No hups...

... niin se aika vaan huitelee omia latujaan. Mihinkähän se on alkuviikko taas kadonnut? Mitään uutta millään saralla ei ole tapahtunut, tuttua ja turvallisen tylsää arkea.

Päivät pimenevät, kaamos syvenee ja talvi tekee nyt todella kovasti tuloaan. Onneksi sain ne valkosipulit maahan. Olisihan se ollut aivan kestämätön tilanne porata rautakangella jäiseen maahan valkkarinkynnen mentäviä reikiä. Kestämätön myös kyläläisten kannalta, nauruun olisivat kuolleet joka iikka ja iivari.

Reilut 30 penkkimetriä sitä herkkua nyt on kuitenkin mullassa. Ihan tein taas Titan oivallisten ohjeiden mukaan, luin loitsut ja heittelin hevonpaskat, tuhkat ja mullat. Tulkoon sato sakea, kasvakoon kynsilaukka pullea!

Maanantai oli ihastuttavan itsekäs leppoisa rouvanpäivä. Aamurutiinien jälkeen oli kiva köllähtää futonille ja tulla vatkatuksi, venytetyksi ja ravistetuksi. Meinasin nukahtaa, se oli niin liki.
Sieltä olikin hyvä siirtyä vetrein lihaksin ja rennoin mielin salille veivaamaan olkapääasioita kuntoon. Pikkuisen jäi puolinaiseksi tekemiseksi, uusi ohjelma herättää sekä pelonsekaista riemua, että suurta itsensähaastamisen tunnetta. Ja tietysti ensihätään suurta ihmetystä siitä, miten päin missäkin narussa pitää rimpuilla ja missä kulmassa mitäkin taljaa vemputtaa.

Kiirehän siinä sitten tuli ihmetellessä ja kampaajalle juoksin pari korttelinmittaa paikallista liikennettä uhmaten, ehjänä selvisin ja vain 4 minuuttia myöhässä. Paikallisesta liikenteestähän olen ennenkin todennut, kuinka joka toinen kulkija on sokea ja joka toinen sarvikuono. Loput ovat aaseja. Fillaristeilla ei mitään rotia ja jalankulkijat säntäilevät kaduilla miten sattuu, pysähtelevät keskelle katua kaivamaan nenää ja autoilijat eivät vilkkuja käytä. Hyvä jos valoja raaskivat käyttää. Fillaristit eivät niitäkään.

Johanna teki taas taikojaan ja kuontalo kirkastui nätisti. Vähän lyheni, vain pari senttiä.

Kaupungilla hummatessani kotihommat kasaantuivat ruuhkaksi asti ja sumaa purkaessa menikin maanantai-ilta hammasta purren ja välillä vähän pinnaakin kiristellen.
Tänään oli jo huomattavasti leppoisampi asenne eikä ihan niin kiirekään.

Nassepapalla ei ole askeltamisessa mitään ongelmaa, vetää ja työntää tomerasti.
Huomenna on aamulla treffit eläinlääkärin kanssa. Katsellaan eturauhasta sillä silmällä ja laitellaan rokotukset tarvittavilta osin kuntoon. Rähistelyt poikien välillä on näemmä rähistelty, ihmeen tasaista ja rauhallista elämää ovat malttaneet elää. Tuikataan nyt varuilta kuitenkin se jarrupiikki, ettei tarvitse tikattua koiraa näyttelykehään viedä. Mun tuurilla nimittäin juuri niin kävisi.

Luin juuri, että messukeskuksen joulukuisiin Voittaja -näyttelyihin on ilmoitettu maailmanennätysmäärä koiria, yli 23000 tassuttajaa. Tosin tuo määrä jakaantuu kolmelle päivälle ja moni koira tulee kaikkina päivinä kehään. Silti. Hengästyttävä määrä koiria tulossa. Ei suotta Suomea kehuta näyttelyjärjestämisen mallimaana.

Huomenna saadaan Siskolikan vanhin poika minilomalle. Tulee iltayön junalla muutamaksi päiväksi mummolaan. Tosi kiva, että nuori mies malttaa jättää vapaapäivinään Ison Kirkon ilot ja tulla tänne maalle mummon hoiviin.

Seniorikansalainen on paistanut pullaa ja piirakoita -ja huomenna paistaa lisää piirakoita. Ja varmaan varaa paistit ja pihvitkin. Mukavaa vaihtelua Äitikullallekin nyt kun ei ole pihatöitä eivätkä säät suosi muitakaan ulkoilma-aktiviteetteja.

Jep. Tupa on mukavan lämmin ja Iso-J karauttaa kohta pihaan. Aamulla oli maassa lunta, nyt ei. Saas nähdä mitä huomenna ikkunoista nähdään, myrskytuulia ovat taas lupailleet.

Näillä eteenpäin! Pidä piposta kiinni, missä lienetkin. Näihin Halloween -henkisiin kuviin on hyvä päättää päiväkirjamerkintä tänään: