Vieläkin jupisen fotarikurssin jälkitunnelmissa. Niin harvoin kun minä tiluksilta poistun, sitä on lähtökohtaisesti ihan hirveät odotukset jotta poissaololle olisi syy, tarkoitus ja päämäärä. Tuota kurssia odotin kuin kuuta nousevaa. Ehkä siitä johtuen ja juuri sen vuoksi eilinen kurssin päätöspäivä jäi vähän... eikä ihan vähänkään, suutariksi. Tsuh ja pläts, alkuinnon tussahduksesta se päätyi mahalaskuun ja naamalleen maahan.
Tulin siihen johtopäätökseen ja päätelmään, että meitä on yhtä monta kuvaajaa kuin on myytyjä kameroitakin. Eli paljon. Osa harrastajakuvaajista innostuu niin paljon, että syventää tietojaan aikaa ja vaivoja säästämättä. Osa on luonnonlahjakkuuksia jotka eivät muuta osaakaan kuin tehdä taiteellisesti ja teknisesti täydellisiä kuvia. Osa on tekniikkasuuntautuneita ja osaavat kaikkien objektiivivalmistajien mallit, valovoimat ja muun datan kuin vettä vaan. Osalle kuva on vain raaka-ainetta josta editoimalla tehdään Kuva. Osa paskat nakkaa kuvien teknisestä saati taiteellisesta upeudesta. Kuva on vaan kuva. Muisto.
Ja sitten olen minä. Minä otan kuvan ja jos se on hyvä, säästän sen. Jos se ei ole hyvä tai esimerkiksi ihminen kuvassa näyttää tyhmää ilmettä, poistan sen. Jos hevonen näyttää aasilta, todennäköisesti poistan sen. Inhorealistisia kuvia otan tarkoituksellisesti äärimmäisen harvoin. Ja vielä harvemmin julkaisen ne.
Sunnuntain kurssiohjelmassa piti olla omien kuvien esittely ja niiden läpikäyminen porukalla. Ei ollut. Käytiin Photoshopin ominaisuuksia läpi ja ihmeteltiin raw-kuvien käsittelyä. Sinänsä ihan hyödyllistä ja kieltämättä minäkin iloitsen siitä, että osaan nyt häivyttää kuvasta roskat ja epätoivotut henkilöt pois. Eikös se yksi hirmuhallitsija deletoinut vävyjään kuvista sitä mukaa kuin päitä putoili oikeassakin elämässä?
Tulin siihen tulokseen, että opiskelen jatkossa kuvaamista tutuksi tulleella yritä ja erehdy -tekniikallani. Joskus sokeakin kana jyväsen löytää. Juuri pahimman epätoivon hetkellä tulee yksi nappisuoritus ja sen voimalla jaksaa taas deletoida satoja kuvia pois.
Jatkan siis valitsemallani tiellä. Kurssitukselle annan jatkossakin mahdollisuuden, eihän sitä koskaan tiedä milloin päätyy juuri sellaiseen oppimisympäristöön jossa löytää itsestään uusia puolia. Elämä on oppimista.
Laitan tähän nyt kuvitukseksi ihan koiruuttani ne kuvat, jotka valitsin omiksi esitettävikseni. Jokaisessa kuvassa on jotain erityistä, jotain mikä miellyttää minua. Älkää kysykö mitä se on, en osaa vastata.
Kaikki nämä kuvat on ainakin kertaalleen julkaistu blogissakin. Onhan tätä bloggausta harrastettu enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 2009. Kyllä näihin vuosiin kuvia mahtuu, voi jestas sentään mitkä kuvamassat täällä onkaan.
Nämä talviset kuvat alkavat olla ajankohtaisia. Tänään on ollut kylmä päivä. Olisipa vielä paistanut vähän aurinkokin niin olisi ollut hieno syyspäivä. Harmaata ja tuulista, sekin on vesisadetta parempi.
Seniorikansalainen on mellastanut porkkanamaalla. Myyrät ovat asustaneet tontin sillä kulmalla ja nauttineet tippukiviluoliensa antimista. Tippukivien sijasta katosta on tunkenut oranssia porkkanannokkaa ja myyrähän tykkää. Joku taituri on syönyt niin, että porkkanaan on jäänyt vain kuorikerros. Kun semmoisen vetää naatista ylös, löytyy ontto porkkana.
Säästyneet porkkanat ovat hienoja muotovalioita. Seuraavaksi työlistalla onkin valkosipulipenkkien teko. Kunhan nyt ensin jyllätään maa kuntoon Titan oppien mukaan. Onpahan myyrillä talvella ihmettelemistä kun ennen niin herkulliset ruokavarastot muuttuvatkin valkosipulin hajuisiksi kauhukabinetiksi. Ihan oikein niille!
