Pillerit riviin

Siinä se on, edellisessä postauksessa mainittu pieni talliapteekkini. Kaikkia noita "uskomuspillereitä" voi toki nappailla itsekin, on niistä apua tai ei. Minä en ole riittävän oppinut kyseenalaistamaan ikivanhaa eurooppalaista hoitomuotoa, siis ihan perinteisen koululääketieteen rinnallahan noita käytetään vanhalla mantereella mitä moninaisimpiin vaivoihin.

Eihän noissa iso raha seiso kiinni. Purkillinen maksaa aineesta ja vahvuudesta/laimennoksesta riippuen kympistä kahteen ja pillereitä mahtuu tuommoiseen sytkärinkokoiseen purkkiin paljon.

Pillereistä tuli mieleen tämän viikon teema, vietämme kuulema Mielenterveysviikkoa. Onkin oikein osuva ja ajankohtainen aihe, kun väki niksahtelee kaamoksen ja ainaisen sateen pieksämänä joka tuutista tulviviin lomautus-, murha-, yt-neuvottelu-, väkivalta-, pankkikriisi- ja muihin kansaa raivostuttaviin ja kohahduttaviin uutisiin.

Sivumennen, kuka perhanan talipalloaivo keksi, että kaikki uutisoitava on oltava vähintään kohu-tasoa tai otsikoinnin kestoinhokkini: Kansa raivostui. Äiti järkyttyi. Isä tyrmistyi. Kuka ne keksi?? Kohumissi? Kohuhäät? Ökytalo?

Tämä masentavan sateinen marraskuinen viikko on juuri oikea ajankohta puhua tärkeästä ja yhä kurjempia muotoja saavasta mielenterveysongelmasta. Annan aina roposeni sellaisiin keräyksiin joilla yritetään edes jotenkin uskottavalla teemalla tukea niitä, joilla mieli heittää syystä tai toisesta kärrynpyörää. Itse hiihtelen terveen papereilla, mutta eipä sekään ole itsestään selvää, että tila on jatkuva.

Mitähän pitäisi ajatella tästä joulukalenteristani? Minusta se oli hieno ja uskon, että nuo kaikki ikkunat ovat 24. 12. mennessä paljastaneet paljon valoa ja iloa. Nyt kyllä näyttää kieltämättä vähän synkeältä:

Aiheessa pysyäkseni, nuorimmaisemme heitti viime viikolla lauseen, jota olen miettinyt usein. Hänen koulukaverinsa oli tulossa meille hyppytunnin ajaksi ja minun tuli viedä lapsoset kielitunnille toiselle koululle. Hän evästi minua vielä aamulla näin: Äiti, koettakaa te isin kanssa edes yrittää näytellä normaaleja sen aikaa kun S. on meillä, jooko? Pliiiiss... *bambinkatse*

Mykistyin.

Mitenköhän epänormaali perheemme mahtaa muiden silmissä olla? Meillä kyllä nauretaan ihan ääneen pieruhuumorille, hölmöille tilanteille ja ennenkaikkea arjelle. No okei, en nauranut remakasti kun sain verottajalta viimeksi postia, en hihkunut riemusta kun Peetu oksensi matolle hetkeä aikaisemmin syömänsä kissanpökäleen, en puhjennut aplodeihin kun Don Winston yrjösi puolikkaan hiiren pöytäliinalle. Mutta noin muuten, elämä on hemmetin paljon hauskempaa kun malttaa nähdä nykyhetkessäkin jotain kivaa eikä aina parkua naama nutturalla jokaista katkennutta kynttä tai pinnaltakärähtänyttä sämpylää.

Ja ei, meillä ei (toistaiseksi) tarvitse olla huolissaan lomautuksista, yt-neuvotteluista eikä muista oikeasti isoista murheista jotka koskettavat yhä vain useampia perheitä.

Kutakuinkin terveinä saadaan olla ja asuntolainakin on ehkä maksettu ennen eläkkeelle siirtymistä. Tästä kaikesta osaamme olla kiitollisia ja arvostaa tätä tasaisen turvallista arkeamme.
Torpan turvallisten, elämäänähneiden hirsien suojissa on hyvä olla. Siivota, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, notkua netissä.

Ja lasten mieliksi yrittää välillä käyttäytyä niinkuin normaalit ihmiset. Menkööt sitten isompana terapiaan jos kokevat tarpeelliseksi.

Karvakavereista on paljon iloa ja lohtua, tassuterapia on suoraansanoen supertehokasta. Useimmiten on helppo napata joku näistä, siellä täällä lojuvista karvaläjistä syliinsä, toimivat ne ainakin ensiapuna jos joku oikeasti harmittaa. Mieluummin vähän sambaa kissan kanssa kuin kourallinen pillereitä.

Eikä tässä nyt mikään muu oikeasti puuduta kuin tämä iänikuinen harmaus ja sade. Tasaisen tylsä pilvimassa ja sade. Päivästä toiseen jatkuva sade.

Paljon taidan pyytää kun rohkenen toivoa paria kuivaa päivää.

Ajatukset ovat sekavia ja välillä positiivinenkin ajattelu on ihan pers ... penaalista. Joskus vaan kyntää syvissä vesissä ja se on ihmiselle sallittava. Ei aina jaksa. Eikä oo pakko jos ei haluu. Ei ainakaan sateella.

Itse olen huomannut saavani ihan älyttömän paljon päätäni selviteltyä salitreenin aikana ja juoksulenkeillä. Silloinhan ei oikeastaan ajattele, mieli on avoin, kroppa tekee työtä ja asiat soljuvat sinne tänne. Joskus ne vain loksahtelevat paikoilleen ja treenin jälkeen on hyvä, varma ja vähän vahvempi olo. Enkä puhu fyysisestä vahvuudesta.

Tässä nämä minun ajatuksia ja askeleita siivittävät toimintaterapeuttini:

Eräs tekemätön työ painaa vielä päälle joten olkoon tämä päiväkirjamerkintä nyt tällähaavaa tässä. Huomisen aikana pitäisi hoitaa monta asiaa ja kyyditystä joten kunnon yöunet olisivat tarpeen.

Nasseakaan ei isommat huolet paina, Peetupainajainen kulkee mukana aina.

Peetusta puheen ollen, pikkujätkä harjoittelee koivennostoa eikä halua enää pissiä niinkuin likat. Hassu piski on lisäksi oppinut ottamaan kovat, puolen tuvan mittaiset vauhdit ja hyppää tuvan soffalle. Nassen soffalle. Yleensä tähtäys osuu vähän pieleen ja Nasse rähähtää nulikalle saadessaan pontevan russelinpötkäleen suoraan vatsansa päälle. Sopu sijaa antaa ja sohvakin venyy ja paukkuu ennen lopullista hajoamistaan.

Loppujen lopuksi, kyllä minä tämän sateisen penteleen marraskuun selätän, enhän kärsi yksin. Noin kuusi miljoonaa suomalaista tarpoo samassa sateessa ja haisee märälle villasukalle.

Toivottavasti sinullakin on joku, edes ne villasukat, missä lienetkin.
Hyvää yötä!

Edu Kettunen: Maailma ilman sua