Vuoristorataa

Kemialliset aseet

Päivä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. 

Aamuhan lähti käyntiin ihan hienosti tykkihyvällä jalkajumpalla koutsin kanssa, hieman polvet notkuen (vain hieman) hoipertelin pukkarin puolelle. Sitten pikapikaa fyssarin tiskille, pidemmän aikaa piinannut lapajumi oikealla puolella vaati tarkastelua. Epäkäslihaksen takaosa (?) ja pitkä selkälihas riitelivät keskenään ja tuloksena oli aimo jumi. Vähän se jo aukenikin ja nyt selkääni koristavat siniset kinesioteipit.

On se vaan loistohomma, että saan saman katon alta kaikki palvelut mitä kehon (ja mielen) hoitoon tarvitaan. Tunteiden vuoristoradalla olinkin komeassa nousukiidossa kun kikkailin autoa kotia kohti.

Kengittäjä saapui silloin kun pitikin ja siitä alkoi Töttiksen show. Ja alamäki. Kengät sai kyllä ottaa irti, mutta auta varjele kun uusia piti kilkutella kiinni. Se ei nyt kertakaikkiaan sopinut Töttiksen biorytmien kanssa yksiin ja kolmella jalalla seisominen oli tälle hevoseläimelle (myytävänä, halvalla) tänään mahdotonta. Molemmat etukengät on nyt kuitenkin hevosessa kiinni. Takakengät ei. Ne odottavat tallin pöydällä, että haen klinikalta rauhoittavia aineita geelimäisessä muodossa (koska piikkikammo, hevosella). Sitten otetaan uusi yritys.

Suoraan sanoen v-tutti se porsastelu ja tukanheiluttelu, ihan jonninjoutavaa ja tarpeetonta. Olkoon vaikka kuinka pms-oireita tai ihan mitä vaan. Sikamaista käytöstä en hyväksy hevoselta enkä muiltakaan elollisilta olennoilta. Onneksi kengittäjämme on maailman rauhallisin ja hevosta aidosti kuunteleva kaveri. En kertakaikkiaan ymmärrä mistä tämä äkillinen protestointi naulaamista kohtaan, sama tyyppi on kuitenkin meillä hevosten pedikyyrit hoitanut kohta viiden vuoden ajan eikä yhdelläkään kerralla ole ollut minkäänlaisia käytösongelmia. Onneksi Vallu seisoi omalla vuorollaan kuin patsas. Ehkä kerran vähän korvat heilahtivat. Olen varmaan aiemminkin maininnut kuinka yksi järkevä ruuna paikkaa monen puolipölhön tamman aiheuttamat murheet. MOT.

Kolmen tuuman tappi silmien välissä ja v-tutuskäyrä ynnä verenpaineet tapissa lähdin kuromaan aikataulua kiinni ja takaisin kaupunkiin. Sieltä pikapikaa kotiin kääntymään ja taas matkaan. Esikoisen riparipassissa on vielä aukkoja ja niitä parsitaan nyt urakalla, aikaa on palmusunnuntaihin. Ja kyllä, kulkemisiin tarvitaan autokyyditys koska bussit eivät täällä todellakaan kulje samaa tahtia kuin kolmosen ratikat. Kymmenen kilometrin matka julkisilla ottaa bussien aikatauluilla toista tuntia.

Kun sitten viimein iltaseitsemän jälkeen raahasin kauppakassit Torpan portaita ylös, tuntui, että nyt lähtee näkö ja järki. Nälkäkin oli sietämättömän kova. Enkä minä todellakaan ole kivaa seuraa kun minulla on nälkä ja minua väsyttää sekä korpeaa erään hevoseläimen typerät temppuilut.

Päivän awwwww -momentum oli tämä pikkuinen orvokki joka heti lumivaipan alta päästyään päkisti kukan. Onko suloisempaa? No tähän päivään EI. Tuo on hieno. Kiitos Äiti Luonto, vaikka sekaisin oletkin, ovat kukat aina yhtä ihania.

Onneksi Toveri Tita lähestyi tekstiviestitse ja tiedusteli puhelumahdollisuutta. Jo vain se järjestyi ja toivottavasti päivä piristyi myös siellä pohjoisemmassa, minä sain tarpeellista vertaistukea (joskin valitettavan murheellisissa merkeissä) ja ehkäpä pystyin antamaan jotain ajatusta tulevia koitoksia varten. Ehkä en. Hengessä mukana kuitenkin olen!

Nyt tämä keskiviikko saa luvan olla taputeltu, painan Julkaise -nappulaa ja siirryn vaateriin. Minun piti vielä hautoa lapaani lämpötyynyllä ynnä hinkata putkirullalla mutta nyt ei pysty eikä jaksa. 

Hyvää yötä, missä lienetkin!

Yrittäjäainesta, todellakin