Ei mitään pakkopullaa.. ja pari muuta mainintaa

Veli Milton sammui ekana. Kissapolo veti toissapäivänä pliukkaalla pihalla ns. klassisen sivuluisun eli lipat eli pannut. Kiireellä yritti sipsuttaa mummolan tähtimissekattaukseen, mutta vesipeitteinen jää teki kissalle sen minkä talvi perinteisesti tekee autoilijoille ja katti suistui kyljelleen. Voi myötähäpeää, voi noloa kissaa. Häveliäästi käänsin pääni pois, enkä nauranut ääneen. En minäkään sentään niin paha ihminen ole.

Minä en kyllä ymmärrä, miten nyt voi muka jo olla lauantai-ilta kun ihan justhan oli keskiviikko.
Päivä päivältä pimeämpää ja tunnitkin lyhyempiä. On kovin vaikea yrittää löytää tästä vuodenajasta mitään positiivista. Ihan jonninjoutava koko marraskuu, joutaisi poistaa kalenterista ja laittaa tilalle vaikka yksi takuuaurinkoinen loppusyksyn kuukausi. Kylmäkin saisi olla, kunhan vain aurinko paistaisi eikä aina sataisi.

Vähitellen rupeaa positiivistakin ihmistä närästämään tämä ainainen ankeus eli vallittseva säätila. Ihan joutava ylimenokausi sateisen syksyn ja sateisen alkutalven välillä. Ymmärrän varsin hyvin niitä, jotka näinä viikkoina pakkaavat nyyttinsä ja lehahtavat eteläisemmille leveysasteille talvehtimaan.

Uskollinen Milton seurasi minua jopa soffalle. Kuva eilisillalta jolloin minä hiljennyin vanhan kunnon Dallasin äärelle. Kun tutut tunnarisävelet naukaisivat kuin kaiku 80-luvulta, tunsin hetken jopa liikuttuneisuutta. Dallas ei ole todellakaan mitään pakkopullaa vaan kertakaikkisen komean comebackin tehnyt sarja. Katsoin jakson varmuuden vuoksi toiseen kertaan, etten vain missannut mitään.
Kaikilla meillä on heikkoutemme, minun ainoa heikkouteni on Dallas *köh-köh*

Ennen soffalle parkkeeramista olin käynyt juoksemassa ihan kunnon nopsajalkalenkin, elpynyt saunassa ja sen jälkeen olikin ansaittu lepohetki. Sopivasti viilentynyt valkoviinilasillinen kuului ehdottomasti illan ohjelmistoon. Tunnustan, meni niitä lasillisia toinenkin. Ja itseasiassa kuittasin kolmannenkin, kunnes katsoin olevani tarpeeksi tasaraha raahautumaan petiin.

Tänään nukuin luonnollisesti ihan tolkuttomasti rokuliin ja tallista löytyi kaksi sangen nyppiintyneen näköistä hevosta. Heinät myöhässä eikä ulosmenosta tietoakaan. Jouduin lahjomaan mokomat kellokallet useammalla leipäpalalla ennenkuin sain molemmilta armollisen ylähuulituiverruksen hihaani. Siis hevosen ylähuuli se on joka mukeltaa ystävällismielisesti, en minä semmoiseen pysty.

Tallista selvittyä pitikin rientää kiesin renkaat soikeina kaupunkiin, vanhempi Perillinen oli ilmoittautunut Nassen kanssa Match Show -kisailuun, peräti kahteen eri luokkaan. Sinne siis piski ja perillinen, itse kaahasin muistokynttilöiden vientireissulle pohjoiseen kaupunginosaan, reilun 35 km:n päähän.

Hautuumaalta takaisin kaupunkiin kuntosalille ja jalkaohjelmaa äheltämään. Yllättävän paljon siellä oli väkeä, luulin nimittäin, että kaikki makaavat kohmeloissaan pitkälle iltapäivään. Ei pidä luulla. Melkein piti jonottaa jalkaprässiin ja se on melko harvinaista.

Perillinen ja koira valmistuivat näyttelystä ja sinistä ruusuketta juhlittiin hakemalla mäkkäristä pussillinen pikaevästä. Minä tyydyin imeskelemään jääpalaa ja proteiinipirtelöä. Nakkasin perillisen yökyläreissulle ja suuntasin vihdoin kiesin keulan kohti kotitorppaa.

Iso-J hoiteli kynttiläreissut muille hautausmaille joten minä sain keskittyä ihan rauhassa perineisiin naistenlajeihin. Näitä ovat mm. sontakärryjen lykkääminen räntäsateessa, painavien kuivikepellettisäkkien kanssa painiminen ja muu talliorjan homma, mitä esimerkiksi Southforkissa ei näköjään koskaan kukaan tee. Siellä sitä ollaan hohtavanpuhtain stetsonein ja ihastellaan kiiltäväkarvaisia hevosia. Ei sada teksasissa räntää.

Vanha Justiinamummokin havahtui talvikoomastaan ja asettui vaihteen vuoksi toisen soffan selkänojalle kyttäämään mitä torpan nuori väki värkkäsi. Mitäpäs ne, vetelehtivät lattialla ja kiusasivat vuoronperään toisiaan. Nassen ilme on epäuskoinen, mitä hemmettiä varten emäntä lojuu hänen soffallaan ja vielä kissan kanssa?! Peetupienoinen yrittää hahmottaa asiaintilaa sekä kokonaisuutta ja tuijottaa kissamummoa kuin  isompaakin ihmettä. Huomaa suorana sojottavat takasorkat. Tappijalka on tappijalka ja äärimmäisen elastinen sellainen.

Nyt ovat hevoset syötettyinä ja suittuina tallissa, pihasauna lämpimänä ja takkatupakin lämmitetty. Urheilut on urheiltu, syöty on hyvin ja muutenkin elämä taas mallillaan. Edes ulkona satava lumi ei ahista, onhan se kuitenkin ihan nätti, niin kauan kuin pysyy puhtaana.

Merkitään muistiin myös se, että kipsikätinen perillinen on nyt virallisesti parantunut ja oli tänään poniopistolla ratsastustunnilla. Ei kuulema pelottanut yhtään ja oli ihan tositosi siistii. Terve se on.

Ai joo, torstaina posti toi mukavan muistutuksen tulevaisuuden aktiviteeteista. Taidetaan pistää Helsingin reissu ns. firman piikkiin ja viettää pikkujoulut samalla. Ei ehkä kuitenkaan sillä perinteisellä käsi maassa -meiningillä, vaan ainakin virallisen osuuden ajan ihan nätisti ja sivistyneesti. Loppuillasta ei niin väliä, hipit remeltää kuitenkin aina enemmän kuin minä. Iso-J:stä en ole ihan niin varma, miehillä on joku pikkujoulugeeni joka saa ne aina vähän sekaisin.

Ensi viikko olisi aikaa löytää jotain päällepantavaa. Pukukoodia ei ole, kaikki käy polvihousuista silinterihattuun ja siltä väliltä. Liikaa valinnanvaraa eikä vaatekaapissa mitään sopivaa. Tämä ongelma vaatii vakavaa pohdiskelua, kenties kampaajareissun ja ainakin neuvoa-antavan viinilasillisen.

Nyt loikkatiloikkaa saunaan, leppoisaa Pyhäinpäivän iltaa, missä lienetkin.