Keltaisia eläimiä ihan pihalla

Torpalle on päätynyt kolme keltaista nelijalkaista eläintä. Ovat kyllä niin omanlaistaan porukkaa, että tietyn lapsenomaisuuden on pakko liittyä keltaiseen väriin.

Felix loikkasi tapansa mukaan längistä läpi ja tupsahti vastasataneeseen lumeen. Ensin tuli nauku ja toinen, sitten lensi tintti yli ja suurta saalistajaa vietiin. Tintti parkkeerasi itsensä puskaan eikä Felix oikein keksinyt miten sen sieltä saisi. Niinpä se antautui hivenen helpottuneen oloisena kiinni ja tuli sylikyydillä takaisin kotiin.

Kotona on kivempi (ja lämpimämpi) saalistaa, tätä kirjoitettaessa pikkuinen pinkki princettiani on Felixin ruokalistalla. Uskoakseni se ei ole kovinkaan myrkyllinen vaikka ilmiselvästi kuuluukin joulutähtien sukuun. Kukkaparka pitää kohta siirtää jonnekin syrjään, ei ole enää ehjää lehteä.

Felix on erittäin määrätietoinen kaveri ja jääräpäisesti pyrkii nukkumaan työhuoneen työtuolilla vaikka saakin lähdöt harva se päivä. Ja joskus, kun kukaan muu ei näe, Felix heittäytyy selälleen, tekee söpöjä ilmeitä ja kehrää. Se on ihan mammanpoika.

Lellu, on heppu huoleton. Ensin touhuttiin tallihommissa ja sitten muuten vaan pihalla. Muoviroskapussista se kelpotteli ulos jonkun tuommoisen suojakäären ja sitä oli jännittävää kiikuttaa ympäri pihaa. Ja tokihan se kääre hautautui jonnekin lumeen. Kyllä se sitten lumien sulettua tulee taas esiin ja päätyy lopulta sinne minne oli matkallakin.

Leffe tuo hyvää mieltä pelkällä olemuksellaan. Häntä heiluu ja ilme on iloinen. Ja aina pitää olla jotain suussa. Mieluiten ruokaa mutta pehmolelukin käy. Minulla ei ole aikaisempaa kokemusta jenkkicockereista, mutta hauskempaa ja hyväntuulisempaa koiraa on vaikea löytää. Lellu ei jaksa mököttää, kaikki on ihanaa. Aina.

Sitten tietysti suurin ja tätä nykyä vanhin Torpan keltaisista pojista, Ponimies. Minä eilisessä kirjoituksessa häntä ikävästi solvasin mameroksi. Tänään tarhassa itseänsä liikutti hienosti kurvaileva karvaferrari, nopea ja ketterä kapistus.

Hevoset mököttivät minulle ensin koska jompikumpi sai sähkötällin kurkotellessaan porkkanaa aidan välistä. Vähän ajan päästä keltainen salama laukkasi ja puhkui ympäri tarhaa eikä tainnut enää muistaa kokemaansa kurjuutta.

Kai se on tämä satanut lumi joka tuo hulluutta päähän ja vipinää mahan alle, rapa vain roiskui kun Ponimies kiihdytteli ja jarrutteli. Minulle tuo hevonen on ikuisesti varsa, se sama Skogspojke joka talvisesta metsätarhasta löydettiin ja jonka ilkikurisiin silmiin rakastuin välittömästi.

Nuo kolme huimaa keltaista ovat, kuten sanottua, omanlaisiaan. Ja jokaiselle sanon vähintään mielessäni useamman kerran päivässä; älä koskaan ikinä muutu, pysy just sellaisena kuin nyt oot.

Puihin jääneet omenat alkavat olla kypsää tavaraa, noista saa tilhiparvi kohta hyvät hutikat.

Maisema raikastui ja kirkastui paljon sataneen lumen myötä ja mielialakin kohosi nollasta sataan yhtä nopeasti kun Ponimies spurttasi.

Saa nyt nähdä tuleeko lumimyrskyä tänne meille vai jääkö länteen. Pitää kuitenkin varata polttopuita sisään vähän reilummin, onpahan sitten kiva köllötellä pirtissä ja odotella mahdollisen myrskyn laantumista.

Nyt kuitenkin heinää hevosille ja ruokaa kanalaan!

Nähdään taas.