasilliset houkuttavat huomattavasti paljon paremmin kuin vesisateessa lenkkeily.

Noh, suren sitä asiaa sitten arjen tullen. Nyt on lauantai ja nyt on tavallaan pyhä. Huomenna on sunnuntai ja sekin on pyhä.

Veikkaan ankeaa maanantaita. En murehdi sitä nyt vaan otan vielä yhden fudgepalasen. Suut makiaks, missä lienetkin. Kissoille toivon kauheaa kankkusta, oppivat toivottavasti olemaan kohtuuden ystäviä.

Mitään en kadu. Mitään.



perjantai 27. joulukuuta 2013

Itse ilkimys


Niinhän se on, rikollinen palaa aina rikospaikalle. Niinpä tämä kalankeikkaaja, lohirosvo-orava ilmestyi taas pihapuuhun. Kovasti se pälyili takaoven suuntaan, toivottavasti ei etsi (tai löydä) sisäänpääsyä.

Tällä kertaa se tyytyi rosvoamaan lintulaudan pähkinöitä.
Onhan se söötti…. mutta mahdoton riiviö joka vähät piittaa soveliaisuussäännöistä. Minä ja mun suu, ei mikään muu.

Tapaninpäivä, tuo hevosmiesten ja hevosten perinteinen humupäivä oli meillä sateinen ja ankea. Hevoset seisoivat tarhan jäätiköllä tympääntyneinä eikä lennokasta liikehdintää nähty muualla kuin omassa askeltamisessani. Pari todella lennokkaat liukastumiset nimittäin jouduin päivän koreografiaan sisällyttämään. Onneksi ei käynyt pahasti. Hevoset ovat mielestäni olleet väsyneitä. Uskoisin sen johtuvan siitä, että pelkkä pystyssä pysyminen vaatii niiltäkin lähes herpaantumatonta keskittymistä. Ja sehän syö, sekä energiaa että motivaatiota.

Siskolikka pakkasi pojat täpötäyteen autoon ja hurautti etelään. Olivat päässeet perille hyvissä ajoin ja mikä tärkeintä, hyvässä järjestyksessä sekä ehjinä. Ihanaa kun olivat, viikolla kahdeksan näemme taas, nyt nimittäin on jo ikävä. Toivottavasti silloin on lunta ja oikea talvi.

Tämä epätalvi on kyllä tympeä. Nytkin sataa vettä, ihan silkkaa sitä ihtiään. Lämpöasteita on pari ja tätä samaa suttua on luvassa hamaan vuodenvaihteeseen saakka, vähintään. Loputkin lumet sulavat tänään ja ojat tulvivat kohta tielle.

Koirapojat ovat olleet kireällä ja rähinöinti on ollut päivittäistä. Käytin jätkät eilen kunnon lenkillä ja ilta olikin pikkuisen rauhallisempi. Suuri syy hermojen kiristelyyn johtuu jouluvieraskoirasta, ylimääräinen narttukoira ei välttämättä tee hyvää välejään selvittelevien urosten asenteille. Paljoon sitä pitää vieraanvaraisuuden nimissä venyä.

Seuraavaan joulupuuroon mennessä pelisäännöt on selvitettävä. Eikä pelkästään koirille. Täällä kun pyörii arki kaikkine velvoitteineen silloinkin kun on kalenterin mukaan juhla.

Nyt pitäisi miettiä mitä kuuluu ensimmäisen joulunjälkeisen arkipäivän ohjelmaan. Kaupungille ei kohta mahdu, pitkäkilpisiä vuodevaihteen juhlijoita vyöryy raja-asemilta tauottomana letkana.

Taidan lähteä salille, käden osalta sairausloma päättyi jo pari päivää sitten kun hommat alkoivat levitä käsiin ja toimeen oli tartuttava. Hyvinhän tuo tassu mukana kulkee ja haava alkaa umpeutua. Kontrollikäynti on 30.12. joten ei kai tässä haavaan mitään pahempaa ehdi kehittyä. Antibioottikuuri jatkuu vielä monta päivää.

Tätä tänään, toivottavasti huomenna on paremmin. Erityiskiitos Kuoma-Nempalle eilisestä terapiapuhelusta.


