sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Minun puuni








Sain Toveri-Titalta Minun puuni -haasteen. Olen luokattoman huono näitä haasteita ikinä tekemään, nyt laitan ainakin alulle. Ongelmia tulee siinä, että en voi muistaa mistä kohtaa kuva-arkistoa alan penkomaan kuvia. Tämä on kuvien puolesta varsinainen sekametelisoppa.

Jonkinlaista yhteenvetoa aikaansaadakseni minun on pakko rajata tämä puuhomma kotimaassa kasvaviin lajeihin. Niin paljon kuin rakastankin pinjametsien tuoksua, palmuja, oliivilehtojen äänimaailmaa, sitruunapuun kukkien tuoksua, johanneksen leipäpuuta, jacarandaa....

Kotimaisista rajaan pois syreenit, tuomet ja muut keväällä kukkivat ihanuudet. Niilläkin on sijansa sydämessäni ja paikkansa Torpan maassa. Kultasadetta himoitsen aina mutta se ei taida viihtyä edes täällä lempeällä kolmosvyöhykkeellä.




Torpan tontilla on runsaasti tilaa, myös puille. Olen innostunut niistä vasta viime vuosina. Varsinaista puulajipuistoa en ole ainakaan vielä suunnitellut laittavani. Eihän minun pitänyt havujakaan laittaa, eipä.


Lapsuuteni puu on ehdottomasti koivu, riippasellainen. Meillä oli lapsuudenkotini pihalla huikean iso ja jykevä vanha koivu. Pitkine riippuvine oksineen se oli eksoottinen. Eikä siihen saanut kiivetä. Tai minä en saanut kiivetä, serkut kyllä kiipesivät. Torpalla on jonkin verran koivuja. Aitan kulmalla pihapuuna, muut enimmäkseen laitamilla. Hevoset pääsevät ensi kesänä laiduntamaan koivuhakaan, nyt noin kymmenenvuotiaat puut jo kestävät hevosten ryminät ja ryskeet. Eksotiikkaa Torpan koivuissa yritti edustaa rimpsureunainen Taalainmaan koivu. Se menehtyi, sai ehkä osumaa siimaleikkurin terästä tai myrkyttyi. Harmi, hankin kyllä uuden.






Lapsuuteni puihin kuuluu ehdottomasti myös Lehtikuusi. Niitä on istutettu tänne Pohjois-Karjalaan paljon, on kokonaisia lehtikuusimetsiä. Ne hehkuvat alkukeväällä hennon vihreinä, tummuvat kesän vanhetessa ja lehahtavat syksyllä uuteen loistoon, tällä kertaa keltaisena. Lehtikuusi on helposti lähestyttävä puu, ihan oikeasti. Ei pistele neulaset eikä raavi havut. Ja kävytkin ovat söpöjä pyöreitä palleroita. Torpallakin on lehtikuusi, ihan normaalisti kasvava ja viime keväänä hankkimani riippaoksainen 'Puli'.





Tavalliset jykevät metsäkuuset ovat minulle aina olleet turvapuita. Leikin lapsena pihakuusen alla, ohjasin muurahaisia uusille reiteille ja rakensin niille esteradan. Ja erikoisuuksia, niitä olen nyt kuusivalikoimaani hankkinut. On mustakuusi, hopeakuusi ja monta muuta, ihan pieniä vielä.

Kuusten kanssa käsikynkässä kulkevat katajat. Minulla on hyvin selvä hajumuisto lapsuudesta, muistan aina miltä kuumana kesäpäivänä haistamani kataja tuoksui ja miten se pisteli. Naapurin työhevonen löntysteli kesälaitumellaan katajien takaa tuoksuen samalla hevoselle ja katajan kirpeydelle.






Kolmas minulle tärkeä puulaji on vaahtera. Vanha kunnon metsävaahtera on kaunis kaikkina vuodenaikoina. Sittemmin tajuntani on laajentunut ja olen ymmärtänyt Acer -perheen moninaisten lajikkeiden upeuden. Hankintalistalla on kirjavalehtinen Drummondii. Se hehkuu upeasti valkokirjavien lehtiensä ansiosta ja ruskavärit, voi pojat!

Torpalla on vaahteroita ja tulen aina iloiseksi kun huomaan niiden runkojen paksuuntuneen ja lehvästö tavoittelevan aina vaan uusia metrilukuja. Ensimmäiset ovat aivan pihatien alussa, yksi pihasaunan nurkalla ja muutama vanhan mummolan pihalta haettu vähän siellä sun täällä. Yhtä surkean pientä mongolianvaahteran alkua yritän viedä talven yli uusimmalla istutusalueella. Yksi nimetön harvinaisuus asuu kasvihuoneessa.




Mänty, honka, petäjä, rakkaalla puulla on monta nimeä. Tätä haastetta ei voi suorittaa ilman, että karjalan punarunkoinen mänty mainitaan. Punaisena hehkuvia hyvin hoidettuja mäntymetsiä nähdessäni tunnen olevani kotona.



Tammi, se on arvokas puu. Kun maan pinnalla on vasta pitkä piiska, juuret ovat syvällä ja hyvin tukevasti ovatkin. Minulla on oma tammi, Taisto. Se kasvaa hevostarhan portin pielessä niin, että sitten kun Ponimies on jo vanha hevonen, se voi lepäillä tammen varjossa. Ehkä joku kuriton orava nakkelee tammenterhoja Ponimiehen paksuun persaukseen. Taisto saa joka vuosi syksyisin verkot niskaansa ja ympärilleen, jänikset ovat jo tuhonneet Taiston latvoista yhden. Se kasvatti viisi siihen rinnalle. Tulee mahtava puu.