Olisipa elämässä vain myyrän kokoisia murheita. Valitettavasti ylimääräistä päänvaivaa tulee nyt vähän joka suunnasta. Eihän se auta kuin selvitellä asioita ja uskoa, että kyllä ne oikein päin loksahtavat, aikanaan. Joskus sitä kieltämättä ihmettelee, miten jotkut ihmiset ottavat oikeudekseen ajaa asiaansa jyräämisen ja ylenkatseen avulla. Eihän se tyhmä ole joka kysyy, tyhmä on se jonka mielestä ei saisi kysyä. Eikä kyseenalaistaa.
Eipä tuosta nyt enempää.
Kuvia selatessani totesin, kuinka aika todellakin rientää. Perilliset ovat muutamassa vuodessa kasvaneet ja muuttuneet valtavasti. Itsestähän en muutosta näe enkä varsinkaan ajan hampaan jäytämisen vaikutuksia huomaa. Se on helppoa tasan niin kauan kun muistaa pysyä kameran toisella puolella. Ja kiertää peilit kaukaa.
Joo, menee ihan tajunnanvirraksi ja jaaritteluksi. Tässä loput kuvat. Kiitos ja näkemiin. Kohti uutta viikkoa reippaasti ja pelotta. Missä lienetkin!
Näen kuvissasi vahvat valon ja värin yteistyön ja nautin suunnattomasti eläinkuvistasi, niissä on iloa.
VastaaPoistaFotoshopia on kiva osata käyttää ... mutta kyllä silmää tarttee kuvaamiselle.
Kukaan ei koskaan ole mielestäni onnistunut niin hyvin Juhannusruusun kasteisessa nupussa kuin SINÄ!
Et menettänyt mitään kurssin käytyäsi, nyt tiedät että olet valioluokkaa kuvaajana. NiH!
Kiitos Tuula.
PoistaJoku siinä kurssissa jäi jäytämään, en todellakaan tiedä mikä. Ja miksi. Kaikkien ihmisten kanssa ei pääse kertakaikkiaan samoille ajatusradoille ja silloin kemiat eivät kohtaa. Ehkä mulle kävi niin sen opettajan kanssa. Lähtökohdiltaan porukka oli periaatteessa kai samalta 'itse oppineiden' tasolta.
Odotin ehkä enemmän kuvien kautta oppimista, että olisi analysoitu kuvia ja kuultu mitä toinen ihminen niissä näkee, mihin katse kohdistuu ja tuntuuko kuva missään. Miltään.
Teoriaa on ja pitää olla. Itse olen kai kuitenkin enemmän visuaalinen oppija, tajuan kun näen miten joku homma tehdään.
Tita tarinoitsi jossain aiemmassa postauksessa opettajan haastamisessa. Vieruskaverini, muuan ihana Andrea kysyi paljon ja kaikesta. Ja todella pisti opettajankin joskus pohtimaan.
Ehkä jos olisi ollut vielä kolmas viikonloppu tai päivät pidempiä, olisi päästy myös visuaaliseen puoleen. Tekniikkaa unohtamatta. Tosin opettajan kommentti sommitteluun oli että: "ei sitä oikein voi opettaa ja mitähän siitäkin nyt osaisi sanoa... "
Kehitys loppuu tyytyväisyyteen, siksi pitää aina olla kriittinen. Myös itsekriittinen. Ja ruusunnuppukuva ON hyvä :D
Kyllä sä kuvata osaat :)
VastaaPoista(kuten tämänkin postauksen kuvitus hienosti osoittaa !)
Kuvauskurssit on varmasti tosi jees ja hurjan hyödyllisiä, mutta vaikka oppisi ottamaan teknisesti täydellisen kuvan, muttei osaisi vangita kuvaan oikeaa hetkeä ja tunnelmaa, niin mikä arvo teknisesti hyvällä, mutta "tyhjällä" kuvalla on kuvaajalle tai katsojalle ?
Meille harrastajille kuvamme on keino näyttää muille millaisena maailman näemme, eikä siinä maailmankuvan esittämisessä voi olla oikeita tai vääriä tapoja, ainoastaan erilaisia. Kuva kuitenkin kertoo kuvaajastakin enemmän kuin tuhat sanaa :)
Kuvanmuokkaus on varmasti kiva lisä harrastukseen, mutta toivottavasti blogissasi saadaan edelleen nauttia myös luomuista kuvista, ja tuohan se haastetta harrastamiseen, nimittäin täydellisen hetken metsästys jonka voi vangita yhtähyvin kännyllä kuin kymppitonnin yhdistelmällä jos on tilannetajua ja silmää. Kuvaajana sulla löytyy molempia, jatka valitsemallasi tiellä !
Kiitos Salla. Tuossa ylempänä jo pohdin tuota kuvan visuaalista tarinaa. Kertoohan se meistä ainakin sen, minkä hetken tai asetelman näemme itse.
PoistaSuhtaudun edelleen kuvien jälkirakentamiseen kriittisesti. Toki on hyödyllistä osata siivota kuvasta turhat kilkkeet pois mutta joskus pieni rosoisuus tekee vain hyvää. Elämässä on kuitenkin aina rosoja ja kauneusvirheitä.