PeeÄäs: Äitikullan uusi menopeli on kasattu ja mummo polkaisi jo ensimmäiset koekilometrit. Kovasti kehui ja kiitteli tukevaa ajokkiaan. Sitä ei saa keulimaan eikä sivuluisuun ja kunto kasvaa kohisten. Hyvä.







keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Pyjama Party

Ahhhh, vuoden paras päivä, pyjamapäivä!

Tulimme juuri Iso-J:n kanssa tallikeikalta. Hevoset saivat sadenutut niskaansa ja lampsivat aamiaiskattaukselle, vesisateeseen. Ei ole tämmöistä Joulupäivää nähty, vettä tulee solkenaan. Täytyy palata ajassa taakse päin aina muinaiselle 90-luvulle jos muistelee edellistä vastaavaa Joulupäivän säätä. Siltikään en muista.

Parasta tässä päivässä on se, että koko päivän saa lökötellä pyjamassa. Syödä mitä huvittaa, milloin huvittaa.
Meillä on Siskolikan kanssa Äitien elokuvapäivä eli linnoittaudumme parin leffan ja hyvien eväiden kanssa telkkarihuoneeseen.
Perilliset keksikööt muuta tekemistä, hyppikööt vaikka ulkona lätäköissä.

Aatto on takana. Meitä kokoontui Torpan pitkän pöydän ääreen yhteensä 11 joulunviettäjää. Kaikille löytyi istuinsija ja kaikki saivat vatsansa täyteen. Ruoka oli, tarvinneeko tuota sanoakaan, hyvää ja sitä oli ylenpalttisesti. Kalkkuna oli ihan huippuhyvää, laatikot
meheviä ja makoisia, piirakat just niinkuin pitääkin ja lohi, se oli lähinnä taivaallista. Sienisalaatti, vihersalaatti, munavoi, kinkku, kaikki niinkuin pitikin.

Koirat saivat latkia kinkkulientä eivätkä jääneet osattomiksi muistakaan pöydän antimista.

Pukki oli piipahtanut meillä sillä aikaa kun olimme kaupungin hautausmaalla ja lahjavuori oli jokseenkin massiivinen. Jokaiselle paketille löytyi omistaja, ihan niinkuin pitääkin. Lapsille eniten ja Äitikullalle suurin paketti, kuntopyörähän sieltä paljastui.

Nyt on just hyvä näin. Vetäisen vielä vähäksi aikaa tässä tuvan soffalla kuusen hohteessa viltin korvilleni ja kysäisen Nukku-Matilta vieläkö heruisi pikkuisen lisäunta. Kyllähän tuo nimittäin maistuisi.

Mutta sitä ennen ihan pikkuisen aamiaista.
Mukavaa Joulupäivää sinulle, missä lienetkin!




tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluaaton yönä


Rakas päiväkirja.
Kello o nyt 3.09 eli Jouluaatto on jo alullaan. Makoilen tässä tuvan sohvalla koska kinkkuväijy osui tänä vuonna minulle. Iso-J taisi käpälöidä tikunvedon pelivälinettä sillä yleensä hän on aina ollut se vapaaehtoinen joka kinkunpaistoa vartioi.

Mikäs tässä pötkötellessä. Kuusi kimmeltää ja vieno kuorsaus kuuluu yläkerrasta.
Uunissa paistoautomatiikka huolehtii kinkun optimaalisesta kypsyydestä, minä ohjelmoin rutiinilla säädöt sopiviksi.

Tänään kinkkua huuhtoessani mietin, että on se vaan aika karu kohtalo olla kinkku. Ensin sitä elää viattoman porsaan lailla, syö hyvin ja ihanteellisesti. Säännöllisin väliajoin hoitaja käy tarkkailemassa ja taputtelemassa perskannikkaa ja kiittelee hyvästä kehityksestä. Sitten yhtenä päivänä 'valot sammuvat' ja possuressu muuttuu kinkuksi, lihajalosteeksi.

Komea Veli Ponteva saa laatuleiman kankkuunsa, puetaan verkkosukkaan ja ängetään suolakylpyyn. Lopulta se saa paistopussihörselön ylleen ja paistoanturin kankkuunsa ja kohta kuumottaa.

