802

Tänä päivänä, vuonna 2011

Kuivin jaloin keskiviikkoon! Voiko isompaa riemun aihetta löytää? Minä en tähän hätään keksi muutakaan positiivista. No joo, viikko on jo puolessa, päivän valoisimmat tunnit alkaneet ja minulla on nyt tovi aikaa istuksia koneella ja ryystää kahvia. Iso-J kurvasi juuri kutostielle ja perilliset vein kahdeksaksi kouluun. Hevoset tekevät ulkona selvää aamuheinistään, koirat nukkuvat, kissoja ei näy mailla, halmeilla. Ihana rauha.

Kohta on syytä istahtaa itsekin kiesiin ja kurvailla kohti kuntosalia toimitettavia asioita. Aion kyllä nakata treenikamat autoon, eihän sitä ikinä tiedä jos kalenterista löytyy toinenkin vapaa tunti ja erehdyn ajamaan parkkihallin kutsuvasta oviaukosta sisään.

Niin, kumppareita ei nyt tarvita. Maassa on puoli senttiä puhdasta valkoista lunta. Ei sada, ei tuule, ei myrskyä. Taivas on toki pilvinen ja aurinko paistaa kenguruiden maahan, mutta noin muuten päivä vaikuttaa vallan suotuisalta. Ainakaan vielä ei ole tullut avokämmentä naamaan.

Pakkasta on vaatimattomat -4° joten tämähän vaikuttaa vallan mainiolta.
Taidan jättää sähköpostin avaamatta enkä kurkkaa edes facebookiin, sieltähän ne ikävimmät viestit yleensä löytyvät.

Marraskuu 2010

Kurkkasimme Iso-J:n kanssa kalentereihimme ja yksissätuumin todettiin, että tässä loppuvat viikonloput kesken. Joulua edeltävät viikonloput käyvät vähiin ja hommaa pukkaa enemmän kuin ehtii tekemään.

Minkään maailman stressikorttia ei ole aikomusta heittää pöytään. Tehdään mikä keretään ja ihmetellään tekemättömien asioiden kanssa myöhemmin. Tokkopa Joulu jää tulematta. Kortit ja tervehdykset on kuitenkin syytä huolehtia ajoissa kuljetukseen, niistä en tingi tänäkään vuonna. Muistan ne ajat jolloin värkkäsin itse pari sataa joulukorttia ja tervedystä ja postitin niitä vielä viimeisinä arkipäivinäkin.

Hullu minä. Yökaudet läträsin silkkipapereiden, mikroskooppisen pienten koristeiden kanssa, maalasin mistelinkuvia ja hevosenpäitä, leikkasin ja liimasin. Kortteja oli kaikkialla kuivumassa ja eri valmistumisvaiheessa. Toisaalta se oli hauskaakin. Aikansa kaikkea.

Lopulta armahdin itseni ja a) karsin korttilistaa b) ostin valmiit kortit c) tein vain läheisimmille kortit itse.
Nykyisin etsiskelen jo syksyllä nättejä kortteja ja kerään niitä varastoon. Itsetehdyt ovat jääneet historiaan.

Ne, jotka korttilistalla ovat, saavat kuitenkin ajatuksella valitun tervehdyksen. Velvollisuuspostituksia ei enää ole.

Elli vuonna 2011

Ja kuten kuvista ehkä näkyykin, eivät ole vuodet veljeksiä keskenään. Viime vuonna lunta oli reilummin, edellisenä ei yhtään ja silloin ekana vuotena, muuton jälkeen torppa meinasi hautautua hankeen. Tänä vuonna vähäsen.

Elli näköjään rakastaa rutiineja, marraskuussa pennut. Tämä rutiini päättyy nyt kuitenkin tähän kertaan, kolmatta marraspentuetta ei tule. En luota pillereihin, en luota mihinkään muuhun kuin eläinlääkärin toimenpiteeseen. Ja sittenkin vasta uskon kun näen itse toimenpiteen tapahtuvan.

Joku ehkä ihmettelee mitä otsikko tarkoittaa?
Julkaistujen päiväkirjamerkintöjen määräähän se meinaa. Jumalaton määrä. Kahdeksansataakaksi kirjoitusta. Ilmeisesti minulla ei ole mitään itsekritiikkiä, lähes kaikki on kelvannut julkaistavaksi.
On siellä jokunen helmikin joukossa, suurinta osaa en tunnistaisi omaksi tekstikseni jos saisin luettavakseni ns. sokkona.

Koettakaahan kestää, seuraavat kahdeksansataa tekstiä odottavat vain julkaisupäiväänsä.

Kippis ja kulaus (jäähtyneellä kahvilla) sille ja kohti uusia seikkailuja!

Velikullat arestissa