Leipuri Hiiva ja uudet kujeet

... kun Torpalla leivotaan, resepteistä toteutukseen pääsevät ne, joihin tarvitaan eniten munia.
Koulun joulumyyjäiset tulivat taas vähän puskista, vaikka toki tiesin marraskuun viimeisen viikon perjantain olevan myyjäispäivä. Ja ihan meikäläisen tuurilla molempien perillisten luokat olivat vetovuorossa. Eli vanhemmat leipovat myytävät tuotteet. Eli meikälle napsahti tuplanakki.

Kuulema sitä tiettyä suklaakirsikkakakkua on pakko saada myyntiin ja muhevia mokkapaloja myös. Hyvä. Niihin upposi yhteensä seitsemän munaa joka näinä ylenpalttisen runsaan munatuotannon aikoina on hyvä juttu.

Iso-J:hän vajutti munavuorta viemällä myyntikokousmatkalla toimiston rouville aitoja maalaismunasia. Se, että hän palasi auto täynnä olutlaatikoita ja cardbordeaux -viinipäniköitä on kokonaan toinen juttu.

Minä siis leivoin. Mitä sakeammaksi kävi sokerin, munien ja paistuvien leipomusten tuoksu, sitä vähemmän teki mieli edes maistaa. En näpistänyt kuormasta yhtään lipaisua. Jopa taikinakoukut lahjoitin jalomielisesti perillisten nuoltavaksi.

On tämä hulluksi mennyt. Ei maistu herkut, ei punaviini eikä edes liha. Pitäisikö hakeutua hoitoon?
Sen verran tein kiusaa, että marinoin kakkuun tulevat kirsikat konjakkitilkkasessa. Tokkopa tuo opettajainhuoneen väkeä harmittaa jos vähän on ylimääräistä aromia? Sulaa se sokuri vanhankin suussa, miksei siis konjakki kansankynttilän suussa?

Ja kun oppilaat kuitenkin riehuvat sokerihumalassa syötyään ruokottomat määrät munkkeja, mokkapaloja ja muita eväitä, ei hitutilkkanen konjakkia vaikuttane siinä konkurssissa enää pätkän vertaa?

Jos vaikuttaa niin kannan vastuuni. Ne kirsikat ovat ihan mauttomia sokeriklönttejä, makua on pakko terästää. Kehittelin mielessäni jo rommirusinakakun, voisin kokeilla joulunpyhien aikaan. Ehkä maistan palasen itsekin.

Huomisaamun hommiksi jäi kakun kuorrutus ja koristelu, mitä enemmän sälää, sitä paremmin menee kaupaksi. Ylimmäinen kuva on edellisten myyjäisten versio, valkosuklaa näytää valuvan kuin räkä. En ole koskaan ollut hyvä tuotekuvauksissa enkä varsinkaan ruokakuvissa. Siksi jätän ne ja leipomusbloggailut niille, jotka oikeasti osaavat.

Päätyiköhän tämä kesäpossu verkkosukkaan?

Kaupunkireissu oli taas omanlaisensa. Osuin kyllä autollani tuttuun parkkihalliin, mutta en osunut kuntosalin ovesta sisään vaikka sieltä seireenien kutsu kävikin. Kiire oli melkoinen ja aika loppui taas kesken. Vuotuinen lääkärintarkastus ja pieni toimenpide sujuivat kohtuullisen tuskattomasti vaikka lääkäri vähän tyrikin. Se meni talon laskuun joten en kärsinyt muita tappioita kuin ylimääräisen kymmenminuuttisen verran kiinnikirittävää aikapulaa.

Se siitä salitreenistä. Kiersin pikamarssilla kaupungin vähät tavaratalot läpi etsien täydellistä pipoa. Ainoa täydellinen yksilö maksoi 84,90 ja jäi kaupan tiskiin vaikka olikin juuri se oikea. Vieläkin harmittaa. Mutta ei, minä en periaatteessa maksa vanhaa viissatasta piposta. Olen aika mestari unohtamaan pipoja ja hanskoja kauppojen ostoskärryihin, auton katolle ja pankkiautomaateille.

Illan pimeydessä päätettiin ottaa kanasta mittaa ja siirtää loput kanat kesähotellista sisätiloihin.
Huuto oli kauhea, varmasti kylällä nyt puhutaan kuinka ne ymmärtämättömät kaupunkilaiset ryhtyivät myrsky-yönä kananmurhaan. Mutta se perhanan chabokukko, The Vappupilli piti aivan kauheaa metakkaa kun otettiin kainaloon ja kannettiin muutama metri lämpimän puolelle. Eikä ihan hiljainen ollut se keväinen tipukaan, kukkopoika piti julmaa huutoa ja villitsi emokanankin rääkymään.

Korvat soiden ja kumpparit sutien retuutin kanasia uuteen asumukseen. Iso-J pitkäraajaisena veteli kanoja kopista ulos ja minä muilutin ne eteenpäin.

Nyt ne ovat kaikki Päällikkö Gaddafin komennossa kevääseen saakka. Toivottavasti aamulla ei ole yhtään siipirikkoa eikä muutenkaan vaivaista.

Iltaa kohden pakkanen kiristyi ja nyt on jo tosiaan talven tuntua ilmassa. Tällä kertaa ihan uskottavasti. Tuuli tuo kylmää ja jokunen lumihiutalekin kieppui yössä. Toista se oli päivällä, aurinkolasit olivat kerrankin siellä missä pitikin, eli autossa. Viisto auringonvalo on, kuten jo monta kertaa aiemminkin todettu, todella viheliäinen ilmiö.

Sääli sanoa auringosta pahaa sanaa. Parhaansa se yrittää ja tulikin hyvä mieli kun sen vanhan tutun pitkästä aikaa sain nähdä. Harmaa sadepilvimassa harmaan maiseman yllä on kohtuullisen ankeata katseltavaa, etenkin kun sitä saa katsella viikosta toiseen.

Kiitti aurinko kun näyttäydyit, tulehan taas uudelleen. Mieluummin lämpötehojen kanssa.
Kaamos ottaa meidät nyt tanakkaan niskalenkkiin pariksi kuukaudeksi ja sen faktan kanssa on elettävä.
Onneksi tulee Joulu ja vuodenvaihde ja sittenhän onkin jo hiihtolomat ja Pääsiäisen aika. Ja kevät.

Meillä sentään saadaan nähdä vilaus auringosta kaamoksenkin aikana, lämpimät ajatukset sinne oikeasti pohjoiseen, sinne missä aurinko ei nouse ollenkaan ennen tammikuun loppua.

Lämpimät ajatukset kaikille muillekin, missä lienettekin.

Minä ryhdyn nyt hieromaan sopua Nukku-Matin kanssa ja koetan saada liepeestä kiinni ennenkuin se pötkii karkuun.