Lopun tiedättekin. Sinappihuntu ja korppujauhokuorrutus, neilikat ja uunikuumennus.

Tässä on nyt vaan semmoinen juttu, että tämä koko kinkunpaiston ihanuus menee tänä vuonna ihan hukkaan. Minua uunista tulvivat tuoksut eivät puhuttele millään lailla. En koe minkäänlaista kutsumusta iskeä aamusella leipäpalaa paistiliemeen tai maistaa pientä siivua. Ei, ei vaan puhuttele.

Onneksi täällä on monta napsavaa suuta odottamassa Veli Pontevan näyttävää entreetä. En siis tässä turhaan valvo.

Nasse muuten tuijottaa uunia, näyttää välillä vaipuvan transsiin. Sitten se rontti nuuhkaisee oiiiiiikein syvään ja painaa huokaisten päänsä jalalleni. Ilmeisesti Joulu on koirankin parasta aikaa.

Laatikot on tehty, perunalaatikko näytti ihan hyvältä joskin se muuntuu paiston aikana ihan mitättömäksi. Uunissa kyllä kuohutaan ja pullistellaan mutta kun ulos tullan, ollaan likilaskuisia surkeita klönttejä. Kuulema maku on oikea. Toivottavasti myös tänä vuonna maku korvaa ulkonäön.

Lanttulaatikosta näpistin pikkuisen ja porkkanalaatikosta toisen mokoman, hyviä olivat.

Peetun oma joulupallo
Tänään on käyty kaupoilla ja haudoilla, toimitettu viimeisiä joulutervehdyksiä. Pyhien jälkeen vielä muutama nyytti kulkeutunee perille saakka, aikataulut eivät kohdanneet ihan niinkuin oli ajateltu.

Siskolikka teki täyden työpäivän tonttujen apulaisena ja kaivelee varmaan teipin ja nauhan palasia hampaistaan vielä vuodenvaihteessakin. Naurettiin äärimmäisen huonoille nerokkaille jutuille niin, että meinattiin haljeta ja pidettiin muutenkin iloista työtahtia yllä.

Yritettiin ottaa sosiaaliseen mediaan pari hienoa selfietä mutta onnistuttiin tyrimään sekin. Oli hirmuisen vaikea mahduttaa kuvaan sekä himmeli, viinilasit, lahjapaperit että kaksi tyrmäävän upeaa (kehekehe) aputottua. Enimmäksen kuvissa näkyi tonttulakin tupsu, himmeli ja hirveän räikeä valo varaston katon loisteputkesta. Se oli varmaan se Joulun Ihme, meidän tumpeloiden versioimana. Onneksi systeriltä loppui akku eikä keretty lähettämään yhtään kuvaa isompaan jakeluun. Kyllä nimittäin aamulla harmittaisi.

Nyt on syytä pistää silmät hetkeksi lepoon. Aattona on armo uus.

Mikäli meistä ei pariin päivään kuulu mitään, ollaan keksitty jotain muuta tekemistä.
Tai mistä sen tietää.

Joka tapauksessa, hyvää ja mukavaa Joulun aikaa kaikille Torpan päiväkirjan lukijoille ja kestotilaajille. Niin  minäkin teitä. Missä lienettekin.

Nasse: Mä niin osaan tämän homman
Peetu: Nasse, näytä nyt vielä kerran toi poseeraus
Piis änd laav 



maanantai 23. joulukuuta 2013

Kun orava joululohen söi


Torpan joulunseutuun kuuluu monenlaista. Aina sattuu ja tapahtuu.
Tänä vuonna oravanpirulainen söi joululohen.

Onnistuin onkimaan (kaupan laarista) puolen kilon verran kylmäsavustettua lohta. Tuoretta ja freesiä ja pitkällä päiväyksellä. Hamusin mukaan toisenkin paketin. Puoli kiloa ei riitä mihinkään.

Kotona nostin muovipussin (jossa lohet) takaoven portaille odottamaan. Tarkoitus oli heti seuraavalla talostapoistumisella kipaista viemään lohikilo pihasaunan ulkopenkin uumeniin, se on kätsä jääkaapin lisävaruste näinä ruokaruuhkaisina aikoina.

No eipä siinä mennyt kuin vartti kun Äitikulta ilmoitti, että orava on sitten maistanut lohta. Kamerankin unohdin kun säntäsin raivopäänä ovelle todistamaan tapahtunutta. Kyllä. Lohijööti lötkötti keskellä pihaa, aukiraadeltuna.

Pihalla notkunut röyhkeä orava oli iskenyt tahmaiset käpälänsä suoraan talipallosta loheen ja jälki oli sen mukaista. Ja pilasi pirulainen vielä koko lohen riipimällä auki sekä päät että keskikohdan. Kanalassa juhlittiin illalla, lohta riitti kaikille.

Että minuu harmitti. Onneksi oli toinen kaupunkireissu edessä ja kaupan lohilaarista löytyi lisää herkkua. Voin vannoa, että kun seuraavan kerran näen sen oravanpirulaisen, nakkaan sitä talipallolla. Niin kuin minä olen sille söpöläiselle pähkinöitä kantanut ja tämän teki. Ikävä elukka.

Näiltä pihavahdeilta näemmä ote lipsuu. Oravat hilluvat mennen tullen ja nämä vain haisevat tuvassa.


Iloisiakin sattumia mahtuu mukaan. Yksi sellainen oli lauantai, onnenpäivä kirpputorikierroksella.
Kävimme lataamassa molemmat myyntipaikkamme paikallisilla kirppiksillä ja sen jälkeen otettiin pikainen silmäys muiden myyntipaikkojen antiin. Hajaannuimme jotta olisimme tehokkaita.

Minä löysin puuttuvan kokoisen osasen Iso-J:n mummovainaalta jääneeseen arabian tarjoilukulhosarjaan, sen suurimman. Hintaa oli huimat 25 € joten sen kummemmin miettimättä se lähti mukaan.

Iso-J bongasi länget, nuo suomenhevosen aateloineet kaulakäädyt. Hintaa oli 15 €. Mukaan.

Seuraavan löydön tein minä, englantilainen metsästysaiheinen vanha tarjotin, kymppi -25 %

Ja lopuksi, täydellinen pieni kirjoituspöytä minun työpöydäkseni tuvan nurkkaan. Sitä ei pakattu mukaan sillä auto oli täynnä muita hankintoja. Palataan asiaan joulun jälkeen.

Aikaisempiin löytöihin kuuluu tämä jo kertaalleen esitelty soppakulho. Helkatin hieno hyasinttipytty.


Tämän joulun muistan toistaiseksi oravan tihutöistä ja peikkomaisesta tuurista kirpparilla.
Saas nähdä mitä muuta viikko tuo eteen.

Nyt maanantain kimppuun!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Neljäs Adventti


Näin sitä rymistellään joulukuun viimeisiä ja kieltämättä jännittävimpiä päiviä, adventin aika alkaa olla ohitse eikä joulukalenterissa enää montaa luukkua ole avaamatta.

Torpalla on touhuttu jouluhommia, kukin tahollaan ja välillä ryhmätyönä.
Lauantaina saimme Siskolikan ja kolme poikaa joulunviettoon, toivat mokomat etelän kelit tullessaan. Vettä sataa mutta ei se loppujen lopuksi haittaa, pääasia, että pääsivät turvallisesti perille. Heidän tulonsa kunniaksi satoi pikkuisen luntakin.

Lauantai oli kiva päivä muutenkin. Perillisten todistukset olivat yksitoikkoista luettavaa, 9,9,9,9,9,9…. seassa muutama 10 ja jokunen 8. Hyvin ja hienosti ovat Perilliset leiviskänsä klaaranneet, eiköhän tuosta jokunen bonuspaketti heru kuusen alle.

Tänään satoikin ihan silkkaa vettä ja pihalla liikkuminen muuttui tunti tunnilta haasteellisemmaksi. Joka suuntaan viettävä pihatanner on jäisenä iljettävän vaarallinen eikä mikään hiekoitussepeli pysy kulkijan askelia turvaamassa. Suolaa sinne ei hirviä kylvää, se kantautuu koirien ja kissojen tassuissa sisätiloihin eikä raparallia kestä se kuuluisa Erkkikään.


Säästä johtuen päivän aktiviteetit keskittyivät sisätiloihin. Minä sain toimia kiikkustuolissa istuvana kellokallena ja vahtia pipareiden paistoa. Esikoinen toimi leipurimestarina. Eilen teimme yhdessä taikinan ja tänään oli paistopäivä.

