Terrierit, nuo veikeät pienet otukset

Torpan pihaan hurauttava saattaa saada tämännäköisen hirviömutaation syliinsä. Eihän minun pitäisi edes julkaista tämmöistä vähemmän mairittelevaa aineistoa, mutta totuus ja todellisuus on joskus useimmiten aina tarua ja kuvitelmaa mielenkiintoisempaa.

Ei näiltä meidän terriereiltä vauhtia puutu. Nassepappa toimii veturinkuljettajana ja Peetu peesaa. Yritin tänään ottaa videokuvaa, mutta siinä näkyi pelkkää vihreää, ohivilahtavia hahmoja ja taustahälynä kauhea kimeä räkytys. Nasse nauttii vauhdin hurmasta niin, että leuat louskuttavat tahtia ja ääntä lähtee kuin isommastakin hunnilaumasta. Kukkokin kiekaisi pari kertaa kuin henkensä hädässä, jätkät nimittäin kaarsivat kanalan tarhan kulmalla niin, että Peetu kanttasi aitaan, otti kimmokkeen ja oli taas ringin sisäkaistalla ja yllättäen letkan johtajana.

Eihän se iso vika tarvitse olla kun se on korvien välissä. Terriereihin, näihin meillä vaikuttaviin yksilöihin ainakin, on kyllä osunut sellaiset supergeenit, että ei niiden kanssa tylsää ole.

 

Tuossa yllä, surkealaatuisessa kuvakoosteessa on Peetun suurin hupi, omenanpompotus. Nuo neljä kuvaa kertovat ehkä parhaiten mistä tässä jalossa taitolajissa on kyse. Nenällä pompautetaan omena ilmaan ja sitten yritetään napata se kiinni. Kukaan ei raaski kertoa Peetulle, että trampoliinin pohja on melko kova pala purtavaksi eikä läpi pääse. Mutta omppu pomppii ja Peetu pomppii.

Pompinnan jälkeen tulee väsy ja silloin pieni terrieri kömpii unille. Ei tietenkään rojauta luitaan lattialle vaan napoleonkompleksista kärsivänä kipaisee sohvan selkänojalle tai muulle korkeammalle paikalle uinailemaan.

Tällä kertaa Peetu otti korkeimman korokkeen ja Nasse survoutui kyljykseksi viereeni.
Oli tiivis tunnelma, mutta silti nukahdin ilman tunnontuskia ja suunniteltu univartti venähti tunniksi. Nuo juuttaan antibiootit väsyttävät kyllä hirveästi. Onneksi huomenna on kuurin toistaiseksi viimeinen päivä.

Voihan siinä tosin käydä niin, että huominen haavannäyttöreissu poikii vielä uuden lääkekuurin. Ei nimittäin näytä vielä kovinkaan lupaavalta. Ihan kuin pikkurilliini olisi huolimattomasti haudattu hämähäkki jonka kolme jalkaa sojottavat miten sattuu.

Tänään piipahdin tehoreissun kaupungissa. Äitikulta tapasi hammasteknikkonsa ja sai taas leegot kuntoon. Minä ähelsin hyvän tovin persjumppani parissa ja sen lisäksi ehdin vähän räpsimään salilla lauantaista kuvausta varten testikuvia. Aika tarkkana saa olla noiden peilien kanssa, ettei itse osu kuviin tai joku sivullinen pyllistele vähemmän mairittelevassa asennossa. Semmoisesta kun tulee heti palautetta, etenkin jos ne kuvat erehtyy julkaisemaan.

Yleensä ihmiset suhtautuvat kuitenkin ihan ymmärtäväisesti kuvauksiin. Toki kysyn aina luvan jos menen räpsimään suorituspaikoille. Ei ole tarkoitus häiritä kenenkään treeniä.

Kaupunkireissun saaliiksi tarttui myös nivaska pääsylippuja Olympiastadionille 14.-15.9. jolloin siellä on historiallinen tapahtuma; Hevoset stadikalla. Sinne siis. Nyt se on sitten varma, että etelään tullaan. Olkoonkin niin, että perjantaina, 13.9. vuonna ... öööh, jotain...  meillä oli Iso-J:n kanssa sokkotreffit eräässä nykyisen kotikaupunkimme aulabaareista. Samalla reissulla ollaan vieläkin. Tänä vuonna kumpikin meistä juhlistaa vuosipäivää tahollaan, mitäpä tuosta näillä vuosilla enää numeroa tekemään. Taidan kuitenkin jonkun vuosipäiväkepposen tehdä ennenkuin pakkaan Perilliset autoon ja karautan kohti Ison Kirkon valoja.

Intensiivisen kaupunkireissun jälkeen oli hyvä tulla Torpan rakkie... rakkaiden rekkujen haukuttavaksi.
Huomenna onkin jo perjantai ja sehän on arkipäivien aatelia. Tulevalle viikonlopulle on normaalien kotihommien lisäksi ohjelmassa vähän remonttia ja ankaraa treeniä ylläolevien kuvien maisemissa.

Minulle on kuulema jo pläänätty ihan omat jumpat kahvakuulatreenien oheen, tällä käpälällä kun ei vielä mitään murikoita nostella. Varmaan jotain kuminauhajumppaa, hmph.

Ja nyt on aika siirtyä koiranpierun lähteille, Nassepapan vartioimaan makuuhuoneeseen.
Hyvää yötä ja reipasta perjantaita, missä lienetkin!