Paljon se kurssi myös antoi, ajattelemisen aihetta. Sen opin ainakin, että kaiken voi kyseenalaistaa :D Kyllä tekniikka antaa meille paljon anteeksi ja toisaalta paikkaa puutteitamme.
Antoisia kuvaushetkiä sinullekin, sinulla on todella hyvin silmää mm. hevosen liikkeille. Ehkä yksi haastavimpia kuvauskohteita.
Kaikki liikkuvat kohteet on äärimmäisen haasteelisia - siksi pitäydynkin kasvien kuvaamisessa :) Maisemat, heijastukset ja vesi pysyvät kans kohtuullisesti paikallaan. Antaa aikaa sommitella ja suunnitella.
PoistaKiitos tämän kurssikokemuksen jakamisesta - se antoi paitsi ammatillista pohdintaa kouluttamiseen, mutta tulipahan omasta Canonista selattua taas menu läpi. Ja manuaalikin on käden ulottuvilla.
Viime yönä kävi aavistuksen pakkasella. Kauden minimi on nyt -0,2 ja arimmat kasvit vähän kärsivät. Asterit kukkii edelleen runsaina. Samoin kärhöt.
Manuaalin lukeminen niin, että samalla räpeltää kameraansa on erittäin opettavaista. Koekuvat kertovat hurjan paljon.
PoistaKasvien kuvaaminen se vasta työlästä onkin, hitsisti paljon pitää hakea kuvakulmia että saa kasvien upeuden ja ainutlaatuisuuden esiin. Sulla on se taito.
Täällä on ollut pakkasöitä. Jorriinit jo ruskistuivat ja hevosten tarhan vesiastia oli hileinen.
Nyt meni kyllä väärin jos kuvia ei käyty läpi. Mistä sitä tietää mikä on kuvassa pielessä ja vaikka ei mitään olisi pielessä sitä voi saada uusia ajatuksia esim. sommitteluun. Myös toisten kuvien katsominen opettaa. Photari ei mielestäni kuuluu kuvauskursille ollenkaan. Kuvankäsittely oman ihan oma juttunsa. Kattelin noita sinun kuvia "oppilaan" silmin ja kahteen vikaan voisi sopia jokin toinenkin ratkaisu. Kissa kuva on mun mielestä liian tiukka keskeltä ja ylhältä olisin ottanu hieman enemmän pois. Vika maisemakuva on muuten ok mutta suositukset on, että horisonttia ei soviteta keskelle kuvaa. Jostain syystä mulla tulee sama omiin maisemakuviin:-) Nämä tietysti on vain minun näkemykseni ja se ei ole paljon mitään.
VastaaPoistaKiitos Harry tuhannesti kommenteistasi.
PoistaArvostan suuresti sitä, että niitä katsoit 'oppilaan' silmin. Kissakuvan kritiikin allekirjoitan täysin, vaakarajaus olisi toiminut tosi hyvin. Taisin kuvaa ottaessani yrittää tavoittaa kissan unen pehmeyttä ja unohdin sitten rajauksen.
Kultainen leikkaushan se on yksi kultaisista säännöistä, mutta näin sekin vaan unohtuu. Onneksi en ole yksin näitä sääntöjä särkemässä.
Minustakin tuosta kurssista olisi voinut Photarin jättää periaatteessa vaikka kokonaan pois. Tai näyttää ihan vaan perusasiat. Kuvia katsomalla oppii niin paljon (tai saa ainakin ajatuksia), että siihen olisi pitänyt todellakin uhrata aikaa.
Todella hienoja kuvia! Erityisesti ne, jossa olet kuvannut liikkuvaa kohdetta, ovat vaikuttavia.
VastaaPoistaTinttien tappelu on kuvattu ikkunan läpi, se olisi terävämpänä ja tarkempana tosi mahtava.
PoistaVoi miten kauniita kuvia, kyllä mä vaan nautin _niin_ noita katsellessani. Olen aina ollut sellainen kaunosielu, nautin kaikesta kauniista. Mun suosikki on ruo ratsukko, valkoinen hevonen joka heilauttaa häntää aivan jumalaisesti. Siinä on jotenkin vangittu liike, tempo, joka vie eteen. Mulle tulee ihana fiilis katsoessa sitä kuvaa (tosin koen tämän fiiliksen melkein aina hevoskuvissa).
VastaaPoistaKiitos Roz. Tuo valkoinen hevonen tuo niin mieleen omani, jo taivaskanavalla surffailevan pappahevoseni. Se oli just tuommoinen, tanssiva. Kun se hevosherra lähti humpalle, eivät kaviot maahan koskeneet eivätkä vuodet painaneet. Ja miten paljon se minua opettikaan. Tuo kuva on juuri siksi tärkeä.
Poista