Nuorimmainen panosti kaupan taikinaan josta syntyi pellillinen lihavia kissoja ja isoja hevosenpäitä sekä yksi pellillinen rekkuja.

Koska Torpan Pojat ovat aktiivisesti mukana toiminnassa, ei koiravartiotta askaroitu tänäänkään. Huomatkaa leipurilapsosen essu. Joku kulisseja kiivaasti kiillottavampi Äiti-ihminen olisi stailannut leivontahetken vähän paremmin. Naulakkoon jäivät nätit essut ja Teini vetäisi baarimestarin Corona -essun ylleen enkä minä huomannut puuttua asiaan. Miksi oikeastaan olisi pitänyt? Niin, ei minustakaan.


Samaan aikaan toisaalla minä muussasin pottuja perunalaatikkoa varten. Joka ikinen joulu minulta tilataan imellettyä perunalaatikkoa ja minä sen teen. En tiedä miltä sen pitäisi maistua, sillä moista ruokalajia en saa nieltyä, ei kuulu nimittäin minun ruokaperinteeseeni. Mutta mahtuu ruokapöytään, jouluna. Ja ilmeisesti osaan laatikkoon loihtia oikean maun sillä aina se loppuu kesken.

Jätin mössön imeltymään uuninpankolle, nyt olisi aika tehdä loppusilaus ja lykätä lootat uuniin. Leivinuunissa olisi justiinsa hyvät lämmöt nyt. Lanttu- ja porkkanalaatikot värkkäilen huomenna.

Tänään juteltiin Perillisten kanssa siitä, että meidän säädöskokoelma ja  ohjekirja on vanha Kotilieden Joulukirja. Sen rasvatahraisilla sivuilla ja lukuisissa kirjan väliin betonoituneissa liitesivuissa on meidän joulumme maut ja aromit. Kirja kulki mukanamme Kolilla ja nyt jo viidettä joulua Torpalla.

Vielä kun löytäisin yhden hukkaamani Panettone kakkujen reseptin, olisi kokoelma täydellinen. Toistaiseksi. Sillä joka vuosi mukaan tarttuu joku uusi juttu tai joku vanha kokeilu jää pois. Yhtenä jouluna värkkäsin hienon ranskalaisen jouluhalon jota ei kukaan jaksanut syödä. Se jäätyi tönköksi Kolin mökin terassille ja nakkasin sen poislähtiessä bioroskikseen. Ei ole kukaan jouluhalkoa kaipaillut.

Muistutti varmaan liikaa South Parkin Mr. Hankya, joulukakkaa.


Nyt on hyvä. Kuusi tuoksuu ja hommat on hanskassa. Se, että vasen käteni ei vielä hanskaan mahdu, on pikkuisen rajoittava tekijä, mutta kyllä tästä hyvä tulee. Omanlaisensa joulu ainakin.

Huomenna on maanantai eikä muuten potuta yhtään. Jos Luoja suo ja tuulet ovat suotuisat, pääsen huomenna (vihdoinvihdoinvihdoin) jalkajumpalle. Siskolikka lupasi ladata levyjä tankoon ja tehdään kimpassa kunnon kyykkäysjumppa. Minähän en saa edes tossuja yksin jalkaan eli avustajan mukaan otto on enemmän kuin perusteltua. Ja meidät tuntien, kumpikaan ei ole ihan ekana periksi antamassa joten voi olla, että tulee ennätysrankka urakka.

Sitä ennen on kuitenkin pitkä lista toimiteltavia asioita.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, terkut Torpalta. Missä lienetkin.

Imelly oi lootani mun!






perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluruusuni mun


Kyllä, jouluruusulle eli Helleborus nigerille voi olla allerginen. Minä olen kävelevä (ja nyt niiskuttava) esimerkki.

Juttuhan on nyt niin, että minä tykkään tuosta leinikkikasveihin kuuluvasta jouluruususta ihan älyttömän paljon. Iloni on suuri, kun niitä nykyaikana saa kohtuullisen vähin etsimisin, myös jouluisin. Puutarhoiltahan niitä yleensä saa kasvukaudella.