Terijoen salava on Torpan puu. Rakastuin tilan myynti-ilmoituksessa pyöreän pulleamuotoisiin, uhkean muhkeisiin salaviin, niitä on täällä täydet kymmenen, istutettu aikoinaan kolmeen eri paikkaan. Nehän ovat kuin oliivipuita uurteisine runkoineen. Meillä on Takapihan Taverna yhden salavaryhmän siimeksessä. Hyvänä kesänä syödään salavan varjossa usein, viime kesänä kerran. Ja vaikka puu on aivan viheliäisen roskaava, se saa lehdet ja roskat anteeksi. Koska se on niin hyväntuulinen puu.







Sydäntä lähellä ovat myös hedelmäpuut. Meillä ei ollut yhtään hedelmäpuuta lapsuudenkotini pihalla, siksi iloitsen lähemmäs satavuotiaista vänkyrärunkoisista omenapuista joita Torpan pihalla kasvaa. Minulla on nyt myös kirsikkapuita, naapuritilalta saadut luumupuut ja paikallinen päärynäpuu. Viimeksi mainittu on tosin rusakonpurema, mutta sitkeästi se puskee uusia versoja.






Minun henkilökohtainen puuni on kuitenkin pihlaja. Hieno suomalainen puu joka on kaunis aina. Keväällä se huiskauttaa itsensä vihreäksi, kukkii, tuoksuu, kasvattaa marjat (tänä vuonna aivan huikea sato) ja hehkuu ruskan aikaan loistavana maamerkkinä. Lehdettömänä ja paljaanakin se on siro ja kaunis. Meillä on pihlajia pihalla kiva ryhmä ja suunnittelen toisen ryhmän istuttamista, paikkakin olisi loistava. Kokoelmassani on peruspihlajan lisäksi hieno Tuurenpihlaja ja sievä pikkuinen Valkomarjapihlaja. Ostoslistalla on sulohelmipihlaja, se on kaunein kaikista. On niin suloista istuksia keinussa pihlajan alla ja kuunnella lintujen laulua ja pörriäisten surinaa kukintojen kimpussa.




Vielä kesken
Kaikkiaan, puut ovat minulle tärkeitä. Niilläkin kestää vuosikymmeniä tulla valmiiksi ja tulevatko silloinkaan?

---

Tällä kertaa(kaan) en haasta ketään, niin monessa blogissa on nykyisin kovin hiljaista.
Puusuhteestaan saa kertoa kuka tahansa, sanoilla tai kuvilla. Toivoisin kuitenkin, että erityisesti Sirkku ja Heidi tarttuisivat toimeen.









8 kommenttia:

  1. Mistä saatoitkaan arvata! Kun aloitin lukea juttuasi, toivoin hartaasti mielessäni, että "voi kun heittäisi haasteen minulle".
    No, jos et olisi nimeltä maininnut, olisin kuitenkin innostunut kirjoittamaan "omista puistani".
    Tätä sinun kirjoitusta lukiessa riemastui, että onpa meillä runsas ja rikas puulajisto Suomessa. Ja niin, niin rakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin tämä juttu tuntuu sinun heiniltäsi tai puiden suhteen, savotalta.

      Itsekin hämmästyin miten vähällä vaivalla loppujen lopuksi löytyi paljon puukuvia. Jätin kaikki kukkivat pois ja Hipsaanian ihmeet. Pelkkiä koivukuviakin oli kymmeniä. Kai sitä alitajuisesti kuvaa myös sitä mikä on tärkeää.

      Jään innolla odottamaan kuviasi.

      Poista
  2. Juu-u, tulipa sieltä melkoinen rakkaudentunnustus, enkä ihmettele - olisi jokunen Hipsanialainenkin voinut tulla mukaan :D

    Jäi melkein aatoksiin lukiessani postaustasi. Meillä kasvaa aika monta samaa puuta, herkkuja meille hankin ja tuo pihlajien ja vaahteroiden perhe tulee ilman muuta lisääntymään. Ihailen Drummondii-vaahteraa tosin paljon ja ihana Tuurenpihlaja pitää meidän mäelle päästä Pappa teki mulle lapsena aina kesällä ongen pihlajasta ja sen tuoksu jäi mieleen hyvänä, kukkiessakin, niitä oli papan mökillä Kemijärvellä paljon - siis kaunis lapsuusmuisto sekin!

    Olemme aika onnekkaita, ihania puita kasvaa lähellä - paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olihan se aika hunajaista tavaraa, en tiennytkään miten isossa roolissa puut ovat elämässäni.

      Olemme todellakin onnekkaita, mietipä niitä maailman ihmisiä jotka näkevät puita vain kuvissa ja puistoissa.

      Poista
  3. Ai että - mikä nautinto oli lukea puiden tarinaa kohti huipennusta! Pihlajat on hienoja, mutta kaikkien muiden puiden tuottamat tunteet toivat tarinaan polveilevaa kiehtovuutta. Kiitos tästä nautinnosta!

    VastaaPoista
  4. Vastaukset
    1. Kääk vaan sulle :D
      Kun ihminen asuu tilalla jonka nimi on Vaahteramäki, on suorastaan velvoitettu kertomaan puuasioita.

      Poista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com