Takavuosina Espoossa sattui sitten semmoinen tapaus, että jouluruusu pönötti ensimmäistä iltaansa olohuoneen pöydällä ja minä meinasin saada hengitysahistuskohtauksen. Huimasi ja aivastutti, pää turposi (kuv.) sisältä päin ja silmät valuivat solkenaan. Kävin koiran kanssa ulkona ja olo helpottui.

Palasin pian kotiin ja myös oireet palasivat. Tunnustan, että kesti muutaman päivän ennenkuin hokasin pöydällä söpöilleen helleboruksen ja kohtausteni välisen yhteyden. Kiikutin kasvin Äitikullalle. Hän ilmoitti parin tunnin päästä, että rehun saa hakea pois, hän ei kestä sen kanssa yhtään.

Lopulta kukka päätyi Anopille. Hän ilahtui valtavasti ja mahtui samaan huonetilaan kukkasen kanssa. Se tarina päättyi siis oikein onnellisesti. Paitsi minun ja jouluruusun tiet erosivat jo ennen joulua.


Sen jälkeen olen haalinut pientä helleborus -kokoelmaa pihapenkkiin. Siellä ne kököttävät sievästi ja hyvinvoivasti vuodesta toiseen, kaksi valkoista ja yksi viininpunainen.

Tänä vuonna Anoppi sai jo perinteisen jouluruusunsa enkä minä voinut hillitä itseäni vaan tänään yksi matkasi mukanani kaupungista kotiin. Vajaat puoli tuntia samaa huoneilmaa riitti. Jouluruusu siirtyi ulkoeteisen ikkunalle, talvehtivien pelargonian raaskujen seuraan. Minä jäin perään niiskuttamaan. Kirjaimellisesti.

Se on sitten ensimmäinen ja ainoa (toistaiseksi näin) kasvi jolle olen noin voimakkaasti allerginen. Harmi.

Onneksi näitä ryllispylliksiä on montaa sorttia ja värivariaatioitakin useampi. Kukkivat pitkään ja kiitollisesti niin, että maaliskuussa tekisi mieli jo vauhdittaa kukan nahistumista. Tämä ensimmäinen ehtii juuri parahiksi jouluun.


Nuorimmaisen joulujuhla oli keskiviikkoiltana kylän kirkossa. Minä tykkään pikkuisen kirkkomme karusta ja kruusaamattomasta tilasta. Urut soivat kauniisti ja kaikki jouluun kuuluvat laulut tulivat kuulluksi. Mikä parasta, lasten laulamina.

Tähän väliin voin mainita (mun blogi, mun mielipide), että saan inhonväristyksiä lähes kaikista joululevykokoelmista. Tänäkin jouluna yksi jos toinen iskelmäpimpula tahtoo herkistyä oman joululevyn verran, anna mun kaikki kestää. Aidoimmat herkistymisen hetket veikkaan heidän kokevan verkkopankkinsa tiliotteen äärellä kun teostokorvaukset pätkähtävät taiteilijan tilille.

Ja mikä kauheinta, Tero Vaaran joululevyt ovat edelleen radioitten soittolistoilla. En tykkää. En yhtään tykkää. Olen niille vähintään yhtä allerginen kuin helleborukselle. Reaktio on niiskutuksen sijasta raivontärinää ja pakkoliikkeitä joiden tarkoitus on säätää volyymit minimiin. Tai tuhota mölyn lähde.

Näin!

Tähän loppukevennykseksi vielä pari otosta viime sunnuntain kotiinpalusta. Ette kai te ole unohtaneet, että tässä on koko viikko vietetty Nassen Juhlaviikkoa. Veteraanisankari on saanut puruluita, ylimääräisiä makkarasattumia ja muita Jymy-Yllätyksiä koko viikon. Peetukin on päässyt juhliin ja ihmeen sopuisasti pojat ovatkin bilettäneet.

Iso-J ja Nuorimmainen olivat askaroineet varsin näyttävän kattauksen voittoisalle Veteraanillemme. Huomatkaa myös Peetun saama sangen ruokaisa pokaali.

Ken elää, hän näkee

Ja vielä tähän loppuun, ylivoimaisesti paras uusi joululaulu, olokeepa hyvät!